Kaikki meni niin nappiin kuin voi mennä. Se oli Joe Bidenin ja Kamala Harrisin suuri päivä, eikä mitään häiriötä tapahtunut. Häiriöttömyyden varmisti Trump poistumalla vaimoineen ajoissa paikalta. Demokratia voitti sittenkin Amerikassa.
Oli kiintoisaa katsella tuntikausia eri kanavia. Meidän ykkösellämme on se varma vakaumus, että toimittajien kommentit ovat suurissa tapahtumissa ensisijaisia, eivät itse tapahtumat. Päälähetyksessä annosteltiin hyvin säästeliäästi virkaanastujaisten ohjelmaa ja leikattiin tämän tästä toimittajien selostaviin puheenvuoroihin. Miksi emme voisi katsella ihan rauhassa suoraa ohjelmaa ja kuulla sitten vasta tulkintoja, jos ne yleensä tuoreeltaan ovat tarpeellisia.
Oli käännyttävä melko sukkelaan CNN:n puolelle, missä selostukset ovat niukkoja ja tulevat fiksusti taustaäänenä eivätkä katko itse ohjelmaa. Kommentaattorit eivät tunge niin etualalle kuin meillä, mutta perästä päin heillä riittääkin sitten kerrottavaa aamtunneille saakka.
Olin valveilla taas aamuyöstä ja näin juhlapäivän huippuhetket, varsinkin kolmen entisen presidentin – Obaman, Bushin ja Clintonin – yhteisyyttä korostavat terveiset uudelle presidentille. Historiallinen hetki, voi sanoa. Onneksi vasta jälkeenpäin toimittajat yltyivät kiivailemaan, olisiko Trump kuulunut joukkoon neljäntenä vaiko ei. Vastaus kallistui jälkimmäiseen. Tom Hanks juonsi tapahtuman selvästi liikuttuneena.
Oli toinenkin huippuhetki, joka livahti suomalaisilta kanavilta kokonaan ohi. Nuori musta runoilija Amanda Gorman herkisteli niin patrioottisin äänenpainoin, että sai CNN:n kovapintaisen toimittajankin siteeraamaan hänen säkeitään. Voisiko meillä vaikkapa Saila Susiluoto esiintyä presidentin virkaanastujaisissa ja saisiko säkeillään yhtä vahvan kosketuksen kuulijoihin?
Ilotulitus, jota presidentti Biden puolisoineen Valkoisen talon parvekkeelta lopuksi katseli, oli kerrassaan mahtava, jos näin loppuun kulutettua sanaa voi enää käyttää. Ptkä juhla sai arvoisensa päätöksen.
Nämä rituaalit ovat jonkin verran muuttuneet siitä, kun George Washington matkusti kotoaan Virginiasta New Yorkiin, hallituksen tilapäiseen istuntopaikkaan, vannomaan virkavalansa. Proomuilla ja hevoskärryillä tehty matka kesti seitsemän päivää. Kymmenentuhatta kannattajaa kertyi paikalle. Kunnialaukaukset ammuttiin, ja Washington piti vartin mittaisen vaisun puheen istuntorakennuksen hämärässä salissa. Sitten hän paineli kirkkoon.
Vaatimaton alku ei vähääkään heikentänyt alkanutta virkakautta. Retoriikkaa ei vielä pidetty niin tärkeänä, teot ratkaisivat. Barack Obama oli muistelmiensa mukaan itse tyytymätön ensimmäiseen virkaanastujaispuheeseensa 2008. Sitä pidettiin liian synkkänä ja asiallisena, hän ei antanut tarpeeksi toivoa., vaikka mustan miehen valinta oli sinänsä toiveikas ja käänteen tekevä.
Nyt tilanne on monin verroin vaikeampi, ja Biden tajusi kuinka piti puhua. Ei turhia koukeroita, ei ylevää retoriikkaa eikä konkreettisia julistuksia. Tärkeintä oli vakuuttaa vaikka vähän toisteisesti uuden alun ja yhteisyyden merkitystä. Se oli juuri tähän hetkeen paras mahdollinen puhe, joka varmasti vaikutti yhdistävästi ainakin otolliseen osaan kuulijoista. Siitä on hyvä jatkaa.
Obama kuvaa muistelmissaan, kuinka outoa on aloittaa toimikausi presidenttinä. ”Kaikki on uutta, vierasta ja tärkeyden raskauttamaa.” Hän allekirjoitti ensimmäisenä päivänä muutaman asetuksen muun muassa kidutuksen kieltämisestä ja sotilasvankilan sulkemisesta Guantánamossa. Biden otti huomattavasti lentävämmän startin ja allekirjoitti heti 17 määräystä. Hän ei Trumpin tavoin näyttänyt niitä leveillen kameralle.
Nyt vain seurailemme, kuinka Amerikka nousee. Totta kai se nousee, aina se on noussut. Eikä se niin alhaalla ole nytkään kuin kommentaattorit meille uskottelevat. Yhtä varmaa on, että suuret vaikeudet väijyvät nurkan takana.
21.1. 2021