Panu Rajala

Aamulla viiden jälkeen mustarastas herätti ensimmäisen kerran. Harmaa valo lisääntyy hyppäyksinä. Kevät on jo sisällä.

Joutsenet huutelevat ja ilakoivat järvellä. Muita airuita: kiurut, kottaraiset, töyhtöhyypät, metsähanhet riemuiten saapuneet!

Mutta ihmisten aika on vakava. Sana toistuu yhtenään poliitikkojen ja asiantuntijoiden puheissa. Tilanne on vakava, vakava, vakava… Uskomme vähemmälläkin.

Paitsi että kaikki eivät usko. Joukko mielenosoittajia potki äskettäin tutkainta vastaan. Viruksella ei kuitenkaan ole valitusosoitetta. Se hallitsee diktatorisin valtuuksin.

Vapaat taiteilijat heristävät nyrkkiä koronan komennoille. Kummat menettävät enemmän, esiintyjät vai yrittäjät? Eniten menettävät tartunnan saajat, pahimmillaan henkensä. Kun on seurannut hallitupuolueiden ja opposition johtajien hangoitteluja, tuntuu hyvältä, että pääministeri sentään tietää mitä tahtoo.

Taunon kanssa totesimme, kun postilaatikolla kohtasimme, että rajoitukset eivät meitä heilauta. Voimme vapaasti liikkua pihalta maantielle ja rantaan. Ketään ei näy missään. Me voidaan kahdestaan kokoontua. Kukaan ei kutsu illalliselle. Voimistella voimme ihan itseksemme, jos siltä tuntuu. Autokin on korjaamossa, startti tuli tiensä päähän.

Radiotoimittaja ilmoittaa juuri, että hallituksen esittämät rajoitukset vaikuttavat jokaisen suomalaisen elämään. Ei pidä paikkaansa. Täällä eletään kuin ennenkin. Janne Vapaavuori oli oikeassa todetessaan, että jokainen voi jo nyt noudattaa rajoituksia ennen kuin ne tulevat voimaan. Monet ovat noudattaneet pitkin talvea.

Ammattitaitoa voi tässä hiljaisuudessa kehittää, jos se nyt enää mihinkään kehittyy. Monet tekemättä jääneet hommat ovat odottaneet kotona juuri näitä päiviä. Alkuun voi katsella hyviä elokuvia Areenalta tai Netflixistä. Voi lukea nyt niitä lukematta jääneitä kirjoja, joita säästeli että sitten joskus. Niissä kohtaa usein vielä kovempia koettelemuksia kuin nämä omamme.

Maksim Gorki kirjoitti lähietäisyydeltä muistiinpanoja Leo Tolstoista. Martti Anhava on julkaissut ne ja Siltala kustantanut. Mainio pieni kirja, ei mitään esseetyyliä, vaan suorasukaisia huomioita maailmankuulun neron arkisista toimista ja mielipiteistä. Erityisen hanakasti Tolstoi arvioi aikalaisiaan, venäläisiä kirjailijoita, eikä kovin kohteliaasti. Vain Tšehov saa täyden arvon.

Kun naiset on nyt nostettava esiin miesnerojen varjosta, niin Gorki halusi tehdä oikeutta Tolstoin sisukkaalle vaimolle Sofia Tolstajalle toistasataa vuotta sitten. Hän myöntää, ettei pitänyt Sofiasta, mutta katsoi samalla, että tämä teki kaikkensa suojellakseen miestään kaikenlaisia norkoilijoita ja hyödyntavoittelijoita vastaan. Vaimo kirjoitti sitten omankin näkemyksensä noista ajoista. Tolstoin pakoa kotoaan Gorki pitää surkeana tapauksena.

Kirja poikii toisia, niin myös lukiessa. Löysin hyllyn pohjukasta Gorkin Lapsuuteni-kirjan. Sen on suomentanut muheva veteraani Juhani Konkka. Heti alussa törmää siinä tosi rankkaan, mutta elävästi kuvattuun maailmaan. Meidän elämämme on karanteenissakin enkelten leikkiä verrattuna venäläisen proletariaatin porskutteluun Volgan varrella. Kulkutaudit heitäkin vitsoivat, terveydenhoito oli alkeellista jos sitäkään. Ihmisiä kuoli kuin kirppuja. Eipä ollut ministerien tai viranomaisten tiedotustilaisuuksia.

Gorki kirjoitti myös tunnetun näytelmän Pohjalla. Ihan siellä emme vielä ole. Kohta lähdetään nousuun. Niin on uskottava. Tahto ja henki merkitsevät enemmän kuin mitkään lakipykälät. Luen Raija Orasen romaanista Toinen mies, kuinka Gerda Ryti piti radiossa voimakkaan rohkaisupuheen jatkosodan suurhyökkäyksen aikaan 1944, jolloin saksalaisten hengentärkeä apu viipyi. Kansaa piti kannustaa kestämään, maa oli hengen hädässä.

Tilanne ei ole läheskään yhtä paha, mutta rautainen radiopuhe voisi nytkin auttaa kestämään ja noudattamaan rajoituksia. Olisiko Jenni Haukio valmis valamaan uskoa viruksen vitsomaan kansakuntaan?

25.3. 2021

Kannatti se sittenkin katsoa, näin vuosikymmenten perästä. Kuin sukellus kaukaiseen menneisyyteen. Maa on syntinen laulu piti edelleen ihme kyllä otteessaan. Vain muutaman vastenmielisen kohdan kelasin yli.  Pahin ei ole ihmisiin, vaan eläimiin kohdistuva täysin tarpeeton väkivalta.

Muistoja palasi totisesti mieleen. Monet tyypit ovat porautuneet syvälle alitajuntaan ja revähtivät taas eläviksi. Vahvan vaikutuksen teki nytkin Isä-Juhanin roolin vetänyt Pauli Jauhojärvi, muistaakseni tavallinen pienviljelijä. Tuskin olisi voinut Suomesta löytyä synkempää naamaa.

Seurasin kuvauksissa kohtausta, jossa isä-Juhanin piti suuttua tyttärelleen tämän raskauden tultua ilmi. Reaktio ei oikein tyydyttänyt ohjaajaa. Viimein Molle antoi kameran käydä ja veti äkkiyllättämällä Jauhojärven turpaan voimiensa takaa. Johan tuli reaktiota. Tätä keinoa pidetään nykyisin kaiketi jo epäkorrektina. Tehokas se kuitenkin oli, eikä Jauhojärvi ollut moksiskaan, vähän vaan jälkeenpäin punoitti ja luimisteli. Kai hän oletti, että näin oli tapana elokuvan teossa.

Toinen vahva hahmo oli Kurki-Perttiä esittänyt Veikko Kotavuopio, karski taksikuski. Hän nukkui yöt majapaikan ulkoseinustalla parta huurteessa. Syystalvea elettiin. Väkivahva tyyppi näytteli pienessä kännissä kohtaukset rennosti läpi. Häntä ei voinut eikä tarvinnut ohjata, kunhan selitti toiminnan suunnan, niin aina simahti. Sen kokoinen kaveri, ettei Mollekaan lähtenyt hänelle ryppyilemään.

Satuin paikalle myös pääsiäisenä, jolloin kuvattiin seuroja Poudalla. Se on tänäänkin katsottuna tuore ja väkevä ekstaasisarja. Molle väistää niukin naukin liioittelun, niin ettei ihan lipsuta koomisen puolelle. Saarnaajaa esittänyt Osmo Hettula oli oma muistettava persoonansa. Hänen tarinoitaan elämänsä vaiheista kelpasi kuunnella tuntikausia kuvaustauoilla. On hän loistava roolissaankin. Mutta senkin huippukohtauksen Mollen piti sammuttaa tökeröön ”kaksin rukoiluun” saarnaajan ja Elinan kesken.

Aimo Saukko sai syystäkin Jussin äijän roolistaan. Hän kuului jo Mollen kalustoon, oli mukana muitakin tuttuja naamoja Pekkasen filmatisoinneista saakka. Groteskien, fellinimäisten tyyppien löytäjänä Molle oli ylittämätön, mutta kyllä hän näki vaivaakin, ajoi Suomea ristiin rastiin, kolusi mökit ja kapakat.  Elokuvan sielu on Ruttu eli Maritta Viitamäki Martan roolissa. On se hämmästyttävä venytys nuorelta tytöltä, joka löytyi muistaakseni sisävesilaivan kanttiinista. Totta kyllä Molle sitten herkutteli ylikin tarpeen hänen rehevillä muodoillaan. Kari Sohlbergin kamera (toinen Jussi) suorastaan hyväilee hänen turskia alastonta pintaansa.

No jaa, luetteloa voisi jatkaa. Sohlberg oli ryhmän visualistinen hermo ja aivo ja näkyy jälkeenpäin pahoitelleen, että suostui kaiken ohessa siihen vasikan paloitteluunkin. Mollen yltiöpäinen verité-tyyli tuotti myös kömpelöä ja itsetarkoituksellista jälkeä. Enska Suomisen määritelmä teurastajan estetiikasta tarkoitti sitä, että Molle ikään kuin leikkasi elämästä verisiä kimpaleita ja latoi ne sitten elokuvaansa peräkkäin. Yhtenäistä draamallista kerrontaa kohtausten välille ei syntynyt, vaan syntyipä tuo raskaasti hengittävä kavalkadi tuskan, uskonnon ja naimisen hurmiosta.

Mikä poljennosta jäi puuttumaan, oli Timo K. Mukan laulun balladinomaisuus. Mukalla sakeat tapahtumat nostetaan maagisen ylirealistiselle tasolle, mutta Mollelle riitti jokseenkin tasarytminen naturalismi. Elokuva oli joka tapauksessa uudenlainen repäisy Suomen tuotanto-oloissa. Kun ajattelee, mistä aineksista ja kuinka uhkarohkein ottein sitä ruvettiin Kittilän perukoilla kuvaamaan, kuinka kairalta reväistyillä amatööreillä se runnottiin läpi, ei oikein tee mieli enää moralisoida Mollen raakoja menetelmiä. Ne olivat sitä aikaa ja sen miehen keinoja, ei hän muusta tiennytkään. Niillä mentiin, rapa roiskui, veri virtasi ja aitaa kaatui. Puukkoon, avantoon ja hirteen sorruttiin summan mutikassa. Pahan mielen jotkut kohdat vieläkin jättivät.

Oliko elämä sittenkään ihan tuollaista 1940-luvun lopun Lapissa? Sotaan ei juuri ole viittauksia, vaikka se oli juuri päättynyt. Saksalaisia ei mainita, nythän niistä tehdään vimmatusti kuvauksia. Elämää ei ole muualla kuin Siskonrannassa. Mukan ahdasrajaista kuvausta on entisestä kavennettu. Mahdolliset älylliset tuikahdukset on tarkoin karsittu. Kaikki seksuaalinen symboliikka on sen sijaan teoksesta revitty kuviin ja vähän enemmänkin. Ähellykset on taltioitu anatomisen tarkasti ja karkeasti. Omassa inhorealistisessa tyylilajissaan eittämätön mestariteos.

Yhtenä myöhäissyksyn päivänä 1972 kuvausryhmän majapaikkaan Mäkelään karautti autolastillinen miesväkeä kassit kilisten. Siinä oli värikkäissä varusteissaan reteä Reidar Särestöniemi ja kalmankalpea, kristuskasvoinen Timo K. Mukka. Oli lisäksi jotakin siipiseuruetta. Istuivat tuvassa ja ryypiskelivät, kukaan ei viitsinyt lähteä kuvauspaikalle. Molle olisikin heittänyt heidät ulos. Pelkäsivät kovasti tulossa olevaa kaamosta. Etelän aurinkoon paloi mieli. Muistan Reidarin monologista repliikin: ”Sitä mie kapinoithen että maahan syvälle panhaan. Kun miut haudathan, niin muistakhan, torvisoittokunta soittaa ja punaliput liehuaa…”

Timo ei sanonut mitään, hymähteli vain surumielisesti. Hikikarpaloita kihosi korkealle otsalle. Häntä kuolema odotti jo muutaman kuukauden päässä.

20.3. 2021

Vietin heinäkuun 1969 Kuopion lähellä Sorsasalossa. Siellä oli Rauni Mollbergin kotkanpesä kallion laella. Minut majoitettiin saunakamariin, missä oli määrä kirjoittaa käsikirjoitus Aapelin Siunatun hulluuden pohjalta. Minut ohjaaja oli hakenut apulaisekseen WSOY:n järjestämästä kirjailijaseminaarista Pohjois-Savon kansanopistosta.

En tuntenut ennestään Mollea. Tunsin tietysti hänen hienot tv-elokuvansa Lapsuuteni ja Tehtaan varjossa. Molle tuntui suorastaan palvovan Toivo Pekkasta. Hänen teoksensa olivat tasapuolisia, hallittuja ja kehitysoptimistisia. Tämän maailmankuvan pohjalta Molle halusi itsekin jatkaa taiteen tekemistä. Aapeli sen sijaan edusti hänen mielestään ihmisvihaa leppoisan huumorinsa pohjalla. Se oli Mollen toinen lähtöponnin omiin töihinsä.

Istuimme päivittäin muutaman tunnin saunakamarissa: Molle maalaili tulevan elokuvan visioita ja minä kirjoitin. Ihailtavan tarkasti hän hahmotteli tulevan elokuvan kuvakerrontaa. Se oli parasta käsikirjoitusoppia 23-vuotiaalle kirjallisuuden opiskelijalle. Työ vain edistyi kovin hitaasti. Maestron inspiraatio sammahti aamupäivän jälkeen. Sitten vain syötiin, puheltiin, saunottiin  ja tuskailtiin.

Mollella tuntui olevan paljon vihollisia elokuvamaailmassa. Siunatusta hulluudesta piti tulla hänen suuri läpimurtonsa elokuvaohjaajana. Hän oli päättänyt kostaa kaikille – elokuvapoliitikoille, rahanjakajille, kollegoille, nuorille radikaaleille ja appiukolleen. Ihmiselämän selittämätön mielettömyys heijastui hänelle Rummukaisen veljeksissä, jotka kuljettivat nuorinta veljeä hullujenhuoneeseen. (Kuvassa yllä hän ohjaa latokohtausta, jossa Lempinen saarnaa.)

Millainen oli nelikymppinen Rauni Mollberg? Hän oli herkkä romantikko ja saatanallinen tahtoihminen. Runous ja taide olivat hänelle korkeita arvoja, mutta paljon paskaa hän näki Suomen taidemaailmassa. Häneltä kuuli harvinaisen paljon murskaavia arvioita johtavista näyttämötaiteilijoista ja vaikuttajista. Kanssaihmiset olivat myrkyttäneet hänen puhdasmielisen ihanteellisuutensa. Hänen päivittäin vellova ristiriitaisuutensa toimi hänen elokuvallisen ajattelunsa generaattorina.

Minuakin hän epäili paljosta, pahinta olisi jos paljastuisin jonkinlaiseksi radikaaliksi tai heidän myötäjuoksijakseen. Hän ei koskaan leppynyt niille, jotka olivat heittäneet hänet ulos tv-ykkösestä. Hän arvosti polvillaan oppineisuutta, mutta piikitteli samalla minun yliopisto-opintojani. Hän epäili, etten koskaan uskaltaisi mennä ”pohjaan saakka” niin kuin oikean taiteilijan täytyi tehdä. Hän tarvitsi apuani kirjoitustyössä, mutta piti sitä samalla joutavana näpertelynä. Ratkaiseva oli vain  hänen oma alkuvoimainen vaistonsa. Sen varassa aitous, rehellisyys ja todellinen taide syntyivät.

Tutustuin myös läheisesti hänen perhe-elämäänsä. Siinä riittäsi paljonkin kerrottavaa. Oli rattoisia tuokioita ja pirullisia räjähdyksiä. Oikeata draamaakin syntyi. Taidan säästää ne muistelmiini. Samoin Siunatun hulluuden kiemuraiset vaiheet suosituksi tv-sarjaksi, joka olisi oma tarinansa. Ihmeen hyvin Aapelin raskas hullunkurisuus sitten humahti katsojain suosioon. Se oli Mollen todellinen esikoiselokuva, vaikka sarjaksi käytännön syistä ja rahoituksen puutteessa vääntyi.

Pian Molle keksi uuden aiheen, Timo K. Mukan balladimaisen romaanin Maa on syntinen laulu. Se vastasi hänen synkistyvää verenkäyntiään. Kirjoitin siitäkin hänelle monta analyysiä ja käsikirjoitusversiota. Kirjoitin myös tukun anomuksia ja kuljin hänen perässään rahankerjuureissuilla ja kaikenkarvaisissa kissanristiäisissä. Sekin oli  oma myllynsä, jonka vaiheita kukaan tuskin enää uskoisikaan. Ensimmäinen matka tapaamaan Mukkaa Pelloon oli niin burleski kokemus, että sekin säästyy muistelmiin.

Paljon muutakin palautui mieleeni, kun katsoin Veikko Aaltosen tekemän dokumentin Dinosaurus. Siinä esiintyi jo muuttunut Molle, jolle Syntisen laulun teko ja menestys jysähtivät päähän kuin moukarilla. Hän muuttui yhä demonisempaan ja vainoharhaisempaan suuntaan, jolloin ymmärsin irtautua hänen kyljestään. Seurasin vielä pariin otteeseen kuvauksia Kittilässä, se riitti. Alkuperäisen herkän idealistin työtapaan tuli sairaita ja sadistisia piirteitä.  Alkuperäinen Molle, Toivo Pekkasen henkisyyttä ihaillut ohjaaja, katosi Lapin verihumalaan. Seuraavaksi hän hukuttautui sodan ruhjovaan pauhinaan ja jäi sinne, jähmettyi. Hänen lopputöistään ei ole paljon puhuttavaa.

Tuli mieleeni, muistiko hän edes Tuntematonta filmatessaan, mitä sotaa siinä käytiin. Kuka soti ja ketä vastaan. Pääasia oli vain sodan tappava inferno nuorten poikien kokemana. Historia tai laajemmat näkymät eivät Mollea kiinnostaneet. Hän pureutui eläimellisten ihmisten lihaan mahdollisimman raadollisesti. Ihmisen ajatukset katosivat, koska niissä ei ollut mitään ihailtavaa. Miten Suomen sodassa kävi, silläkään ei ollut merkitystä. Pääasia oli vain panna helvetillinen ruletti päälle.

Dinosauruksen ansioita oli ajan elokuvatilanteen vähän laajempi esittely ja siekailemattoman suora henkilökuva Mollesta. Voin todistaa ja moni muukin, että tuollainen hän oli sekä parhaimmillaan että pahimmillaan. Ymmärrän Risto Tuorilan ahdistuksen Koskelan kokemusten jälkeen. Molle halusi ja pystyi painumaan ihmisen sisään, repien, potkien ja joskus kannustaen. Sadisti ei säälinyt ketään. Tulokset puhuvat puolestaan. Paras kuulemani määritelmä Mollen taidesuuntauksesta oli tuo Ensio Suomisen lausuma: se oli teurastajan estetiikkaa.

Saa nähdä rohkaistunko illalla katsomaan taas kertaalleen Maa on syntisen laulun. Tietysti se pitäisi katsoa kankaalta. Vaikka Molle sai koulutuksensa televisiossa, hän halveksi tätä räppänää suurissa töissään. Pitkään elokuva oli liian tuttu ja tuskallinen kerrattava. Minkä vaikutuksen se nyt tekisi? Joko alkaa tuskan alta nousta tahatonta komiikkaa? Vai pitääkö Mollen piina yhä pihdeissään? Paljosta olen vaiennut, miten paljon olisikaan vielä kerrottavaa…

16.3. 2021

Ei ollut mikään tarkoitus katsoa leppeän saunaillan päätteeksi Shakespearen synkkää draamaa. Riitti hyvin, kun nuo brittien teatteriladyt , Maggie Smith ja muut, puhelivat hullunkurisia muistojaan. Mutta kun alkua vilkuilin modernisoidusta Richard III:sta, jäin pahan kerran kiikkiin. Koko juttu oli katsottava.

Päänäyttelijä Ian McKellan oli näet niin vangitseva hahmo, ettei päässyt hievahtamaankaan ruudun äärestä. Onko aikoihin nähty näin fanaattista tyyppiä? Sir Lawrence Olivier, jota ladyt kilvan muistelivat, olisi vetänyt vertoja, mutta hänkin oli astetta lauhkeampi näyttelijä kuin tämä pirulainen. Anthony Hopkins voisi olla toinen kelvollinen vertailtava. Mutta näytti kuin McKellan ylittäisi hyytävyydessä hänetkin.

Henkilökuvaa näyttelijästä en jaksanut enää katsella, mutta säilössäpä on. En useinkaan innostu klassisten teosten modernisoinneista, mutta Richardin vallananastuksen siirto natsivallan aikaiseen 30-lukuun toimi ihmeen hienosti. Kova näyttelijäkaarti kehysti muutenkin tätä verenkarvaista sooloa. Kuinka loistavasti olikaan oivallettu Richardin viimeinen repliikki: ”Valtakunta hevosesta!”

Nyt on jo varhainen sunnuntaiaamu. Lueskelen rauhassa Hesaria ja vähän Aamulehteäkin. Edellisessä kiinnittää huomion Kira Gronowin laaja ja kiinnostava artikkeli Kronstadtin pakolaisista liittyen kirjoittajan suvun koviin kokemuksiin.  Muistitiedosta syntyy  eloisa ja jännittävä reportaasi, jossa on osaltaan yhtymäkohtia äsken lukemaani Jukka Rislakin kirjaan vastavallankumouksellisten tempauksista Suomessa ja Venäjällä. Samalla muistui mieleeni, että tunsinhan minäkin yhden Kronstadtin pakolaisen.

Hämeenkyrössä käydessäni pyöräilin toisinaan 1960-luvulla Heinijärven Töllinmäessä. Tiesin että se oli F. E. Sillanpään nuoruudenkoti, missä hänen kirjailijantiensä alkoi. Siinä asui vanha pariskunta, Fanni ja Mikko Haikoff. Isäntä Mikko (alkuaan kai Mihail) esitteli vieraalle mielellään murtavalla suomen kielellään töllin menneisyyttä ja sen kuuluisaa asukkia. Hän oli ketterä mies, käpsehti ontuvalla jalallaan pihallekin ja näytti mahtavia saksankuusia, joita väitti Sillanpään isän istuttamiksi. Mikäs siinä, totta puhui vilkkusilmäinen veijari.

Samalla hän kertoi omista seikkailuistaan Kronstadtin kapinan jälkeen. Hän oli viimeisten joukossa päässyt pakenemaan jäitä myöten Terijoella ja sieltä kulkeutunut  sisämaahan Hämeenkyröön ja pestautunut täällä Raipalan mahtitalon rengiksi. Mukava oli kuulemma Suomessa elellä. Naapurista hän oli siepannut elämänkumppaniksi ilosilmäisen Fannin, joka käyntieni aikana tyytyi vaimeasti tirskahtelemaan Mikon jutuille. Hän oli arvatenkin kuullut ne ennenkin.

1970-luvulla käyntini Töllinmäkeen tihentyivät. Mikko ja Fanni muuttivat vuosikymmenen alussa vanhainkotiin ja tölli jäi tyhjilleen. Jotakin sille pitäisi tehdä, ajattelin. Se oli säilynyt ihmeen alkuperäisessä muodossaan, vain pakastekaappi porstuassa ja sähköhella pirtissä kertoivat nykyajasta. Se Eemelin asuma peräkamarikin oli jokseenkin kunnossa, vaikka tyhjillään. Vanhukset makasivat pirtin nurkassa sivusta vedettävässä sängyssä.

Ei muuta kuin toimeen. Olin perustamassa F. E. Sillanpään Seuraa 1975, ja sen ensimmäiseksi toimeksi valittiin Töllinmäen osto ja entisöinti museoksi. Syntymäkoti Myllykolu oli toiminut museona jo parikymmentä vuotta, joten kyröläiset kyllä ihmettelivät, mihin nyt toista tarvitaan. Mutta me anoimme ja saimme Kulttuurirahastolta 30 000 markkaa, joka miltei riitti töllin lunastamiseen. Mikko oli kaupasta kovasti mielissään ja piti hinnan suhteen hyvin puolensa.

Kun seuran puheenjohtajan Matti Huusarin kanssa kävimme Finlandia-talossa pokkaamassa arvokkaan apurahan, Matti tokaisi, että Mikonhan tänne olisi pitänyt tulla: hän sen rahankin pistää liiviinsä. Niinpä. Meillä oli vielä isot talkoourakat edessä. Matin johdolla tölli saatiin kunnostetuksi hyvinkin aidon tuntuiseen asuunsa ja avattiin museona Sillanpään Suvena 1978. Mitä kaikkea siellä on sen jälkeen tehty ja toimitettu, jääköön omaan historiaansa.

Mikko oli avajaisten aikaan  jo kuollut, joten emme voineet juhlia häntä kutsuvieraana ja Töllinmäen viimeisenä asukkaana. Näin päättyi eräs Kronstadtin kapinasta Suomeen suistunut elämänkaari.

14.3. 2021

Olipa melko karmea rokotereissu. Ajoimme halki valkean myrskyn Hämeenkyröstä Helsinkiin. Ei huonompaa päivää olisi voinut valita. Lumi pöllysi, näkyvyys kadoksissa, valtatie liukas, pelti kolisi ympärillä, autoja lojui katollaan tien poskessa, radio kertoi tämän tästä kolareista ja tiekatkoksista, hälytysajoneuvot kiisivät valot vilkkuen ja pillit ulisten – ja lopulta tie oli poikki Kaivokselan kohdalla. Pujottelimme matelevien jonojen jatkona kiertoteitä vihdoin Jätkäsaareen, puoli tuntia annetuista rokotusajoista myöhässä, vaikka olimme lähteneet pari tuntia tavallista aikaisemmin.

Mutta ihme tapahtui, ystävälliset hoitajat ottivat sisään, istuttivat tuoliin ja kutsuivat kohtsillään rokotettaviksi. Kaikki kävi käden käänteessä höyhenenkeveästi. Suomen lääkintähuolto on edelleen huipputasoa. Nyt on ensimmäinen suoja saatu.

Kuuntelin autossa BookBeatilta Seppo Tiitisen metkoja muistelmia Suopon ajoilta ja Eduskunnasta. Moneen soppaan ehti savolaispoika sekaantua. Kiintoisia olivat muistot venäläisten vakoojien jäljityksistä ja karkotuksista, jotka hoidettiin diskreetisti vailla julkisuutta. Jatkuvasti niitä täällä hiippailee varmasti edelleen. Koivisto kehotti ”nuhtelemaan lempeästi” ja sitten karkottamaan. Suomi on näköjään hoidellut asioita hillityn diplomaattisesti, voisiko sanoa sivistyneen suomettuneesti. Kirjan on Tiitisen jutuista toimittanut Pekka Ervasti.

Vähän järeämpää vakoilujuttua on tarjolla Jukka Rislakin hurjassa vasta ilmestyneessä kirjassa Saatan kuolla jo rajalla. Suomen ja Neuvostoliiton vakoilusodan hahmoja. (Docendo). Kokenut toimittaja ja tietokirjailija Rislakki on käynyt läpi huimaavan määrän arkistoja Suomen, Venäjän, Latvian, Liettuan, Viron, Yhdysvaltain ja ties minkä maitten puolelta. Tuloksena runsautta pursuava ja kuitenkin tiivis tietopaketti ennen muuta 1920-luvun vakoilutoimista täällä pohjolan perillä.

Olipa itsenäisyyden alussa rajan laiton ylittely vilkkaampaa kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Suomen ja Venäjän välillä oli pitkään ollut sisämaan raja, kun samaa valtakuntaa oltiin. Kun tlanne muuttui, rajaa ylitettiin edelleen pitkin poikin eri ”ikkunoista” ja kaikenkarvaista tiedonkuljettajaa sen yli loikkasi edestakaisin maasta toiseen. Tästä kaikesta Rislakki tekee selkoa tiukan asiallisesti, sortumatta mihinkään jännärimäiseen juonenpunontaan. Joskus melkein toivoisi, että hän vähän irrottelisi ja maalailisi henkilöiden vaiheita enemmän. Järjestöjen, organisaatioiden, vaihtuvien lyhenteiden jäljillä ei ole lukijan ihan helppoa pysytellä.

Kaksi hahmoa nousee kirjassa yli muiden, kaksi monikasvoista agenttia, joiden jäljille Rislakki on uusin tiedoin iskeytynyt: Eduard Opperput ja hänen rakastettunsa Maria Zahartšenko-Šults. Kumpikin käytti monia eri nimiä. Kummankin vaiheissa riittää salamyhkäisyyttä ja käänteitä. Heidän yrityksensä, mitä ne olivatkaan, valuvat lopulta hiekkaan.  Otollisia romaanihenkilöitä he olisivat ja elokuvan sankareita,. Myöhempi Le Bureau -sarja osoittaa, kuinka vähän maailman perusrakennus on muuttunut. Vain välineet ja välikappaleet muuttuvat, vakoilutoiminnan tavoitteet pysyvät samoina.

Kiintoisa on laaja analyysi Trusti-nimisestä vastavallankumouksellisesta vakoilujärjestöstä, jonka avulla länteen muuttaneet emigrantit yrittivät sabotoida horjuvaa neuvostovaltaa ja valmistaa monarkisteille tietä valtaan paluuseen. Tragikoomista on se, että tämä järjestö osoittautuikin kommunistien taitavasti laadituksi ansaksi. Niin sanottu vastavakoilu lännestä olikin huipputaitavan neuvostovakoilujärjestöjen itsensä hoitelemaa ja ohjaamaa. Totta kai oli myös emigranttien onnistuneita terroritekoja Pietarissa, mutta aika vähiin nämä monarkistien menestykset jäivät. Murhia ja attentaatteja tehtiin molemmin puolin yhtenään.

Mannerheim on yhteydessä läntisiin yrittäjiin, mutta ei sittenkään ryhtynyt tositoimiin neuvostovallan kukistamiseksi ja vanhan kotikaupunkinsa Pietarin takaisin valtaamiseksi. Hyvin kiinnostunut hän oli entisten valkokenraalien suunnitelmista, mutta taisi varhain nähdä hajanaisen yrityksen heikot menestymisen mahdollisuudet. Silti maailmanhistoriaa siinä hetken heiluteltiin veitsen terällä. Länsivallat eivät yhdistyneet tositoimiin. Lenin voitti ja Stalin jatkoi, eikä neuvostovaltaa saatu kumotuksi ennen kuin seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin. Silloin ne tekivät sen itse.

Vakoilua on aina ja joka tasolla ja kaikkialla. Kaikki valtiot onkivat toisistaan tietoa niin paljon kuin ehtivät ja kykenevät. Tekniset menetelmät ovat huimasti kehittyneet salakirjoitusten ja henkilökohtaisen suhmuroinnin ajoilta. Nyt on alaa vallannut teollisuusvakoilu ja tekninen kybersota, jossa uusin teknologia juhlii. Mutta jotkut totuudet pysyvät, kuten äskettäin edsmenneen vakoojaveteraanin John le Carrén toteamus, johon Rislakki kovan kirjansa päättää:

”Kylmän sodan sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään ole sitä, miltä näyttää.”

10.3. 2021

Vanha kunnon kilpahiihto on mennyt sählingiksi. Oberstdorfin viideltäkympiltä jäi ikävä jälkimaku. Maalissa oli liikaa pettyneitä, katkeria ja uupuneita. Lisäksi voittaja hylättiin. Veren maku suussa siellä sohittiin. Eihän tämmöinen ole urheilun tarkoitus.

Kun hiihdosta tehtiin tv-otollinen spektaakkeli sprintteineen ja yhteislähtöineen, saatiin tätä ryysistä, kaatuilua ja kiilaamista. Olihan ennenkin metsäladuilla kamppailua, mutta nyt siitä on tullut jatkuvaa kuvauksellista lähitaistelua. Välineet ja voiteluniksit ovat entistä ratkaisevampia. Tämä on mennyt liian kiihkeäksi tavaramerkkien väliseksi. Mutta oma viihteensä tässäkin dramatiikassa tietysti on, ja sitä kai tavoiteltiin. Jari Isometsä ehdotti paluuta väliaikahiihtoon, kannatan häntä.

Olihan sentään oikeaa riemua naisten viestissä ja miesten yhdistetyssä, parisprintissäkin. Ei kisat mitenkään penkin alle menneet. Mutta vanhan hiihtovaltikkansa Suomi on kai iäksi menettänyt, ellei nyt uusi polvi synnytä uusia komeettoja. Aina sopii toivoa. Siteeraan taas Veikko Huovista: ellei hiihdossa ja pitkänmatkan juoksuissa tule menestystä, kansan selkäranka murtuu.

Tuntuu nyt helpottavalta, kun kisat päättyvät, Moneksi tunniksi ne päivittäin ovat sitoneet ruudun äärelle. On ollut myös palkitsevia hetkiä. Kisaveikkauksessa jäin sittenkin keskitason alapuolelle. Olin kai liian toiveikas menestyksemme suhteen. En mitenkään uskonut, että suomalaiset Iivoa lukuun ottamatta hiihtävät kuninkuusmatkaa noin hitaasti. Parempaa on tuskin luvassa. Miten se Musti sanaili: onko norjalaisille annettu lapiolla lahjoja vai tekevätkö he harjoituksissa jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä?

Kuinka muuttuikaan tunnelma toiseksi, kun vilkaisi yleisurheilun EM-hallikisoja. Siellä oli iloisia ihmisiä ja vapautunutta meininkiä. Nuoret suomalaisnaiset Lotta Kemppinen ja Ella Junnila sekä Kristian Pulli ylsivät jopa mitalisijoille ja ruotsalainen Armand Duplantis meinasi hypätä seipäällä maailmanennätyksen. Juoksutkin onnistuivat tönimättä jyrkkäkaarteisella radalla. Yleisurheilu alkoikin taas näyttää hauskalta ja vapautuneelta kilvoittelulta.

Sitten voi jälleen palata kirjojen pariin. On eräs free lancereiden laji, jota pandemia ei kurista, nimittäin kirjailijat. Päinvastoin rajoitukset suovat heille entistä paremman työrauhan. Sain suoraan tekijän kädestä Helsingissä Sari Pöyliön kolmannen teoksen Rakkauden ja tulehduksen oireita. Tänään se kehua kajautettiin jo Hesarissa. Oli syytäkin.

Pöyliö on harvoja eläviä humoristejamme, hirtehisen komiikan villi taitaja. Tällaista tarvitaan synkkien aikojen kohotteeksi. Kirja ei ole mikään keksittyjen vitsien kokoelma, vaan elämänmakuinen mosaiikki, jonka palaset hajaantuvat ja sitten kokoontuvat lukijan mielessä. Ei mikään naurujuhla, vaan hykerryttävä kirjo arkisia ihmiskohtaloita.

Sari järjesti minulle kivan keikan syyskesällä Kemijärvelle. Onneksi eivät aio siellä myydä lentokenttäänsä kiinalaisille. Siellä pohjoisessa on fiksua, taiteellisesti aktiivista väkeä.

Kun Sarin romaani kertoo erään perheen vaiheista ja kriiseistä äidin ennenaikaisen kuoleman jälkeen, aihe tuntui minullekin läheiseltä. Huokaan että noin mustia kurimuksia ei sentään meillä koettu. Mutta Pöyliö keventää poskettomilla juonen käänteillään. Hän on erityisen etevä tilannekomiikan rakentaja, jopa siihen mittaan, että joskus vauhtia kertyy jo liikaa. Mutta pitkän aikavälin nopealiikkeinen kertomus pysyy koossa ja päättyy lohdulliseen lopputoteamukseen:

”Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä taannut onnistumista. Se vain sai ihmiset yrittämään parhaansa.”

Kirjoja odottaa pinossa. Seuraavana Jukka Rislakin hyytävä vakoiluhistoria Saatan kuolla jo rajalla, jonka posti ilokseni toi tänne maakylän hiljaisuuteen. Siitä enemmän, kunhan olen sen kunnolla lukenut. Nyt jo olen oppinut, kuinka vimmatusti rajoillamme vakoiltiin ja vehkeiltiin ”iloisella 20-luvulla”. Monet kohtalot olivat vähemmän iloisia.

Kaksi kirjaa, joissa kummassakin olisi elokuvan aineksia, jos vain tekijöitä löytyy.

7.3. 2021

Kalevalanpäivän aamuna seurustelimme virkeän koskikaran kanssa Sirkan sillan vaiheilla Lavajärvellä. Hauska veikko keikkui kivellä ja sukelteli jokeen noukkimaan toukkia, viroksi kuulemma vesipapp papillisen valkokauluksensa ansiosta. Toimii myös radion Viikon luontoäänenä tämän viikon.

Muuten jäi Kalevala vähälle tutkimukselle tällä kertaa. Radiosta kuuluu Juha Hurmeen julistus, että mitä enemmän Kalevalaa tutkii, huomaa ettei ole mitään Kalevalaa. Haa, kuinka tästä hirmustuisikaan vanha apulaisprofessorimme Väinö Kaukonen, maailman johtava Kalevalan tutkija. Hänelle Kalevala oli pyhä kirja ja nimenomaan itsenäinen kaunokirjallinen  teos, joka syntyi Lönnrotin kirjoituspöydällä. Vaan eipä ole enää Väinö oikaisemassa uusia hullutuksia.

Tuli mieleeni äsken kuulemani muistelus, jonka mukaan joukko kirjallisuuden oppineita kokoontui seminaarin jälkeen PamPamiin yliopiston nurkalle. Mainio kirjallisuusmies Kai Laitinen intoutui kehaisemaan, että lähtiessään Kanarian saarille talvilomalle hänpä ottaa Kalevalan mukaan ja lukee sen kannesta kanteen. Olikohan juhlavuosi 1984 alkamassa.  Kain huima aikomus herätti joukossa yleistä ihailua. Kävi ilmi, että läsnä olevista kukaan ei ollut koskaan lukenut Kalevalaa.

Vähälle lukemiselle se minultakin on jäänyt sen jälkeen kun sen Matti Kuuselle tentin. Aina sieltä otteita tulee vilkaistuksi. Kun Paavo Haavikko teki eepoksesta oman tulkintansa Rauta-aikaan, se herätti jo aika lailla innostusta. Väinö sen kyynisen näkemyksen teilasi kylläkin täydellisesti. Oli semmoista henkeä, että Kalevalaan ei saa koskea eikä sitä paljon tarvitse lukeakaan. Ajat ovat muuttuneet. Ainakin brändinä Kalevala herättää jopa kiistaa, kuten aamun Hesarista voitiin nähdä.

Säpsähdytti jonkin verran, kun Aamulehdestä rävähti Simo-Pekka Virkkulan juttu Rauni Mollbergin raakuuksista, joita Veikko Aaltosen dokumentti nyt Tampereen filmijuhlilla esittelee. Jotakin ehkä tietäisin. Mollen metodit lähenivät ajoittain raivohulluutta. Sen taustat voisi joskus selvittää. Jos Haavikko oli kyynikko, Molle oli patologinen sadisti. Enska Suominen luonnehti hänen elokuvallista näkemystään ”teurastajan estetiikaksi”.

Muuten telkkarissa Kalevalanpäivänä nähty Jäinen saari (1964), Erik Häkkisen tulkinta Mika Waltarin novellista, ei sittenkään ole niin kömpelö kuin maineensa. Siinä on jotain rehellistä amatöörimäisyyttä. Ainakin se oli uskollisesti novellin mukaan tehty – loppua lukuun ottamatta. Sovitin saman novellin noin 40 vuotta sitten MTV-teatteriin, ohjaaja oli Markku Onttonen ja elokuva sai nimen Harmaalakkinen tyttö. Sykähdytti kun Waltari antoi sovitukselleni täyden tunnustuksen. Häkkisen sovitusta hän oli joutunut korjailemaan. Ehkä silloin yritettiin jotain ronskimpaa. Meidän kiltti sovituksemme lepää jossakin MTV:n kellarissa. Jospa se joskus saataisiin uudelleen nähtäville.

Nyt on jatkettava hiihtokisojen seuraamista. Olen mukana ambassadööri Pekka Huhtaniemen veikkausringissä, mikä tuo katseluun lisäjännitteensä.Yhden täysosuman sain: veikkasin oikein sekä Iivon että Kristan sijoitukset skiathlonissa, molemmilla 13. Muuten veikkaukset sujuvat keskinkertaisesti, kisat itsessään selvästi odotettua paremmin. Vieläkö mitaleita ropisee? Tuskin ainakaan tänään. Tähdätään ensi pyhään.

3.3. 2021