Mikä vastasataneen lumihunnun pehmyt hohde kivien yllä, kun kävin hautausmaalla viemässä Marjan taiteileman jääkukan Elinan haudalle nimipäivän kunniaksi.
Katsoimme illalla uudelleen Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaaman elokuvan Muiden elämä. Teki yhtä suuren vaikutuksen kuin ensimmäisellä kerralla yli kymmenen vuotta sitten. Tiedustelukuvausten parhaimmistoa, salakuuntelustakin voi tehdä trillerin. Hyytävän kuvan elokuva antaa DDR:n valvontasysteemistä. Pääroolin esittäjän Ulrich Mühen ilmeettömyydessään ilmaisevat kasvot jäivät jo aikanaan pysyvästi mieleen.
Elokuva tiivistyy napsahtaen viimeiseen repliikkiin. Se tuntuu kertovan kaiken. Meillä DDR oli takavuosina varsinkin teatterintekijöiden suosiossa. Elokuvassa näytetään maan omaa teatterielämää toisessa valossa. Kohtasivatko nämä koskaan toisiaan, naiivi suomalainen lojaalisuus ja saksalaisen älymystön kapinallisuus?
Kokenut virkamies Antti Vihinen puhuu tänään Aamulehden haastattelussa kulttuurien eroista. Suomalaiset ovat luonnostaan valtiouskollisia, eivät hevin epäile vallanpitäjiä, varsinkaan itselleen mieluisia. Tiitisen lista julkaistaisiin missä tahansa muualla, meillä se pysyy kassakaapissa, koska paljastaisi ilmeisesti elossa olevien vaikuttajien toimia entisessä DDR:ssä.
Juttelin kerran Sanomatalon kirjatapahtumassa Lenita Airiston kanssa. Hän kertoi varhaisista opiskeluajoistaan Saksassa. Hyvin suorasukaista kerrottavaa hänellä oli, suomalaisista kommunistisen DDR:n myötäjuoksijoista. Varmaan hän on julkaissut kokemuksiaan myös muistelmissaan. Ei häntä kukaan aikanaan uskonut, koska hän oli malli ja kaupallinen nainen. Terävästi hän analysoi Saksojen poliittista tilannetta.
Olihan idässä myös syvällisiä kulttuurisia vaikutuksia. Viimeksi törmäsin niihin Ralf Långbackan muistelmissa. Hän ei koskaan päässyt irti Berliinin aikojensa Brecht-vaikutteista. Häntä ei ilmeisesti valjastettu ilmiantajaksi. Moni toimi toisin. Muiden elämä näyttää, kuinka poliittinen johto sekaantuu maan teatterielämään karkealla tavalla. Kuinka todellinen oli fiktion pohja? Asiat selviävät jopa meillä pohjia myöten aikanaan.
Antti Vihinen on kirjoitttanut DDR:n kokemuksistaan rikosromaanin Punainen prinsessa. Se on hänen esikoisensa. Harri Hautalan lyhyt kritiikki sai kiinnostumaan kirjasta. Ehkä sekin osaltaan avaa meillä vieläkin suljettua poliittista umpiota. Toinen kysymys on, alkaako Saksan osien tasapaino taas rakoilla, kun itäsaksalainen tohtori Merkel väistyy.
Aamulehdestä puheen ollen, niin sitten kävi, että paras tv-elokuvien kriitikko Pekka Eronen sai lähteä, kun Hesarin sivu semmoisenaan korvaa kunnon esittelyt Martta Kaukosen silppunurkalla. Erosen hauskoja ja älykkäitä juttuja on nyt jo ikävä. Fuusioista ei ainakaan lukijoille koskaan koidu etuja. Toivotaan että edes yhtiön talousosastolla iloitaan laadun ohennuksesta.
Eikä se eilisen ”kulttuuriohjelma” Tv1:llä yhtään parantunut, valitettavasti. Rakkauslauluista puheltiin kuin missä hyvänsä populaarimakasiinissa. SKS:n vanhoista runoista kehiteltiin uusi ohut viisu, siinä kaikki. Eikö maan kulttuurielämästä löydy mitään kunnon purtavaa, kun taiteen tutkimusta ajetaan hyvää vauhtia alas? Mutta aina pitää toivoa ja kannustaa parasta. Hyvä kun edes yritettävät. Jaksaisiko uskoa, että tästä vielä jotakin kehittyy…
11.2. 2021