Rikoskirjavimman rinnalla kulkee toinen syvempi virtaus: ekologiset luontoromaanit. Kun meillä luettiin hartaasti Anni Kytömäen voittajakirjaa Margaritaa, Marja huomasi selviä yhteyksiä Delia Owensin menestysromaaniin Suon villi laulu. Ja tänä aamuna Hesarissa Suvi Ahola ja Tommi Melender esittelevät laajasti Richard Powersin romaania Ikipuut (The Overstory).
Owens ja Kytömäki ovat kirjoittaneet romaaninsa samoihin aikoihin ja eri maissa, joten keskinäistä vaikutusta tuskin voi kukaan osoittaa. Yhteistä on maanläheinen ja hiljaisen hurmioitunut viritys.
Kaikissa näissä näyttää olevan Pentti Linkolan ajattelua liippaava tendenssi. Powersilla on ilmeisesti tunnevoimaista surua ja vihaakin punapuiden hakkaamisesta. Owensin kirja on poeettinen luontoon sulautumisen kuvaus, jolla on riittävästi sytyttävää vetoa kaupalliseksi maailmanmenestykseksi. Anni Kytömäki poikkeaa näistä melankolisen maltillisella asenteellaan.
Annin kirjaa luin hitaammin kuin mitään pitkään aikaan. Ensinnä teki mieli todella mieltää jokainen lause, niin kauniisti hänen kielensä solisee. Sitten tajusin, että tässä täytyy muutenkin olla tarkkana, sillä juoneen on sijoitettu ovelia kuoppia, joita hätäinen lukija ei tule huomanneeksi. Kertojan äkilliset vaihtelutkin pitivät nekin valppaana.
Kytömäki on kuitenkin näistä koukuistaan huolimatta perinteinen ja tunnollinen kertoja. Näköjään Powers on Melenderin luonnehdinnan mukaan vielä perinteisempi: hänen Ikipuunsa on ”vanha kunnon romaani”, joka ei pelaa henkilöhahmojensa välisillä näkökulmaeroilla tai kerronnan ristiriitaisuuksilla. Molemmat kirjailijat tähtäävät sanottavan läpimenoon, eivät niinkään kerronnallisiin kikkailuihin.
Minulle tuli hyvin samanlainen tunne kuin Annin kirjan palkinneelle Hannu Linnulle: tämän kirjan päähenkilö Senni jää hyväksi ystäväksi pitkäksi aikaa. Hän kuuluu maan hiljaisiin, ulkoisesti aivan vähäpätöisiin, mutta sisäisesti sankarillisiin ihmisiin. Siinä hän muistuttaa hyvinkin Sillanpään henkilöitä, jotka kirjailija ikuisti ”maan tasalta” maailmankirjallisuuteen. Myös luonnon ilmiöiden äärimmäisen herkkinä tallentajina Kytömäki ja Sillanpää kohtaavat, suotta ei heillä ole todellisuuden kosketuspohjansa samassa pitäjässä. Raakun suojeluteeman komean koomisessa finaalissa kertojasta on likipitäen tuloss uusi ’nuorena nukkunut’, mutta Sennin käy sentään paremmin kuin sielunsiskonsa Siljan.
Metsänhakkuiden myllertävää tuhoa Sennin rakkaisiin maisemiin Kytömäki kuvaa satuttavan asiallisesti, ilman yhtään hyökkäävää sävyä – ja sen vuoksi hyvin tehoavasti ja mieleen painuvasti. Kannattaisi kaikkien selluloosan tuottajien ja tehometsänhoitajien lukea heti!
Kun Annin Margarita vihdoin loppui (luin aina luvun tai pari sängyssä ennen nukahdusta), tuli välittömästi tunne, että tähän täytyy vielä palata ja katsoa uudestaan alusta, kuinka kirjailija tämän hienovireisen rakennelmansa oikein punoo. Se on aina todella hyvän kirjan merkki, että siitä ei heti hennoisi luopua, vaan antaa sen joitain aikoja levätä mielessä ja ladata taas voimiaan.
On todettu myös, että Margarita on ihmeen ajankohtainen romaani polioepidemian ja lääketieteellisen kuntoutuskuvauksensa osalta. Se on välillä raastavaa luettavaa, mutta sulautuu romaanin kummalliseen rakennelmaan sittenkin lempeästi. Tuleekin olemaan kiintoisaa lukea jonkun kirjallisuustieteilijän syventvä analyysi romaanin rakenteesta, sehän ei ole ihan tavanomainen. Epäilen että perinteinen, sanotaan vaikka matsonilainen romaaniestetiikka löytää siitä myös vammoja, mutta ne eivät haittaa yhtään lukemisen hidasta nautintoa.
Päivän lehdessä on Sinikka Nopolan kaunis kuolinilmoitus ja Kirsikka Moringin poeettinen nekrologia Tiina Rinteestä, hienosta näyttelijästä. Tiina Rinne kävi Hämeenkyrön kirjastossa kertomassa elämäkerrastaan helmikuun viimeisenä päivänä 2004. Eromme Katrin kanssa oli vastikään julkistettu, ja siitä oli mediassa asianomaisia kommentteja. Tiina Rinne lausahti hämmästyneenä, kun tervehdin häntä: ”Saatko sinä edelleen kulkea vapaalla jalalla?” Suuri näyttelijä ja hauska nainen.
31.1. 2021
