Panu Rajala

Professori Aarne Laurila avaa Myllykolun Kesäteatterin juhlanäytännön 2012.

Helsingin olympialaisten aikaan nuori kriitikko Aarne Laurila toi juttua Suomen Sosialidemokraatin toimitukseen. Päätoimittaja Atte Pohjanmaa arveli, että ansiokas kirjoitus ei vähään aikaan mahdu lehteen, kun ”on niin paljon tuota urheilua”. – ”Onkos nyt jotkut kilpailut”, kysyi hämmästynyt kriitikko.

Klassinen anekdootti kertoo Aarnen tunnetusta urheilun vastaisuudesta, mutta myös hänen sävyisästä ironiastaan. Kilpaurheilun vastustajana Laurila sai viime töikseen ansiolistalleen myös Malmin lentokentän ilmeisen muuttamisen asuntoalueeksi. Olen kuullut toisen humanistin, täysin palvelleen professorin Hannu K. Riikosen palopuheen tällaista barbariaa vastaan. Kirjallisuusmiehet eivät olleet samassa rintamassa.

Aarne Laurilan kuolema jättää ison aukon kritiikin kentälle. Hän kirjoitti jatkuvasti kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja Demariin kuuden vuosikymmenen ajan. Siinä ajassa ehtii jo kertyä kokemusta ja perspektiiviä. Arvostelutoiminta jatkui Kansanvalistusseuran täysipäiväisen virkatyön ja lukemattomien luottamustoimien ohessa. Kuka pystyy tänään samaan?

Kun Aarne ja Ritva kävivät joskus vuosikymmeniä sitten meillä Helsingissä kylässä, hänellä oli mukanaan Alpo Ruuthin uusin romaani. Hän luki sitä mennen tullen Malmin paikallisjunassa. Näin ahkera kriitikko työskentelee.

Kerran törmäsin Aarneen kadulla. Hän sanoi kiertävänsä kaupungin taidenäyttelyt läpi nähdäkseen, mitä kukin taiteilija on saanut aikaan. Näin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja hoiti tehtäväänsä.

Minä tunsin Aarnen ennen muuta Sillanpään tutkijana, joka väitteli aiheesta 1979. Kiskaisin hänet mukaan F. E. Sillanpään Seuran toimintaan, missä hänestä oli paljon hyötyä. Hän avasi Myllykolun Kesäteatterin ensimmäisen esityksen 1972 ja myös teatterin 40-vuotisjuhlaesityksen 2012, josta yllä todiste. Aina hän seurasi kiinnostuneena toimiamme. Usein hänet oli haettava tilaisuuksiin Tampereen asemalta, vannoutunut autoilun vastustaja kun oli.

Laurila oli varhainen pasifisti ja siviilipalvelumies. Sosialistien riveissä hän oli vanhan polven tunnustuksellinen kristitty. Hänessä oli iso annos vilpitöntä idealismia. Maailmankatsomustaan hän mittasi kohtaamillaan taideteoksilla – tai pikemminkin päinvastoin. Silti tai siksi hän oli hyvin avaramielinen arvostelija.

Minäkin olin kiitollinen Aarnelle monista kritiikeistä. Hän seurasi johdonmukaisesti Myllykolun Kesäteatterin esityksiä ja kirjoitti niistä todellisen asiantuntemuksen pohjalta. Sovittamastani ja ohjaamastani Hurskaasta kurjuudesta 2002 hän totesi jo otsikossa, että se oli toteutettu ”suurella taidolla ja voimalla”. Hän kirjoitti ymmärtävästi myös Ville Rantala -romaaneistani ja joistain elämäkerroista.

Sillanpäästä olimme pääasioissa yhtä mieltä, mutta oli myös painotuseroja. Aarne yritti ymmärtää innoittuneita ylitulkintojani. Hänen Sillanpää-suhteensa juontui jo 1950-luvulta, jolloin hän asuikin tuossa läheisessä Mäkelän talossa ja kirjoitti elämäkerran 1958, kun kirjailijamestari täytti 70 vuotta. Väinö Linnaa Laurila kipaisi Tampereelle haastattelemaan heti Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Kun tällainen kokemusperäinen tietäjä poistuu joukosta, seuraa tyhjyyden tunne.

Oli myös hauskoja retkiä ja muuta viihdettä. Reippailimme Tukholmassa F. E. Sillanpään Seuran Nobel-retkellä lokakuussa 2014. Siitä laatuaan ainoasta palkinnosta oli kulunut 75 vuotta. Sitä kaksi Sillanpäästä väitellyttä tohtoria juhli täysin palkein, mukana muusa ja muita seuran jäseniä (kuvakin löytyi). Raitis Aarne taisi siemaista jopa kuohuviinilasin tuon tapauksen kunniaksi, ellen väärin muista. Skål ja kepeät mullat!

22.2. 2021

Pekka istuu mustassa autossa, joka kiitää pitkin Pietarin Nevski Prospektia. Hän kertaa mielessään pontevia lauseita, joita aikoo kohta täräyttää Lavroville päin yrmeää naamaa. Lauseet on jo Helsingissä kehitetty ja hyväksytty, nyt ne on vain lausuttava hillityn mielevä hymy huulilla. Kova paikka, hiki kirpoaa otsalle, vaikka ulkona hyytää pakkanen. Koko Eurooppa katsoo sinuun, Pekka!

Aika kova paikka oli myös Pekan edeltäjällä Iso-Väiski Tannerilla syksyllä 1939. Silloin oltiin Moskovassa Kremlin uumenissa, vastassa Lavrovin veroinen peluri, yhtä synkkäilmeinen Molotov. Paasikivi oli sentään Tannerin taisteluparina. Suomi oli silloin altavastaaja, nyt puolestaan hyökkääjä EU:n urheana etuvartiona. Nyt ei odoteta mitään Suomi-keskeisiä puheenaiheita, ellei Lavrov yllätä ja puutu meidän mediamme länsimyönteisyyteen. Onko Suomi Naton rintamassa ahdistamassa itsenäistä Venäjää nurkkaan?

Tannerista tuli mieleen hänen vastauksensa Jalmari Rinteelle, kun tämä tuli valittamaan näyttelijöiden liiallista koulutusta ja siitä johtuvaa työttömyyttä. Valtiovarainministeri Tanner tokaisi, että metsätöihin tarvitaankin nyt lisää väkeä. Jos Vanhanen esittäisi tänään jotain tällaista, hänen uransa olisi ohi. Kemin suunnalla varmaan avautuukin paljon metsäteollisuuden työpaikkoja, jotka tuskin kiinnostavat tyhjän päälle joutuneita näyttelijöitä.

Tokion olympiakomitean puheenjohtaja Mori sai tuntea, keitä ei ainakaan pidä mennä arvostelemaan näinä aikoina. Entäpä jos naiset puhuivat todella häiritsevän paljon komitean kokouksissa? Se pitää vain kestää, arvoisa Mori. Kokonaista sukupuoliryhmää ei pidä syyllistää eikä ylipäätään varustaa heitä millään yleistävällä ominaisuudella. Johan Mattikin hermostui, kun Liisa alkoi puhua liikaa rautatiestä Juhani Ahon kertomuksessa. Mutta Matti pani toimeksi ja lähti itse ottamaan rovastilta selvää uuden ajan ihmeestä. Niin Liisakin sitten hiljeni miestään kunnioittamaan. Varhainen opastus klassisessa mieskirjallisuudessa!

Tänään Hesari ilmoittaa kulttuurin etusivulla: ALMAN VUORO. Se tarkoittaa tosin Alma Mahleria, mutta sisäsivulla on meidänkin Alman vuoro. Hänen perustamansa teatteri Mekaaninen Joutsen esittää Turussa vapaaehtoista lapsettomuutta kuvaavaa näytelmää , jota mekin striimattuna katselimme. Runsas ja omaperäinen teos, jossa kolme naista esitti tieteispohjaisen tulkinnan sukupuuton siunauksellisuudesta. Alma hallitsi ohjaajana melkoista koe-esineistöä vaikeahkon tekstin ohessa. Maria Säkön kritiikki lehdessä opetti meillekin, mistä kaikessa siinä olikaan kysymys. Hienoa että teatteri elää rajoituksista huolimatta. Striimaus on sekä rasittava että helpottava välityskeino,  voihan seurata esitystä rennosti kotituolilta tarvitsematta matkustaa Turkuun.

Eilinen päivä toi paljon tervehdyksiä ja hiihtolenkin jäällä aivan huikeassa talvisäässä. Menee kliseen puolelle että paukkuu. Matti Huusari, joka täytti viime viikolla 80, sanoi ettei koskaan ole ollut näin paljon hiihtäjiä Ikaalisten laduilla. Joitain siunauksia pandemiasta koituu: kansan kunto nousee. Tänään on taas ehdittävä hohtaville hangille, kunhan säällisen verran kirjoittelen. Marja luottaa lumikenkiin. Kuulen kun hän kajauttaa: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Ja kuulen sitä ennen mitä Pekka Pietarissa Sergejlle puhelee. Kummankin pokka pitää, niin uskon, kun Pekka lausuu maagisen nimen Navalnyi. Uskon että vastarepliikkikin on valmiiksi mietitty. Hienoa että näilläkin kulmilla tapahtuu eikä vain Washingtonin Capitoliumilla. Isoilla maailmannäyttämöillä esitetään korvauksena näitä ennalta käsikirjoitettuja draamoja, kun varsinaiset teatterit ovat säästöliekillä.

15.2. 2021

Mikä vastasataneen lumihunnun pehmyt hohde kivien yllä, kun kävin hautausmaalla viemässä Marjan taiteileman jääkukan Elinan haudalle nimipäivän kunniaksi.

Katsoimme illalla uudelleen Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaaman elokuvan Muiden elämä. Teki yhtä suuren vaikutuksen kuin ensimmäisellä kerralla yli kymmenen vuotta sitten. Tiedustelukuvausten parhaimmistoa, salakuuntelustakin voi tehdä trillerin. Hyytävän kuvan elokuva antaa DDR:n valvontasysteemistä. Pääroolin esittäjän Ulrich Mühen ilmeettömyydessään ilmaisevat kasvot jäivät jo aikanaan pysyvästi mieleen.

Elokuva tiivistyy napsahtaen viimeiseen repliikkiin. Se tuntuu kertovan kaiken. Meillä DDR oli takavuosina varsinkin teatterintekijöiden suosiossa. Elokuvassa näytetään maan omaa teatterielämää toisessa valossa. Kohtasivatko nämä koskaan toisiaan, naiivi suomalainen lojaalisuus ja saksalaisen älymystön kapinallisuus?

Kokenut virkamies Antti Vihinen puhuu tänään Aamulehden haastattelussa kulttuurien eroista. Suomalaiset ovat luonnostaan valtiouskollisia, eivät hevin epäile vallanpitäjiä, varsinkaan itselleen mieluisia. Tiitisen lista julkaistaisiin missä tahansa muualla, meillä se pysyy kassakaapissa, koska paljastaisi ilmeisesti elossa olevien vaikuttajien toimia entisessä DDR:ssä.

Juttelin kerran Sanomatalon kirjatapahtumassa Lenita Airiston kanssa. Hän kertoi varhaisista opiskeluajoistaan Saksassa. Hyvin suorasukaista kerrottavaa hänellä oli, suomalaisista kommunistisen DDR:n myötäjuoksijoista. Varmaan hän on julkaissut kokemuksiaan myös muistelmissaan. Ei häntä kukaan aikanaan uskonut, koska hän oli malli ja kaupallinen nainen. Terävästi hän analysoi Saksojen poliittista tilannetta.

Olihan idässä myös syvällisiä kulttuurisia vaikutuksia. Viimeksi törmäsin niihin Ralf Långbackan muistelmissa. Hän ei koskaan päässyt irti Berliinin aikojensa Brecht-vaikutteista. Häntä ei ilmeisesti valjastettu ilmiantajaksi. Moni toimi toisin. Muiden elämä näyttää, kuinka poliittinen johto sekaantuu maan teatterielämään karkealla tavalla. Kuinka todellinen oli fiktion pohja? Asiat selviävät jopa meillä pohjia myöten aikanaan.

Antti Vihinen on kirjoitttanut DDR:n kokemuksistaan rikosromaanin Punainen prinsessa. Se on hänen esikoisensa. Harri Hautalan lyhyt kritiikki sai kiinnostumaan kirjasta. Ehkä sekin osaltaan avaa meillä vieläkin suljettua poliittista umpiota. Toinen kysymys on, alkaako Saksan osien tasapaino taas rakoilla, kun itäsaksalainen tohtori Merkel väistyy.

Aamulehdestä puheen ollen, niin sitten kävi, että paras tv-elokuvien kriitikko Pekka Eronen sai lähteä, kun Hesarin sivu semmoisenaan korvaa kunnon esittelyt Martta Kaukosen silppunurkalla. Erosen hauskoja ja älykkäitä juttuja on nyt jo ikävä. Fuusioista ei ainakaan lukijoille koskaan koidu etuja. Toivotaan että edes yhtiön talousosastolla iloitaan laadun ohennuksesta.

Eikä se eilisen ”kulttuuriohjelma” Tv1:llä yhtään parantunut, valitettavasti. Rakkauslauluista puheltiin kuin missä hyvänsä populaarimakasiinissa. SKS:n vanhoista runoista kehiteltiin uusi ohut viisu, siinä kaikki. Eikö maan kulttuurielämästä löydy mitään kunnon purtavaa, kun taiteen tutkimusta ajetaan hyvää vauhtia alas? Mutta aina pitää toivoa ja kannustaa parasta. Hyvä kun edes yritettävät. Jaksaisiko uskoa, että tästä vielä jotakin kehittyy…

11.2. 2021

Donner-iltamat Teemalla onnistuivat tuoreesti, vaikka eivät tarjonneet järin uusia tulkintoja. Jörnin isyys alkaa olla keskeinen kysymys moniottelijan elämänvaiheissa. Isänä hän onnistui tuotteliaasti joskin vaihtelevasti, kuten muissakin teoksissaan. Hän teki elokuvia tunnustuksensa mukaan 95-prosenttisesti, mitä pidän yliarviointina. Hän oli erittäin uuttera kirjailija, luistavan viileä ohjaaja, puiseva näyttelijä, mutta kannustava tuottaja. Siinä hän oli ehkä parhaimmillaan.

Antti Alanen uskoi, että Donner kunnioitti naisia, varsinkin pohjoismaalaisia. Siinäkin hän kulki esikuvansa Bergmanin jäljillä. Kumpikin ainakin tutki ahkerasti pohjoismaisia naisia niin taiteessa kuin elämässä.  Iloinen Harriet Andersson oli Donner-dokumentin valloittavin esiintyjä. Saattoi näyttää siltä, että J myös välineellisti naisia? Ei hän sentään yltänyt siinä Speden tasolle. Naisenkuvia ja muita kohuleffoja keskustelijat kuittasivat armollisesi rentoina kulttielokuvina! Gambian tyttö ja Hymy-lehti sivuutettiin diskreetisti.

Hieno juttu, että Kai Ekholm ja Rafael Donner ovat ottaneet hommakseen luetteloida Donnerin kirjaston. ”Lukeminen kannattaa aina.” Mika Waltarin kirjastoa piti luetteloida noin 40 vuotta sitten, eikä sitä vieläkään ole saatu toimeksi. Nyt Tunturikadun kotimuseokin on taas vaarassa. Mitä tapahtuu Donnerin Pohjoisrannalle, saataisiinko siitä yleinen nähtävyys?

Tunsin ohimennen minäkin Donnerin kannustavan asenteen. Kun kirjani Enkeli tulessa (1997) ilmestyi ja sitä aika paljon kauhisteltiin, Jörn tuli Otavan käytävällä vastaan ja lausahti: ”Sehän on hellvetin hyvä kirja.” Ajattelin hetken, että hän voisi tehdä siitä elokuvan. Sen teki sitten Televisioteatterin Tuija-Maija Niskanen, hurmaava pohjoismaalainen nainen.

Viehättävä ja viisaan tuntuinen oli myös Mari Leppänen, joka vihittiin Turun tuomiokirkossa arkkipiispahiippakunnan ensimmäiseksi naispiispaksi. Uutinen ei ollut kovin suuri Hesarin asteikossa, nuoret radiotoimitusten päälliköt saavat enemmän huomiota. Ehkä he ovatkin tämän kevyen ajan kuuluvampia saarnaajia.

Jussi Lampi puhuu ”helpon ja pinnallisen näyttelemisen” kurssista myönteiseen sävyyn. Vesa Vierikon mukaan riittää, kun tulee oikeaan aikaan näyttämölle ja sanoo repliikkinsä. Teatterikoulutus elää käännekohdassa. Me viihdytämme itsemme hengiltä, kuten Aarre Heino viimeksi totesi somessa. Puheena oli Yle Tv1:n uusi keskiviikkoinen ”kulttuuriohjelma”, jonka poseeraileva hauskuutus on herättänyt ansaittua tyrmistystä meissä vakavamielisissä kansalaisissa.

Häijään urheiluliikkeessä oli yhdet parit talven hittituotetta, liukulumikenkiä. Nehän oli sieltä heti haettava. Olen nyt antaumuksella rämpinyt umpihangessa itseni hikeen. Raskasta mutta arvatenkin terveellistä. Tavalliset sukset uppoavat paksuun lumeen eikä jalka potke. Vanha kunnon talvi on täällä.

Toisellekin hitille olen antanut periksi. Kuuntelen BookBeatin äänikirjoja, toistaiseksi tietokirjoja. En usko, että vaativa proosa pääsee kuunnellen oikeuksiinsa. Rytmillinen runous voisi lausuttuna tehota. Kiitos hyvien lukijoiden olen nyt selvillä siitä, kuinka surullisia vaiheita meidän poliisilaitoksemme on kokenut. Pätevät poliisimme ovat käyttäneet suunnattomasti energiaa keskinäiseen kahinointiin sen sijaan, että selvittäsivät rosvojen rötöksiä. Paha vain, että siellä on iso rikollinen riehunut omassakin piirissä. Passin ja Reinbothin kirja Keisari Aarnio avaa järkyttävän näkymän palkitun poliisimiehen konnuuksiin ja laajemminkin huumepoliisien sekoiluihin. Lehtijutut ovat antaneet asioista keveämpiä siivuja. Kirja kannatti näinkin myöhään kuunnella, koska se syventää aihetta ja varoittaa vastaavista ilmiöistä. En haluaisi tietää enkä uskoa.

Onneksi Tapio Bergholmin Kiihkeä Koivisto nostaa mielialaa. Kuulostaa erinomaiselta elämäkerralta, tieteellisesti tutkittu ja elävästi kerrottu. Yllättävän hauska on myös Jalmari Rinteen teos Muistelija (1985), jonka hänen tyttärensä Tiina Rinne toimitti. Teatterielämä sata vuotta sitten kiehtoo, siellä tapaa todellista paloa ja kutsumustietoisuutta sekä monenlaista taideperäistä hölmöilyä. Aina on teatteria pelattu, oli aika mikä hyvänsä. Jalmari Rinteen seikkailut näyttelijätovereineen piiritetyn Tampereen melskeissä 1918 olisivat tragikoomisen elokuvan aihe, jos joku ne kekkaisi.

Vielä yksi tämän ajan ilmiö. Simon Elo esitteli aamulla kirjaansa Perustuslaillisten hajoamisen vaiheista. Jos joku valtiotieteilijä luennoi joskus poliittisesta opportunismista, niin tässä olisi parasta havaintoainesta. Hävinneiden lohkeama taannoisessa puoluekokouksessa johti vain siihen, että Halla-aho veti kantapuolueen tyynesti nykyiseen menestykseen. Sininen ryhmä romahti läpinäkyvään pyrkyryyteensä. Yritys leimata Jussi Halla-aho radikaalin äärioikeiston liehitteläijäksi ontuu, koska Jussi on juuri näihin rabulisteihin yrittänyt pitää hajuarakoa. Nyt Elo on löytänyt poliittisen kodin kokoomuksesta, jota hän ennen Soinin peesissä rynkytti kelvottomana ”vanhana puolueena”. Näin kätevästi kääntyy takki aina sinne, missä uusi vihreä oksa voisi häämöttää.

8.2. 2021

”Hyvää Runebergin päivää! Tänään suuntaamme katseemme, ei niinkään runoihin kuin herkullisiin torttuihin.”

Näillä sanoilla Tommi Fränti avasi päivämme aamutelevisiossa ja osui ytimeen. Juuri näin me kansallisrunoilijan miellämme, hänen rouvansa torttujen kautta.  Tietysti joku runokin olisi mukava kuulla.

Aamuhartauden yhteydessä sentään kuultiin Runebergin sanoittamia virsiä, joita on parikymmentä edelleen virsikirjassa. Mietelauseena luettiin Pertti Karkaman iskevän ajankohtaisia ajatuksia patriarkaalisen kyläyhteisön merkityksestä Runebergin tuotannossa. Ne on kirjoitettu 1980-luvulla.

Hesarin kolmospääkirjoitus on sentään vähän tuoreemmilla jäljillä. Siinä todetaan Fredrikan viime aikoina nousseen miehensä rinnalle, ja päivää pitäisikin viettää kummankin kunniaksi. Viitataan jopa minun viimevuotiseen elämäkertaani, jossa keskityn Runebergin rakkauselämään.

Onkin kulunut päivälleen vuosi siitä, kun jätin käsikirjoituksen kustantajalle. Sen jälkeen WSOY on ahmaissut koko Minervan ja paljon muuta on tapahtunut, kaksi uutta kirjaakin olen julkaissut. Karanteeni-kirjassani kerron enemmän vuoden takaisesta juhlinnasta, juuri ennen koronakautta.

Tänään juhlitaan hillitymmin. En saanut edes lippua salkoon, sillä narut olivat jäätyneet kiinni nuppiin. Pahoittelut syystä närkästyneille ohikulkijoille: liputtomuus ei johdu laiskuudesta tai leväperäisyydestä. Tosin kellään muullakaan ei täällä ole lippua salossa.

Luvassa on myöhemmällä toivon mukaan torttua ja punssia. Torttureseptin Fredrika kehitti energiaa antavaksi välipalaksi miehensä metsästysretkille. Se kuului nauttia lämmittävän viinaryypyn kera. Kokeilkaamme tänään samaa, vaikka emme metsästäisikään. Päivän pääjuhlaa voi katsella striimattuna linkin kautta. Vuosi sitten se pidettiin Savoy-teatterissa. Toiset juhlat on Porvoossa, missä palkintokin jaetaan. Programmia riittää koronasta huolimatta.

Vinkki: pelkkään torttuun ei pidä pitäytyä, Runebergin runoutta kannattaa todella lukea ja mieluiten alkukielellä. Tavattoman viehättävää, taidokasta, rytmillistä, nautittavaa. Sanoisin että oikeata runoutta. Miten paljon se on vaikuttanut, rakentanut, luonut ja voimistanut tätä kansaa!

x x x

Luin Tiina Rinteen muistelmat Tanssivan tähden alla (2003) kannesta kanteen hienon näyttelijän kunniaksi. Aiemmin olen sen pääkohtia selannut. Hämmästyen huomaan, että kirjassa on jopa omistuskirjoitus ainoan tapaamisen ajalta. Olipa antoisaa luettavaa! Pitkä kappale keskeistä teatterihistoriaa eloisasti kerrottuna. Tiina Rinteen kirja on harvinaisuus alan opusten joukossa sikälikin, että näyttelijä on sen itse kirjoittanut ilman avustajaa. Lisäksi hän toimitti isänsä Jalmari Rinteen muistelmat.

Tiina Rinne kuuluu sivistyneeseen ikäpolveen, jota monet ilmiöt teatterimaailmassa 1970-luvulta alkaen hämmensivät. Poliittinen teatteri, karjuvat ja kiroilevat näyttelijät olivat hänelle kauhistus. Mutta todella vahvojen esitysten kohdalla hän antautui ja meni täysillä mukaan. Kalle Hoilmbergin ohjaama Rikhard III sai hänet valtoihinsa. Hän esitti vastarintaliikkeen pispalalaismuijaa Jouko Turkan ohjaamassa esityksessä Siinä näkijä missä tekijä – kaukana omasta tyypistään. ”Sää olet saatanan hyvä kommunisti”, Turkka kehui. Hän arvosti Turkkaa ohjaajana, mutta ei kouluttajana. Turkka kohteli häntä aina ”hurmaavasti”! Kaikki eivät todista samaa.

Pitkä rivi ohjaajia on ottanut mittaa Tiina Rinteestä matkan varrella. Hänellä on monesta painavaa sanottavaa. Hulluin oli Mauno Manninen Intimiteatterissa, silti vaikuttava ja rakastettava visionääri. Ihmeellisiä seikkailuja ryhmä koki ympäri Eurooppaa hänen johdollaan. Pahin vika uusissa ohjaajissa on Rinteen mielestä puheliaisuus ja turha selittäminen. Pitää antaa näyttelijän tehdä ja kehitellä. Valmista näkemystä ei pidä kantaa harjoituksiin.

Kirjassa on paljon hyviä havaintoja näyttelemisestä. Paras ohjaaja juttelee, nykäisee hihasta, sysää eteenpäin – ei karju tai mäyhää omia ideoitaan. Elokuvan puolella Matti Kassila oli tällainen, Molle hänen vastakohtansa, Mikko Niskanen välimuoto. (Nämä ovat jo omia havaintojani.) Vahva nainen ei kaipaa prässääjää. Yksittäisistä ohjaajista Tiina Rinteen ihanne oli Turun teatterin hienovarainen näyttelijä-ohjaaja Hemmo Airamo. Sanoo paljon kummastakin. Yksittäisistä näyttelijätovereista Rinne piirtää hienoja lähikuvia, liikuttavimpia Leo Jokela, yllättävimpiä Anita Välkki, paras kaikista Pia Hattara. Kaivakaa esiin, riemullinen retki entisajan teatteriin.

5.2. 2021