Jospa purkaisi pitkien pyhien lukutuloksia. Kirjojen kannalta tämä joulunseutu oli ihanteellinen. Työhön liittyvien opusten ohella oli aikaa lukea muutakin ihan huvin vuoksi, mikä on ylellistä. Vietinpä jännityksentäyteisiä päiviä.
Kun joulupaketista kääriytyi Ben Macintyren Vakooja ja petturi, se tuli luetuksi jokseenkin yhtä soittoa loppuun. KGB:n korkea-arvoisen vakoojan ja loikkarin Oleg Gordievskin tarina nostattaisi tosiaan hiuksia, jos ne ohentuneina enää jaksaisivat nousta. Niin satumaisista seikkailuista ja täpäristä pelastumisista kirjassa kerrotaan. Se ei ole silti romaani, vaan tiukasti dokumentoitu elämäkerta (suom Aura Kurki, Atena).
Vertauskohtana nousi mieleen tietysti Hannu Rautkallion kanssa taannoin julkaisemamme teos Petturin testamentti (1994). Sen päähenkilön Arvo Poika Tuomisen vaiheissa ei ollut ihan yhtä jyrkkää dramatiikkaa kuin Gordievskin, mutta ei paljon puutukaan. Kumpikin loikkari vaikutti ratkaisuillaan aikansa suuriin tapahtumiin, Gordievski suorastaan maailmanpolitiikkaan 1980-luvulla, Poika Tuominen taas Suomen selviämiseen talvisodan taustavaiheissa.
Gordievskin suuri palvelus maailmanrauhalle oli hänen paljastuksensa, kuinka vakavissaan Neuvostoliiton johto pelkäsi amerikkalaisten ensi-iskua ydinaseilla 1980-luvun alkupuolella. Jukka Rislakki on käsitellyt samaa tilannetta Suomen näkökulmasta teoksessaan Paha sektori (2010). Gordievski ilmeisesti tajusi, että länsi ei tosiasiassa suunnitellut mitään hyökkäystä, kunhan kalisteli ja varusteli ”tähtien sotaa”. Tämä jo sai housut tutisemaan Kremlissä. Todellinen sodan vaara olikin siinä, että Neuvostoliiton haudan partaalla hoippuvat johtajat olisivat hädissään yrittäneet ydiniskua ennen pelkäämiään jenkkejä. Silloin katastrofi olisi ollut valmis.
Kun muistaa 80-luvun rauhanmarssit ja -junat ja mielenosoitukset ja meillekin levinneen pelon, Macintyren kirja valaisee taustaa ja valaa jälkikäteen mielentyyneyttä. Kun Gordievski paljasti kaappaamillaan lähteillä neukkujen hädän lännen johtajille, ennen muita Ronald Reaganin esikunnalle, näille tuli kiire rauhoitella tovereita Kremlin uumenissa. Ei tässä nyt vielä mihinkään sotaan ryhdytäkään. Mutta joskus helvetin irti pääseminen voi olla pienestä kiinni, vain joidenkin valtiaiden hetkellisen väärinkäsityksen varassa.
Ehkä vakoojan elämäkerturi liioittelee kohteensa merkitystä? Tuskin kokonaan. Perusteellisin lähdetiedoin varustettu kirja näyttää, kuinka keskeisessä asemassa tiedustelu monenlaisin keinoin oli kylmässä sodassa ja on varmasti vielä enevässä määrin nykyisessä kybersodassa.
Gordievskin lopullinen loikka 1985 ja kyyditys Moskovasta Suomen kautta Lontooseen on kirjan trillerimäinen huippujakso. Suomi ei esiinny mitenkään mairittelevassa valossa, surullinen ”suomettuminen” saa uskottavan ilmeensä. Supon päällikön Seppo Tiitisen rauhallinen passiivisuus kriittisissä vaiheissa pelasti sentään paljon.
Vakoojan merkitys saa toisenlaisen, mutta miltei yhtä vakuuttavan kuvauksen John Le Carrén viimeiseksi jääneessä romaanissa Vielä yksi tehtävä (Agent running in the Field, suom. Ilkka Rekiaro, Crime Time). Vanha mestari (88) näytti vielä kerran kyntensä! Kirjassa Hurmaava petturi (2012) juoni kiertyi tenniksen ympärille, tässä taas sulkapallon. Tekijä on näköjään näiden lajien asiantuntija. Kun Gordievski vakoili henkensä kaupalla Britannian ja länsimaiden hyväksi, tässä kohdataan nuori honkkelimainen brittivakooja, joka yrittää palvella Venäjää. Tekijän aiemmista kirjoista tutunomainen rutinoitunut veteraanivakooja paljastaa hänet, ei tosin omilla hoksottimillaan. Viraston eli vakoojien päämajan sisäinen toiminta saa tragikoomisen värityksen.
Jos on Gordievskin tarinassa huippujännittävä finaali, niin Le Carré päättää viimeisen kirjansa suorastaan leikkimieliseen yllätykseen. Sitä kannattaa odottaa. Se on kuin silmänisku jäähyväisiksi uskolliselle lukijakunnalle. Mainio kirjailija!
5.1. 2021