Panu Rajala

Poikkeusoloissa tuntee tarvetta palata nostalgiseen turvaan. Televisio tarjosi siihen tilaisuuden vapun aattona. Missään kuvauksessa vappu ei näyttäydy niin hellyttävän klassisena kuin Orvo Saarikiven ohjaamassa elokuvassa Oi, aika vanha kultainen…!

Elokuva valmistui jatkosodan toisena vuonna 1942, mikä tuo siihen oman kurkkua kuristavan tunnelmansa. Näin täysin onnellisena kansa siinä näyttäytyy keskellä hyökkäyssotaa. Elokuva perustuu Matti Hällin romaaniin, joka ilmestyi painosta vasta elokuvan jälkeen. Kuvaajat ja käsikirjoittaja ovat siis tehneet suunnitelmia lapisevan tuore käsikirjoitus kourassaan.

Voisiko olla puhdassydämisempää huumoria kuin tämä Hällin kertomus. Siinä vähän deekikselle heittäytynyt ikuinen ylioppilas Joonas Karhu kokoaa vanhat ylioppilastoverinsa 30 vuoden takaa viettämään vielä kerran muistojen vappua. Hänen matkansa yliopistokaupunkiin suo katsojille tilaisuuden ihailla Helsingin miljöötä sen vanhassa kauneudessaan ennen suurpommituksia. Kamera hyväilee vanhaa stadia, sen rakennuksia ja patsaita. Rauhallista on silloinkin, mutta ei tyhjää. Mantan lakitus tapahtuu vielä tyylikkäästi yhden teekkarin kiivetessä kaunottaren lanteille. Kaunis oli kieltämättä tämänkertainen virtuaalilakituskin ilman tavanomaista ryysistä ja nosturia.

Vapun vieton ideana muistoihin palaamisen ohessa on sovitella kaikki vuosikymmenten aikana syntyneet riidat ja traumat toverusten kesken. Joonas toimii kuin satujen hyvä haltia ja ratkaisee ystäviensä pulmat. Hälli on soveltanut vanhaa formulaa lempeä hymy huulillaan. Orvo Saarikivi piti elokuvaa päätyönään eikä aiheetta. Sodan taustaa vasten ajateltuna se olisi voinut olla joutsenlaulu siitä, millaista kerran oli elää vapaassa isänmaassa. Gaudeamus igitur kajahti, Horatiusta siteerattiin latinaksi ja vanhat civikset ylenivät naiivin herkistyvään tunnelmaan.

Elokuvassa muistettiin Runebergia ja Topeliusta ja suuri aaton illanvietto tapahtui Kaisaniemen muistorikkaassa ravintolassa (ehkä sisäkuvat oli sittenkin studioitu). Tunnelma kohosi haikeaan korkeuteen, joka huipentuu lopun issikka-ajeluun. Tämän jälkeen ei näin korkealentoisia elokuvia enää valmistettu. Rinnakkaisteos on Runebergin ja Emilie Björksténin romanssista kertova Runon kuningas ja muuttolintu, jonka T. J. Särkkä ohjasi valmiiksi paria vuotta aikaisemmin. Vaikea kuvitella, että näiden elokuvien taustalla jylisivät Kannaksen tykistökeskitykset ja Karjalan takaisin valtaus. Tai ehkä elokuvat syntyivätkin juuri niiden tunnevaikutuksista.

Etsin hyllyistäni, olisiko meillä Hällin alkuteos. Sehän löytyikin yläkerrasta Kvartetti-nimisen juttuvalikoiman loppuosastosta (1965) elokuvaa paremmalla nimellä ”Oi aika sä entinen”, alunperin siis ilmestynyt 1942.  Yllätyksekseni huomasin, että elokuva oli tuntuvasti parantanut luonnosmaista romaania, mutta tarina oli tietysti sama.  Toisella käsikirjoittajalla Nisse Hirnillä oli siihen ilmeisesti ansionsa. Pääosaa Joonasta näytteli komea Urho Somersalmi, miestä hänessä joka tuuma.

Aivan mahdotonta kuvitella, että hän 20 vuotta myöhemmin iski vaimoaan Aili Somersalmea Näyttelijäliitolta lahjaksi saamallaan kirveellä päähän ja täydensi verityön puukoniskuilla. Sen jälkeen hän hirtti itsensä. Mikä matka elokuvan suuren sovinnon ja idyllin maailmasta karmaisevaan tragediaan. Syyksi on arveltu masennusta ja mielenhäiriötä, mutta jotakin enemmän varmasti kätkeytyi taustalle. Kuka senkin selvittäisi?

Myös Matti Hällin mieli hämärtyi ikää myöten ja hänen kultareunainen huumorinsa karkasi villien kuvitelmien harhamaille. Mutta persoonallinen kirjailija hän oli, vähän lapsellinen ja jaaritteleva, taskunlämmin ja villanpehmee, kuten eräs myöhempi kollega luonnehti runojaan.  Andersson-tarinoista, vanhan portsarin kapakasta Hälli parhaiten muistetaan, mutta kannattaisiko häntä lukea uudelleen. Olisihan joku voinut tehdä hänestä elämäkerrankin, en minäkään kaikkeen kerkiä.

Vappumme täällä maalla sujui niin hyvin kuin se harmaan hyytävässä säässä ja täydessä eristyksessä voi sujua, siman ja tippaleipien, kuohuviinin ja Sarven runsaan noutolounaan, laulujen ja runonlausunnan ja vapaavalintaisen valssin merkeissä. Mitä siitä oikeastaan puuttui? Muut ihmiset tietysti, mutta hekin voitiin virtuaalisesti kuvitella mukaan muistovoittoiseen ilonpitoon.

2.5. 2020

Pilvinen aamu, mutta ei estä järvelle lähtöä. Tyyntä, yksi aste lämmintä. Ja potkiipa katiskassa yksi puikea hauki. Päivä pelastettu.

Aamuhartauden pitää pastori Esko M. Laine ja hyvän pitääkin. Kiintoisa puheenvuoro Matias Salamniuksen runoelmasta Ilo-Laulu Jesuxesta. Etäisesti muistin, että se on Ruotsin vallan ajan merkittävimpiä runoelmia suomen kielellä.  Pastori Laine lainasi Matti Kuusen arviota, jonka mukaan Ilo-Laulu edustaa modernin kertovan runouden huippua aikansa Euroopassa.

Oli oikein tarkistettava Vilho Suomen artikkelista (Suomen kirjallisuus II, pistämätön lähdeteos edelleen), että Ilo-Laulu on puhtaalla kalevalamitalla kirjoitettu messiadi eli Kristuksen vaiheista kertova eeppinen runoelma. Tällaisen Salamnius pyöräytti 1600-luvun lopulla, jolloin omakielinen runous oli aivan alkutekijöissään eikä Kalevalastakaan tiedetty vielä mitään. Elias Lönnrotin syntymään kului vielä sata vuotta.

Kun nyt lukee otteita Ilo-Laulusta, se tosiaan kulkee ihmeen sujuvasti ja käyttää kuvailevia ilmauksia, joita Laine luetteli: murisee. halliparta, kokotti, kovalykkyiset… Eino Leino oli Helkavirsineen velkaa Salamniukselle ja moni muu. Opillisesti Salamnius noudattaa uskollisesti Raamatun tapahtumia.  Hänen syntymästään ei tarkkaan tiedetä, ei opinnoistakaan. Pohjanmaalla hän kaiketi on syntynyt ja toiminut sitten kappalaisena Inkerinmaalla ja Paraisilla. Siellä Laguksen pappilassa myös Runeberg toimi myöhemmin kotiopettajana ja leikitti Prytzin tyttäriä kohtalokkain seurauksin. Mutta se on toinen juttu.

Kansamme syvyydestä on noussut ihmeellisiä kykyjä. Näin huomaamme, että aamuhartauksia kannattaa kuunnella radiosta, vaikka taso vaihtelee. Joskus heltiää tällainen helmi kuin nyt tämä pastori Laineenkin juttu Salamniuksen runoelmasta.

Fennougristi Janne Saarikivi kauhistui kolumnissaan ajatusta, että pyrkisimme pandemian jälkeen palaamaan normaaliin talouselämään ja kestävään kehitykseen ja alkaisimme taas kynsin hampain kasvattaa kansantuloamme. Juuri näihin ei Saarikiven mielestä pidä koskaan palata, kun nyt kerrankin totumme vapaaseen ja rentoon mitään tavoittelemattomaan elämään. Kun nyt kaikkien tuhansien turhien palaverien ja kokousten ja mietintöjen jälkeen on päästy siihen, mihin mitkään suunnitelmat eivät johtaneet: että luonnon kuormitus on pudonnut, lentomatkailu vähentynyt ja ilma kirkastunut – miksi palaisimme kuormittamaan luontoa? Jotta taas saisimme aloittaa turhan kokousrumban ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi? Koko maailmanlaajuisen pudotuksen muutamassa viikossa sai aikaan sinnikäs suklaapatukan kokoinen virusryhmittymä.

Yksinkertaistetut kysymykset jäävät vastauksia vaille. Mikään tuskin muuttuu pysyvästi. Paluu vanhaan kulutuksen lisäämiseen tapahtunee automaattisesti heti, kun korona hellittää. Saarikiven idealismi olisi perin tarpeellinen ihmissuvun jatkoelämän kannalta, mutta mikä tämän ahneen lajin perusluonnetta muuttaisi. Silti haastavia kysymyksiä kannattaa heitellä.

Nyt vasta pääsen jonkunlaiseen työhön käsiksi. Rannassa kauhakuormaaja heiluu valtoimenaan. Rakennuksen perustusta syntyy. Viemäriryhmä on edennyt jo peltoaukean taakse. Tämän hetken on rauhaisaa. Jospa aloittaisin huhtikuun päivää. Lounaaksi on luvassa uunihaukea tai kalasoppaa.

Piti jatkaa päivän kuvausta iltaan saakka, mutta se täyttyi heti aamusta. Kaiken lisäksi juttu karkasi julkisuuteen ennen aikojaan, mutta täydennellään pikkuhiljaa.  Jospa ehtoo tulisikin.

28.4. 2020

PS Saska Saarikosken toissapäiväinen kolumni (hs.fi) paavi Franciskuksen toimista on lukemisen arvoinen.

Valtavaa möyrintää aamusta ruveten. Neljä kaivuria yhtaikaa työssä, kolme täällä huvilan tontilla ja yksi rannassa. Maisema muuttaa muotoaan.

Tuossa silmäin alla kaivetaan viemärin runkolinjaa, johon liittyminen on kai piakkoin pakollista. Oma putkemme ja kaivomme on toiminut ihan hyvin neljäkymmentä vuotta, mutta edistys tunkeutuu pihaan ylempien voimien toimesta. Vihreän politiikan riemuvoitto mullistaa ennen niin levollista pihapiiriä.

Mutta Jokisen maansiirtoliikkeen kaivuria ohjaa taitava kuljettaja. Niin vain säilyivät molemmat omenapuut, joiden kohtaloa jännitimme. Niiden välistä poika kauhureineen taiteili. Vesijohtoputki katkesi, mutta sekin korjattiin hetkessä. Sähkölinja säilyi vahingoittumattomana. Kun tämmöinen hullujussi (kuten ennen sanottiin) mouruaa pihassa, omista töistä ei tule mitään.

Samaan aikaan rannassa kaivetaan perustaa saunamökille, johon Marjan tyttären perhe asettuu kesiä viettämään. Vanha tiilinen Tusculum, entinen työmajani, kohentuu sekin toivon mukaan uuteen uskoon. Puut kaatuvat ryskyen ja kohta on saunapuita vuosikymmeneksi. Mutta maisema avartuu ja luonto korjaa pikkuhiljaa siihen leikatut ammottavat repeämät.

Korona ei näitä hommia häiritse pätkän vertaa, kun isä ja poika Palomäki panevat tuulemaan. Ilman näitä rymistelyjä kevät olisikin kai liian rauhallinen. Apupoikana saan minäkin tervetullutta liikuntaa ainaisen istumisen lomaan.

Radiosta kuuntelin välillä keskustelua vakoilusta ja sen kuvauksista kirjallisuudessa ja elokuvissa. Jakke Holvas pohjusti ajankohtaisen aiheen, ja Kimmo Rentola ja Aleksi Mainio puhuivat asiantuntevasti. Kun juuri luin yhden Le Carrén, saatoin hyvin yhtyä Rentolan näkemykseen, että hänen kirjansa ovat alan parhaimmistoa senkin vuoksi, että niissä myös vakoilutehtävät epäonnistuvat tai johtavat toiseen tulokseen kuin oli tarkoitus. Tämä lisää kirjojen uskottavuutta. Kylmän sodan vakoojaveteraani tietää mistä kirjoittaa.

Ilahduin siitäkin, että Arvo Pentti sai uudemman tutkimuksen pohjalta melko puhtaat paperit Suopon johtajana. KGB ilmeisesti yritti värvätä hänet agentikseen, mutta tyyni kyröläinen Mannerheim-ristin ritari ei hevin taipunut.  Kekkosen luottomies asusti maatilaansa tuolla vesistön vastarannalla Mahnalassa, pojastakin tuli kansanedustaja. Kerran Pentti toi Kekkosen Töllinmäkeä katsastamaan ja osallistui joskus Sillanpään Seuran tilaisuuksiin.

Kulttisarjaksi nousseessa Le Bureaussa on sama ominaisuus kuin Le Carrén kirjoissa. Siinäkin seurataan yrityksiä ja myttyyn meneviä operaatioita, jotka vaativat katsojalta jatkuvaa valppautta.  On myös helpottuneita onnistumisia. Tiedustelun maailma salaisine yhteyksineen ja varsinkin uuden tekniikan suomine loputtomine seuraamis- ja peittämismahdollisuuksineen tuovat uusia vivahteita ja samalla monimutkaistavat kerrontaa. Mikään ei ole välttämättä sitä miltä näyttää. Voin uskoa, että näissä toimivilla on jatkuvasti korkea stressitila ja rautaiset hermot. Olemme vasta pitkän sarjan puolivälissä, toisen kauden lopussa, ja hitto sitähän tulee vielä toinen mokoma. Marja huolehtii, että katsotaan tunnollisesti vähintäin jakso illassa. Näin telkkarista on tullut karanteenikauden paras seuranpitäjä.

Lopuksi surunviesti. Hesarin nekrologi kuvaili tänään valokuvaaja Mauri Vuorista, joka oli Ylivakerin sisarusten (Taunon, Elinan ja kumppaneiden) serkku. Reipas kaveri, pyrähti matkoillaan meitäkin tervehtimässä silloin tällöin, rento moderni lehtikuvaaja, joka sai ensimmäisenä prinsessa Margaretin hymyilemään sen jälkeen, kun hänen romanssinsa Peter Townsendin kanssa oli raunioina. Tuloksena maailman lehtiin levinnyt muotokuva. Maurilla oli temppunsa, ei hän kuninkaallisiakaan hätkähtänyt. Hyvät muistot, toivotaan komeita laajakulmia siellä taivaan saleissa.

27.4. 2020

Yhteen päivään voi mahtua kolme onnen aihetta:  ensimmäinen saalis katiskassa, talviturkin heittäminen rantasaunalla ja Johan Wreden hieno kiitoskirje Runeberg-kirjasta.

Marja laittoi herkullista uunihaukea, järvi oli kylmä ja paras Runebergin tuntija antoi täyden tunnustuksen: paras kirja runoilijasta, jonka hän muistaa lukeneensa. (Omiaan hän ei kaiketi laske mukaan.)

Tällaisesta ja upeista poutapäivistä voi syystä olla vähän päihdyksissä. Kun teen puutöitä raikkaassa kevätsäässä, uni tulee jysähtäen illalla. Harmi vain, että nukahdin kesken Seitsemän sinetin, syy ei ollut elokuvassa. Nykyisin kaiken voi kerrata.

Kuten kertasin toisella tavalla elokuvan Hurmaava petturi. Luin vasta loppuun Le Carrén romaanin ja sain tarinasta huomattavasti syvemmän käsityksen. Elokuva pakosti pinnallistaa. Kirja kuvaa hienostuneen viiltävästi venäläisen rahanpesun suurpoliittisia seurauksia, tässä lähinnä Britanniassa. Tekijä on armoitettu asiantuntija salaisen rikollisuuden ja vakoilun maailmassa. Tiheitä jännityksen ja nautinnon hetkiä. Loppu jää avoimeksi, mutta tiettyyn suuntaan arvailtavaksi. Päähenkilö Dima, rahanpesijöiden kuningas, jää mieleen pitkäksi aikaa.

Nytkö pitäisi olla huolissaan siitä, että suuret kesätapahtumat peruuntuvat. Ei pääse Ilmajoelle eikä Savonlinnaan, ei Sastamalaankaan Vanhan kirjallisuuden sympaattisille päiville. Järjestäjille hankala paikka, mutta kaikesta jo sivuun jääneelle hulahtaa yllättävä helpotus. Ei tarvitsekaan rientää minnekään. Saa kerrankin viettää vanhan ajan vapaan kesän, jolloin korkein kulttuurinautinto on virutella varpaita laiturin nenässä.

Kirjan ystävät eivät menetä mitään, päinvastoin. Nyt vasta dekkarit maistuvat ja painavampikin kirjallisuus. Puran jo alustavasti rästejä, Knausgårdin neljännen osankin viimein luin, ja olipa pitkästyttävä romaani.  Se että kertoo kaiken mikä mieleen juolahtaa ei sittenkään ole tehokas taiteellinen menetelmä.  Ellei takana ole Päätalon jyräävää elämänkokemusta. Mutta kai se viideskin on luettava, ja kuudeskin kuulemma ilmestyi. Selvästi ylimitoitettu eepos, ja silti vain neljäsosa Päätalon Iijoki-sarjasta.

Samalla jatkuu loputon Decamerone tarinasta toiseen (suositeltavaa ääneen lukemista vaikka puolisolle) ja Camus’n Rutto huvittaa edelleen, kuinka samanlaisia rajoituksia ja karanteeneja siinä algerialaisille määrätään kuin meille nyt. Tämän aiheen kirjallisuutta löytyy. Jukka Petäjä näkyy keksineen Philip Rothin kymmenen vuotta vanhan romaanin 1940-luvun polioepidemiasta.

Silti on syytä laajentaa aihepiiriä. Kadehdin Suvi Aholan kokemusta siitä, kuinka täysin hän sukelsi menneeseen vuosisataan Hilary Mantelin historiallista romaania lukiessaan. Meillä kaikilla on mahdollisuus kaikota kauas ajankohtaisista ilmiöistä kirjojen upottavassa meressä. Ilmainen vihje: kokeilkaa vaikka Runebergin runoja. Kolerasta hänkin perheineen selvisi Helsingissä 1840-luvun taitteessa, ja silloin vasta säkeitä syntyikin.

Radion mietelauseet Kiven Seitsemästä veljeksestä on oiva keksintö. Hyviä katkelmia. Näinä aikoina mietimme kaikki Aapon kysymystä Hiidenkivellä: ”Tässä ollaan, mutta kuinka tästä tullaan?” Vastauksia odotellessa.

23.4. 2020

Tulihan se sieltä. Pariviikkoinen odotus palkittiin ruhtinaallisesti. Totta puhuen en ollut uskoa silmiäni. Hesarin kritiikki Kansallisrunoilijasta ylittää kaiken aiemmin kokemani.

Istuimme Minervan kutsuilla joulun alla, jolloin Nalle Nyberg kysäisi ohimennen tulossa olevasta kirjastani. Voisiko hän ehkä kirjoittaa siitä kritiikin? Tottahan voi, valinta vapaa. Epäilemättä hän on asiantuntija, tutkinutkin aihetta. Tervehdimme tilaisuuksissa, mutta emme tunne lähemmin. Puhdas pöytä siis.

Monikin kohta jutussa ilahdutti. Arvostelija on lukenut kirjan hyvin ja nostaa esiin sen olennaisia puolia. Lisäksi hän ilmoittaa selvästi mielipiteensä siitä, arvottaa kirjan.  Tämähän monelta unohtuu, jutun luettuaan ei oikein pääse käsitykseen, oliko tämä hyvä vai ei.

Pekka Tarkka ilmaisi lievän pettymyksen siitä, että kahden edeltävän tutkijan, Matti Klingen ja Johan Wreden, välisestä ottelusta tulee tarkastelussani nahkapäätös, tasapeli. Nybergin sitaatissa Wreden käsi nousee oikeutetusti. Hän ymmärtää enemmän runoutta, Klinge laajemmin historiaa ja politiikkaa. Molempien kirjat innoittivat omaa työtäni suuresti.

Nyt vain seurailemaan, kuinka kirja etenee näillä koronamarkkinoilla. Kaikki aiotut puhetilaisuudet tietysti peruttiin, mutta jospa kirja pärjäisikin tämän kerran omillaan, ilman tekijän lisähöykytystä. Perästä kuulunee.

Nyt on kuitenkin tyyntymyksen ja hengähdyksen aika. Uusia juttuja voi aina tutkailla ja mielessään kehitellä. Tällainen välitila onkin kirjojen teon parasta aikaa. Entinen laskeutuu, uusikaan ei vielä kirkasta muotoaan. Päiväkohtaisia merkintöjä ei kuitenkaan voi välttää.

Tulkoon lämmin viikko, haastakoon ulkotöihin. Rannassa on kaadettua puuta, täällä ruvetaan pihan poikki möyrimään kunnallista runkoviemäriä. Ilmankin on tultu toimeen, mutta edistys voittakoon. Koronakin karisee pikkuhiljaa ja kovaan jälkipyykkiin ryhdytään. Mutta siihen menee vielä aikaa.

Jos saatte ja varmaankin saatte käsiinne kirjan J. L. Runebergin ihmeellisistä vaiheista, toivotan runollisen rattoisia lukuviikkoja!

20.4. 2020

Rohkaisin mieleni ja kävin eilen postissa ja kaupassa. Kaikki sujui loistavasti. Myyjät ovat täällä aina olleet ystävällisiä, mutta eivät koskaan niin hellän huomaavaisia kuin nyt. Asiakkaita on vähän ja hekin kaukaisen kohteliaita. Jotkut valittavat Helsingin Itäkeskuksen ostarin huonoista käytöstavoista. Täällä maalla ei näe mitään sellaista.

Tempaisin kahden raskaan kauppakassin päälle Ilta-Sanomat ja yllätyin iloisesti: Eeva-Kaarina Kolsin puhelinhaastattelun pohjalta tekemä juttu olikin siinä koko sivulla ja ihan näpsäkästi tehty. Komistuksena Marjan täällä ottamat kuvat! Viereisellä sivulla juttua Tanskan kuningattaren syntymäpäiviltä. Olenpa hyvässä seurassa.

Kun jutussa julistan eläväni kissanpäivillä, siitä voisi jo tulla huono omatunto. Mikä oikeus minulla on nauttia näistä poikkeusajoista, jotka tuottavat monille ahdistusta, mökkihöperyyttä ja talouden sekä hermojen romahduksia. Tästä laadiskelen vielä laajemman tutkielman.

Kaiken lisäksi paikallislehtemme UutisOiva (ikävä vanhaa nimeä Hämeenkyrön Sanomat) julkaisikin näin pikaisesti pienen nätin arvion kirjastani. Nina Ylinen oli lukenut sen läpi ja ymmärsi ainakin pääkohdat, kiitos siitä.

Näin peli on avattu. En muista, että paikalliset olisivat koskaan ehtineet ennen Hesaria, jonka kontribuutiota edelleen mielenkiinnolla odottelen. Sieltä on tiettävästi tulossa varsinaisen asiantuntijan laajahko arvio. Illalla tulin kuunnelleeksi radiokeskustelun Boccaccion Decameronesta, uusinta parin vuoden takaa. Siitä kehittyikin vilkas väittely, jossa pari naistutkijaa puhkoi ansiokkaasti Juha Hurmeen hallitsemaan pyrkivää yli-intoilua. Hurme ajoi väkisin sisään suvaitsevaisuuden ja kaiken voittavan seksuaalisuuden teemoja 1300-luvun teokseen. Keskiajan sotatutkija Sini Kangas, Tuomas Heikkilä ja Vatikaanin tuntija (nimi vilahti ohi) tasapainottivat viisaasti villeiksi riistäytyviä tulkintoja. Keskustelijat olivat kieltämättä tehneet läksynsä hyvin. Näihinkin aiheisiin tekisi mieli palata joskus kunnolla. Nyt lueskelen Decameronea iltaisin novelli kerrallaan.

Yhden jutun voin oikaista saman tien. Oli puhe Jaalan kirjastosta poistetusta Decameronesta 1930-luvulla. Haanpään Kenttää ja kasarmia ei koskaan kielletty, kuten Hurme väitti. Kova kohu siitä kyllä nousi. Varmistin asian Vesalta, joka kertoi samalla, että Virossa sen käännös todella neuvostoaikana kiellettiin. Armeijan kritiikki ei sopinut sotilasparaatien suureen valtakuntaan. Saksan jääkäriäkin Haanpää kuvasi sopimattomassa yhteydessä.

Haanpää sai kustantajineen kyllä sakot myöhemmin Pulamiesten puheista, jotka ilmestyivät Tulenkantajissa. Päätoimittaja Erkki Vala istui myöhemmin vankilassakin, tosin muista syistä. Haanpään julkaisukanavat sulkeutuivat väliaikaisesti, mutta se on jo toinen juttu.

Hyviä radiokeskusteluja kuuntelee mielellään, vaan aika harvinaisiksi ovat menneet. Nyt puhutaan kaikilla kanavilla ryppy otsalla olevista oloista, taudista, taloudesta ja pimeästä tulevaisuudesta.

Perjantaina iltapäivällä presidentti ja pääministeri rohkaisivat meitä arvokkain äänenpainoin. Hallitus miättii nyt monia asioita. Sanna Marinin avoimet diftongit tuovat hauskan tamperelaisen vivahteen hänen muuten huoliteltuun puheeseensa. Lähdemme siis joukolla kukistamaan Niinistön manaamaa pirulaista. Palaan taas tähän jäytävään seikkaan: miksi meillä kahdella on niin leppoisan mukavaa täällä maalla? Millä me sen olemme ansainneet. On kopautettava puuta ja kaiketi liityttävä, omalla vaisulla tavallamme, yhteiseen auttamis- ja selviämiskampanjaan.

17.4. 2020

Huomenta Suomessa Nicholas Wancke haastatteli jäntevästi Kai Ekholmia, joka puolestaan vastaili sujuvasti ja älykkäästi. Ei aina ole tämän tasoisia keskusteluja. Kymmeneen minuuttiin puserrettiin olennaisia puolia Donnerin monikasvoisesta roolipelistä. Ekholm tuntuu Jukka Petäjän arvion (Hesari) mukaan keskittyvän aika paljon D:n romaaneihin, mikä kuulostaa hyvältä. Ehkä se oli sittenkin monitoimimiehen pääasiallinen elämäntyö.

Haksahdin taannoin pitämään D:n romaanien kertojaa ”velttona juontajana”, mistä sai ansaittuja oikaisuja. Mistähän sellainen mielikuva on tarttunut, luultavasti Far och son –romaanin hitaasta alusta, Kirjahan sai sitten Finlandia-palkinnon ja professorimme Kai Laitinen kehui sitä kovasti, taisi kuulua lautakuntaan. Laitisella oli aina sympatioita suomenruotsalaiselle puolelle. Jos oikein ottaisi aikaa ja keräisi voimia, voisi lukea Donnerin pitkän romaanisarjan kokonaisuudssaan, kuten kunnon alan miehet ovat tehneetkin.

On tämä Ekholmin kirjakin hankittava. Tuttu veteraanikriitikko P. Tarkka oli kirjan jo lukenut ja piti pätevänä, vaikka rotaatiorakenne vähän hämmentää. Ekholm onkin puhunut Donnerin henkilökuvasta eikä elämäkerrasta. Asia tutkittava. Hyvä kun saatiin joukkoomme uusi kirjailijaelämäkerran rakentaja.

Vähän säpsähdytti, kun Ekholm sivumennen totesi, että kirjallinen instituutio on katoamassa. Ei kai sentään, toivottavasti. Muuttumassa se kyllä on rajusti, eikä täälläkään ole kirjakauppoja lähempänä kuin Ikaalisissa ja Tampereella. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten oli kauppa sekä kirkolla että Kyröskoskella, jotkut muistavat Rauni ja Niilo Leppäsen. Edellinen tiettävästi hyvissä voimissa edelleen, mutta kaupat katosivat.

Hallitus päättikin purkaa Uudenmaan liikkumisrajoitukset heti. Varmaan taloudelliset syyt kiirehtivät ratkaisua sekä poliisin ylimääräisen työkuorman purkaminen. Muuten meidän tulee edelleen pysytellä siipiämme myöten. Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa. Kun me olemme oleilleet täällä maalla jo kuukauden eikä tartuntoja ole vieläkään pitäjässä ilmennyt, voimme varmaan varovasti käyttää edelleen paikallisia palveluja, tosin aivan minimaalisessa määrin. Lähikontakteja vältellään vimmatusti.

Jäi kiinnostamaan, millä mittarilla juridiikka päättelee, että ”välttämättömyys” loppuu päivässä kuin seinään. Toisaalta epidemia on täynnä ennustamattomia  tapahtumia. Kuljemme kuin sumussa, mutta äkkiä sumu hälvenee, kun taloustilanne vaatii nopeita ratkaisuja.

Tietysti olisi nyt kiva hyökätä Helsinkiin ihailemaan tyhjentynyttä stadia, jota Seija Sartti houkuttelevasti kuvaili taannoin Hesarissa. Mutta pidättäydymme urheasti ainakin toistaiseksi. Mikäs täällä on ollessa, sankan rättisateen jälkeen päiväkin alkaa kirkastua ja maa on puhtaan valkoisen peitteen alla. Pian aurinko jo helottaa ja lämmittää.

Illan suussa tein jo puutöitä rannassa ja lämmitin saunankin, kolmannen kerran tämän poikkeusperiodin aikana. Olipa nautinnollista ja kyllä raukaisi illalla. Aikaisin nukkumaan. Oikullinen kevätilma on väkevää, sekä fyysisesti että elämyksellisesti.

15.4. 2020

Pääsiäinen on hienosti rakentuva kokonaisuus: ensin torstain odotteleva ehtoollinen, sitten perjantain kärsimyskurimus päälle – ja tyven hengähdys lankalauantaina ennen suurta finaalia, ylösnousemusta ja sen seuraamuksia. Mestarillisesti suunniteltu draama, joka kestää vuodesta toiseen.

Lisäksi pääsiäinen on riittävän pitkä, jotta siihen mahtuu elämyksiä. Sää salli ulkoilun ja ranta-askareet vain lauantaina. Sisällä sopi viihtyä. Musiikki tietysti siivitti Bachin johdolla. Kuuntelin molemmat passiot ja eritoten nautimme lyhyemmästä ja valoisasta Johannes-passiosta, joka striimattiin areenalla. Oikein antoisa, hyviä laulajia, tuttu Helena Juntunenkin siellä liversi ihastuttavasti. Baritoni Aarne Pelkonen oli Jeesus ja tenori Tuomas Katajala speaker (kuvassa). Yleisön poissaolo Kallion kirkossa ei tuntunut missään, päinvastoin lähensi tapahtumaa tänne kotikatsomoon. Tapahtuma suuntautui ikään kuin yksityisenä tilauksena suoraan meille.

Otin hyllystä Niko Kazantzakisin romaanin Viimeinen kiusaus, joka näkyy joskus jääneen kesken. Mitähän silloinkin on tullut väliin. Nyt oli hyvä jatkaa vanhasta kirjanmerkistä, ja heti pääsi mukaan Jeesuksen puheisiin ja erämaan kiusauksiin. Mielenkiintoa lisäsi viime syksyinen käyntimme kirjailijan haudalla Kreetan Iraklionissa. Se olikin vaikuttava miltei vain Kazantzakisille omistettu puistokukkula askeettisine risteineen, ympärillä laaja näkymä kaupungille. Posoilemme paikalla  Jukka Parkkisen kanssa alakuvassa.

Tämä kohuakin herättänyt Jeesus-romaani on varmaan yksi omintakeisimpia muunnelmia ikitutusta aiheesta. Kazantzakis noudattelee Jeesuksen opetuksissa Uuden testamentin teemoja, mutta kirjoittaa sitten varsinaisen kärsimyshistorian kokonaan uusiksi. Suojelusenkeli pelastaa Jeesuksen ristiltä, ja hänelle suodaan pitkä tyyntyvä vanhuus ja lapsiakin Maria Magdaleenan kanssa.

Tästähän se rähinä syntyi sitten Martin Scorsesen aiheesta ohjaaman elokuvan ansiosta. Scorsese lisäsi vähän sensaatiomaisia aineksia ja sai katolisen kirkoin takajaloilleen. Jeesuksen rakastelukohtaukset Marian kanssa olivat osalle yleisöstä liikaa. Vaikka tuttua tarinaa on aikojen saatossa ja eri uskontokunnissa muodosteltu monin tavoin, tämä versio lienee rohkein ja poikkeavin.

Ja katso, kun olin päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin, huomasin että Tv5 lähettää Scorsesen elokuvan jälleen uusintana. Kummasti se on jäänyt aikoinaan katsomatta, vaikka valmistui jo yli 30 vuotta sitten 1988. Ehkä juuri keskustelu aiheesta aikanaan vieroitti ja oli muita mielenkiinnon kohteita nuorempana. Nyt elokuvaan tempautui aivan uudessa katsannossa. Sen amerikkalaisuus ensin häiritsi, mutta unohtui sitten, kun tarinan intensiteetti kasvoi. Vähän yksisuuntaista ja vivahteetonta kerronta tuppasi olemaan, hidastelevaakin, ikään kuin syvämietteistä, mutta toiminnan miehiä Scorsese on parhaimmillaan ja päästi lopussa vahvuutensa valloilleen. Pääroolissa vähän jähmeä Willem Dafoe, Juudaksena  aina vahva Harvey Keitel.

Aikamme painotuksia tuntuu olevan Juudaksen hahmon nousu ja muutos tässä historiassa. Kazantzakisilla Juudas suorastaan johdattaa Jeesuksen toimia ja menettää välillä hermonsa, kun mestari on liian säyseä ja höpisee vain rakkaudesta, kun olisi pitänyt kiihdyttää vapaustaistelua roomalaisia vastaan. Myös mustan sävyn saanut kavallus on tässä versiossa sovittu juttu Jeesuksen ja Juudaksen kesken. Samantapaiseen tulkintaan on tiettävästi päätynyt Amos Oz viimeisessä romaanissaan, jota en valitettavasti ole vielä saanut käsiini.

Jännitystä ja draamaa riitti siis pääsiäisen hiljaisina pyhinä. Näiden lisäksi yllätti Teemalla elokuva Genius, jota päivällä sattumoisin juutuin katsomaan. Erinomainen kuvaus kirjan kustantajasta Maxwell Perkinsistä, joka seuloo ja toimittaa Scribner’sille ennen sotia New Yorkissa raivopään norukaisen Thomas Wolfen paperikasoista menestysromaaneja. Kuinka usein kirjankustantaja esiintyy elokuvan sankarina!?Colin Firth tulkitsee vähäilmeisen ammattilaisen minimalistisesti ja vakuuttavasti. Jude Law saa sitäkin enemmän riehua boheemina kirjailijana. Sivuhenkilöinä vilahtavat Scott Fitzgerald ja Hemingwaykin. Kirjallisuutta ymmärtävä ja tuotantoprosessia  katsojalle avaava kuvaus vuodelta 2016, kiitos siitä kaiken pääsiäistarjonnan lomasta.

Hei jäikö kertomatta, että Marjan valmistama lammaspata oli mureaa ja ihanasti maustettua, punaviiniä oli riittävästi, mämmikin maistui eikä juhlan kehyksiin paljon muuta sitten kaivattukaan. Rauhaa ja rakkautta.

14.4. 2020

Sain viestin, että Runeberg-kirjan arvio Hesarissa viivästyy. Se on valmis ja niin pitkä, ettei mahdu pääsiäisen pyhinä lehteen. Sitäpä kannattaa odottaa. Asialla on tiettävästi hyvin perehtynyt Runebergin tuntija.

Kriittisiäkin kommentteja on tullut muutamalta lukijalta kuten Matti Klingeltä ja Osmo Pekoselta, kovia asiantuntijoita molemmat. Erkki Liesmäen mielestä kirja on peräti ”ihastuttavaa ja virkistävää” luettavaa. Katsotaan mitä muut keksivät.

Tähän asti Matti Pulkkisen koko aukeaman juttu Ylöjärven Uutisissa ja muissa maakuntalehdissä on johtava sana. Matti intoilee tavallisesti yläkanttiin ja panee haastateltavan suuhun omia riemun purkauksiaan, niin nytkin. Kävivät pikaisella tervehdyksellä Pekan kanssa, toivat kahvipaketin ja komean kimpun tulppaaneja Marjalle. Näin toimii herrasmiestoimittaja. (Pysyttelivät tietysti pihalla.)

Lämmin kaunis kevät jatkuu ainakin tänään. Lippu liehuu tuulessa Agricolan ja rikkaan kielemme kunniaksi. Kirkolla oli pyrähdettävä lyhyellä asialla, moottorisahakin teroitutettava. Tilanne edelleen hallinnassa. Kaupoissa väljää ja ystävällistä. Kaikki olemme jo pyhätuulella.

Uudenmaan rajojakin ryhdytään availemaan ensi viikon lopulla, jos tiedot pitävät. Voisi hurauttaa katsomaan, miltä kotikaupunki näyttää autiona ja tuoda sinne jääneet tarpeelliset tavarat. Suojavarusteista on nousemassa iso haloo. Ihmisten hätä herättää huijarit, nyt voi kääriä äkkiä miljoonia. Paitsi että yritys näyttää karahtavan kiville.

Emme tarvitse täällä suojaimia, mutta niitäkin ihmeeksi kaapista löytyi. Ehkä jonkun maalausurakan jäljiltä. En ole vielä nähnyt kenenkään täällä käyttävän, mutta mehän liikumme hyvin rajoitetusti.

Camus’n Rutto on jännittävää luettavaa näissä oloissa. Joskus nuorena kirja tuntui kuivalta, mutta nyt sen näkee oikeissa yhteyksissään. Aivan samoja eristyskeinoja käytettiin kuvitteellisessa kuvauksessa Oranin kaupungista 1940-luvulla kuin nyt kautta Euroopan ja muuallakin.  Tauti vain oli vakavampi. Outo poikkeama kirjassa on se, että tarkkojen liikkumarajoitusten kaupungissa asukkaat kuitenkin  kerääntyvät suurella joukolla kirkkoon kuulemaan Isä Paneloux’n tulikivenkatkuista saarnaa.

Kun rutto on levinnyt kaupunkiin, mikä on intohimoisen kirkonmiehen sanoma seurakuntalaisilleen: ”Veljeni, teitä on kohdannut onnettomuus, veljeni, te olette sen ansainneet.” Kaupunkilaisten synnillistä elämää on kohdannut Jumalan rangaistus, siihen on alistuttava ja siitä on otettava opiksi.

Onkohan missään päin maailmaa tänä koronan aikana pappi lausunut jotakin näin jämerää? Ehkä onkin, mutta media ei ole sitä tohtinut toistaa. Camus’n lakoninen kerronta välttää kannanottoja, tulkinnat jäävät lukijoille.

Kuuntelin illalla Matteus-passion alusta loppuun, seurailin vähän tuttua tekstiä ja ihailin varsinkin kuoron osuuksia. Kun Jeesusta pilkataan Pilatuksen luona, eikö Bach sovitakin mukaan leikillisiä sävelkulkujaan. Tunnelma kevenee kuin karnevaalissa, kunnes loppu jysähtää musertavana. Passio on mestarillisesti dramatisoitu ja rytmitetty. Loppu jää ilman lohtua, ylösnousemusta. Tuntuu kuin Bach ilmoittaisi, että ihminen ansaitsee myös aidon ahdistuksen. Kaikkea ei pidä hyvittää.

Nyt on vallalla täysin päinvastainen tendenssi kuin Isä Paneloux’lla tai J. S. Bachilla. Nyt haluamme keventää ja viihteellistää karanteenia kaikin keksinnöin. Some vilisee hilpeää tuskan välttelyä. Yhteisöllisyys on tämän ajan johtoaate, yksinäinen kärsimys ei enää vetele. Se halutaan pyyhkäistä olemattomiin. Silti sitä edelleen on, paljon. Sekin on kestttävä. Nyt pitkän perjantain avautuessa siihen on oivallinen tilaisuus.

9.4. 2020

Harvinaisen laajasti ja lämpimästi on Pentti Linkolaa muistettu. Sen hän kyllä ansaitseekin. Kun Hesarin pääotsikko luonnehtii häntä ristiriitaiseksi erakoksi, se on hyvin kapea puoli hänestä. Tuskin on monta johdonmukaisempaa ajattelijaa kuin Linkola. Ja läheisissä ihmissuhteissaan hän oli kaikkea muuta kuin erakko.

On huvittavaakin lukea nyt uudelleen Linkolan kirjaa Unelmia paremmasta maailmasta (1971). Kaikki keskeiset teesinsä hän on naulannut kiinni jo 1960-luvulla. Jo tuolloin Suomen metsistä oli jäljellä enää säälittävä ”rääsy”. Jo tuolloin vain totaalinen ajattelun ja toiminnan muutos saattoi pelastaa maailman. Jo tuolloin hän oli selvillä uhkatekijöistä, jotka myöhemmin tulivat yleisempään tietoon.

Joissain suhteissa hän muuttui ajan myötä. Tiukka pasifisti vastusti kaikkea väkivaltaa. Myöhemmin hän uskoi vain väkivalloin voitavan pysäyttää tuhoisa kehitys. Esitelmässään vuonna 1960 hän tuomitsi tavalliset tottelevaiset saksalaiset, jotka alistuivat Auschwitzin komendantin tavoin ylempien käskyvaltaan. Myöhemmin hän hyväksyi natsien toimet, koska ne vähensivät tuntuvasti luontoa kuormittavaa ihmissukua.

Jos jonkin ristiriidan Linkolasta osoittaa, se liittyy hänen väitettyyn ihmisvihaansa. Se oli kokonaisvaltaista, mutta ei ulottunut hänen ystäviinsä ja läheisiinsä. Monet todistavat nyt hänen karusta mutta lämpimästä ystävyydestään. Luonto meni kaikessa ihmisten yli, mutta ihmisyksilöiden elämä kiinnosti häntä aidosti. Hän pani talteen mielestään huomattavia nekrologeja, mutta yksikään ei varmasti ollut aukeaman laajuinen, kuten hänen omansa tänään kahdessa päälehdessä useiden muistelijoiden voimin.

Matti Kuuselan haikean nostalginen  essee Aamulehdessä edustaa hänen parhaimmistoaan Eipä malttanut Matti kauan olla vaitonaisena eläkkeellä, mikä meitä kovasti lohduttaa. Vielä hän tulee jutuillaan meitä ilahduttamaan tämänkin jälkeen.

Tapasin Linkolan muutamia kertoja, yleensä kokouksissa tai tilaisuuksissa. Pyöräili hän pariin otteeseen tänne Hämeenkyröönkin ja poikkesi puhelemaan, kun asuimme Elinan kanssa vielä Mäkelän yläkerrassa. F. E. Sillanpään Seuran tilaisuuksissa hänet nähtiin niin Helsingissä kuin täällä Rauhamäessä puhujana. Hän ymmärsi syvällisesti Sillanpään kertomataidetta, kuinkas muuten. Sillanpää kuvasi hänen mielestään mestarillisesti sitä agraarista tasapainoista maailmaa, jolloin Suomessa vielä oli elintasoa. Unelmia-kirjassaan hän antaa oman kuvausnäytteensä ihanteellisesta maalaiselämästä jutussaan ”Heinäkuun päivä Haapasillassa”. Sitä maailmaa ei enää ole, mutta kirjoihin se on talletettu.

Kun olin Hiidenkiven päätoimittajana, tilasin Linkolalta artikkelin vanhan sivistyneistön tuhosta vuoden 2001 ensimmäiseen numeroon. Laajassa esseessään hän kertoi sukunsa vaiheista ja asenteista 1930-luvulla niin poikkinaiseen tyyliin, että siitä nousi suuri kohu ja monessa numerossa jatkunut keskustelu. Juttua pidettiin poliittisesti räikeänä, mitä se tietysti olikin. Linkola puolusti oikeistolaista sivistyneistöä tavalla, jollaiseen ei ollut totuttu. Sain siitä ansaitut moitteet jopa julkaisevan tahon SKS:n esimieheltä (naiselta). En kadu yhtään, se oli harvinaisen railakas ja raikastava kannanotto aikanaan.

Oli lohdullista tänään lukea lähimpien kommenteista, että Linkola säilytti terävän pään loppuun saakka. Pekka Tarkan muistelmien julkistamistilaisuudessa pari vuotta sitten hän oli jo hyvin raihnaisessa kunnossa, mutta ponni sisukkaasti paikalle. Kuten arvata saattoi, hän ei uskonut koronastakaan olevan paljon apua elämän säilymiseen maapallolla. Se voi vähän hidastaa tuhoa, mutta pandemian jälkeen ihminen jatkaa entiseen tapaan luonnon hävitystä. Greta Thunbergin toiminta näyttää Linkolaa sentään ilahduttaneen.

Olin viimeisen kerran Linkolan puheilla Helsingin kirjamessuilla hänen elämäkertansa ilmestymissyksynä. Kun Riitta Kylänpää kirjoitti omistuksen kirjaani, Pentti halusi lisätä omat terveisensä. ”Ähäkutti”, hän sanoi, ”etpäs päässyt kirjoittamaan minun elämäkertaani”. Todistus hänen toverillisesta huumoristaan. Muistamisen arvoinen hetki, kiitos Pentti.

6.4. 2020