Panu Rajala

Täällä ollaan taas Hämeenkyrön mailla ja ruoho sen kuin rehottaa. Valtava kasvullisuus on parissa viikossa ryöpsähtänyt pihoille ja pientareille. Marjat kypsyvät ja ensimmäiset sienet putkahtelevat rantapolun varteen.

Tyttäret ovat palanneet pyöräretkeltä Ruovedeltä ja jatkavat lomaa Huvituksessa. Poikani seurueineen kävi eilen savusaunomassa ja katsomassa Ruudulta Ilveksen kirvelevää tappiota Klubille. Minä raitapaitoja kannatin jo 50-luvulla. Kaikki yritämme pääasiassa huolehtia Marjan levosta ja hyvinvoinnista. Alkaa sisukas rouva tointua hiljalleen koettelemuksistaan.

Viikolla tuli taas tieto luokkatoverin kuolemasta. Äsken meni Harri Smolsky, nyt Anssi Simojoki. Kummankin kanssa Norssin pulpetteja hyvällä menestyksellä kulutettiin ja ylioppilaiksi kirjoitettiin.

Muistan kun Anssi tuli kolmannelle luokalle. Hänen veljensä tai sukulaisensa saattoi hänet ensimmäisenä päivänä luokkaan, istutti viereeni, esitteli ja totesi: ”Nyt te olette kavereita.” Niinhän sitten oltiin seuraavat viisi vuotta ja myöhemminkin.

Anssi kuului luokan ehdottomaan älymystöön, hän oli hauska, hirtehinen ja kekseliäs. Hän omasi varhain radikaaleja, usein oikealle kallistuvia mielipiteitä, jotka minua huvittivat, vaikka en ollut yhtä poliittisesti enkä tiedollisestikaan orientoitunut. Oli muitakin ”putkimiesliigan” jäseniä, jotka osasivat laittaa ranttaliksi. Luokkaamme hallitsi äänekkäimmän siiven osalta voisiko sanoa konservatiivinen anarkismi. Tässä Anssi oli hilpeä ja tempauksiin valmis inspiraattori.

Sitten hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa pappissukunsa perinnön mukaisesti. Hän vakavoitui, mutta syvensi samalla radikaalia elämännäkemystään. Hänestä tuli  syvästi periaatteellinen kristitty, herätysliikkeen rukoilevaisuuden edustaja ja jyrkkä toisinajattelija kirkon piirissä. Hän pysyi Raamatun sanassa ja kristikunnan perinteisissä käsityksissä. Jälleen hän inspiroi railakkaita tempauksia kuten koulussakin. Hän toimi eturintamassa muun muassa naispappeuden vastaisessa taistelussa. Kun hän kannattajineen hävisi sen 1986, tie isien kirkon palveluksessa muuttui kiviseksi. Anssi nosti kytkintä ja muutti perheineen lähetystyöhön mustaan Keniaan.

Jotkut luokkakaverit kävivät häntä siellä tapaamassa ja saivat hyvin vieraanvaraisen kohtelun. Tapasiko hän näissä merkeissä historianopettajamme MaCa Castréninkin ja tilitti hänelle näkemyksiään. Jotain sellaista hän kertoi. Maanpaossa Anssi oli joka tapauksessa löytänyt uuden sisällön elämälleen, mutta sanoma oli entinen. Hän opetti ja käänsi kirjallisuutta Lutherin perintösäätiön palveluksessa.

Hän palasi suurine perheineen Suomeen, Amoksen seurakuntaan Laitilaan ja Uuteenkaupunkiin. Ei hän vieläkään talttunut. Toiminta lähetystehtävissä ja Luther-säätiössä johti uuteen välirikkoon Suomen luterilaisen kirkon kanssa. Turun tuomiokapituli erotti Anssi Simojoen papin virasta viisi vuotta sitten. Näin päättyi eräs kaari, jonka alussa Anssin sukulainen, arkkipiispa Martti Simojoki vihki hänet papiksi saman Turun tuomiokirkossa 1972. Varmasti totinen paikka, mutta silti olen näkevinäni hänen silmäkulmassaan tutun pirunkurisen välähdyksen. Taipumaton kaveri oli Anssi.

Olimme jonkun verran kirjeenvaihdossa Anssin kanssa hänen Suomeen paluunsa jälkeen, aiheena Mika Waltarin suhde kristinuskoon, josta Anssi löysi hengenheimolaisuutta. Kaksi norssia etsi eri aikoina oikeata uskonkokemusta omalla suunnallaan. Mika jätti perimmäisen totuuden auki ja puolusti suhteellisuutta, Anssi uskoi totuuden löytäneensä ja piti siitä kiinni ehdottomasti. Kuinkahan uskonnon opettajamme Niilo Visapää ja Oke Peltonen oppilaansa kivistä polkua tänään arvioisivat… Vielä tapasimme luokkakokouksessa jokunen vuosi sitten. Nyt kertyvä joukko kavereita jatkaa konklaaveja yläilmoissa.

Me puolestamme jatkamme kesän viettoa rauhallisesti kukkivan maan sylissä, terveys kärjessä ja taivasosuus toivon mukaan vielä tuonnempana.

26.7. 2020

Kesänviettoon tuli poikkeava muutos. Marja sai ajan ablaatioon, jonka toivoimme tasoittavan pitkään jatkuneita sydämen rytmihäiriöitä. Niin hän majoittui Meilahteen ja minä jäin tänne kaupungille kuljeksimaan.

Itse operaatio sujui kokeneiden kardiologien käsissä hyvin, mutta sen jälkeen sattui tuiki harvinainen komplikaatio, minkä vuoksi rouvan oleskelu sairaalassa venyi. Itse asiassa Marja oli varsin kovilla ja kävi pari kertaa Manalan portilla. Sairaalassa saatoin vierailla lyhyen ajan kerrallaan, maski tiukasti naamalla. Mutta nyt hän on palannut elävien kirjoihin ja kuljeskelee jo tyyntyneenä kotinurkilla. Jospa se vaiva siitä viimein asettuisi.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja niinpä minä sain nauttia vapaana Helsingin helteisestä heinäkuusta. Uin Eiran rannalla ja Uimastadikalla, minne en ole poikennut kai viiteenkymmeneen vuoteen. Hietalahdessakin kävin, mutta hiekka-aavikko ei ole paikkani. Lisäksi istahdin terasseille niin Eliten kuin Storyvillen ja kurkkasin Senaatintorillekin, mutta sinne köysien sisään en periaatteestakaan astunut. En kannata arvokkaan torin käyttämistä tällaisena rälläkkänä. Jumputtava musiikki viimeistään karkotti kauemmas.  Laitamalla onkin viihtyisiä kahviloita, joissa on huomaavainen palvelu. Espalla Aino on muuttunut Il Sicilianoksi, mutta laatu on säilynyt.

Vanha kunnon stadi on hurmaava kesäkaupunki. Ihmiset ovat aivan toisenlaisia, iloisempia, keveämpiä, rohkeampia. Tosiaan kuin ulkomailla olisi, eikä tässä muuta matkailua tarvitakaan. Tämä keikka on uusittava useammin, mutta ei välttämättä sairaalaan liitettynä.

Töitänikin saatoin askarrella täällä tyhjässä ja viileässä asunnossa. Joten mitään hätää ei minulla, mutta toista oli rouvan. Urheasti  hän kuitenkin kesti koettelemukset, ja nyt näyttää rytmi palautuvan. Hyvin toivein matkaamme kai huomenna takaisin Kyröön.

Samaan rytäkkään täällä sammui netti ja yhteys maailmaan katkesi. Aikani kokeilin kotikonsteja ja soitin vikapalveluihin, mutta mikään ei auttanut. Viimein tänä aamuna tänne marssi DNA:n erittäin reipas huoltomies ja – heureka – yhteys palasi! Oikea ammattimies on kullan arvoinen. Nyt voin taas räpläillä näitä sivuja ja pysyn muutenkin maailman tasanteella. Kesä jatkuu, kesä.

23.7.2020

Sadepäivinä katsoimme viimein loppuun mammuttimaisen Le Bureaun. Ehdottomasti kannatti kamppailla se läpi. Jos tv-sarjoista jaetaan kaikenlaisia palkintoja, tämä on uskoakseni ylivertainen ehdokas, vaikka vertailuaineistoni on hyvin pieni.

Ihailin moneen kertaan paitsi sarjan tehokkaita yksityiskohtia ja huolellista valmistelua, ennen kaikkea sen laajaa dramaturgista kaarta. Damaskoksessa syttynyt rakkaus sai huippuagentin maanpetoksiin ja hengenvaarallisiin tempauksiin vain, jotta suojelisi rakastettuaan. Siinä oli jotain suurta, individualisista itsensä uhraamista. Lopulta antiikin draaman lait täyttyvät: juuri siihen, mikä on kallisarvoisimpana säilynyt, onnen jo odottaessa, nemesis, jumalainen kosto, iskee.

Taas toteutuu vanha totuus: vaikka loppu on musertava, se ihmeellisesti puhdistaa, tuottaa katharsiksen, vääjäämättömän täyttymyksen. Tällaista elämä on.  Enempää en kerro, sillä moni varmaan vielä taivaltaa kohti 50-osaisen sarjan päätäntää. Onnea ja kestokykyä toivotettava. Sarjaan on merkillisen tehoavana ladattu jatkuvan vaaran momentti, peitetarinoiden päättymätön kierre. Suruakin sarja tuottaa, moneen kertaan. Pohjalla piilee patrioottinen teema: Ranskan tiedustelu nujertaa vihollisensa keinoja kaihtamatta.

Jos taide on sitä, että teos paljastaa maailmasta jotain ennen kokematonta, näyttää elämän uutena, silloin Le Bureau on taidetta.  Näyttelijäntyön osalta siitä ei ole epäilystäkään. Lakonisten vivahteiden juhlaa.

Toivon vain, että uusia vastaavia ei ihan pian tuotettaisi. Liian vangitseva kertomus jää pyörimään mieleen, tajunta etsii vastauksia avoimiksi jääneisiin kohtaloihin. On vapautettava kovalevy uusille vähemmän vangitseville elämyksille.

x x x

Kokonaan toista maailmaa tarkkailemme täällä Hämeenkyrössä, tuttua ja turvallista. Harrastimme lisää kotiseudun matkailua. Tuonne parin kilometrin päähän Hillun ristille on putkahtanut uusi viehättävä poikkeamiskohde, Kukkokuppila!

On tilaisuus poiketa Hillun väenpirttiin samaan päätykamariin, missä nuori kirjailija F. E. Sillanpää ja puolisonsa Siikri aloittelivat avioelämää vuosina 1916 ja 1917. Siellä syntyi heidän esikoistyttärensä Saara Margareta samana päivänä, jolloin keisari Nikolai II luopui Venäjällä vallasta.  Lisää kuvausta dramaattisesta synnytysyöstä luettavissa teoksesta Enkelten suojatit (1923), osasta ”Omistani ja omilleni”, joka ilmestyi myös erillispainoksena Mannerheimin Lastensuojeluliiton hyväksi.

No nyt siinä voi sitten kahvitella ja nauttia vohveleita samojen seinien sisällä. Pihalla kiekuu kukko ja kotkottaa ja ääntelee monia muita siipikarjan eksoottisia edustajia. Lapsille löydönomainen paikka. Häkkilintujen kohtalo aina surettaa, mutta näillä näyttää olevan kohtalaiset olot. Ei kun retkeilemään!

Poikkesimme tietysti palatessa katsomaan Töllinmäkeen, kuinka siellä voidaan. Museon ovessa on kyltti SULJETTU koko kesän koronan vuoksi. Juuri nyt kun kotimaan matkailulle odotetaan ennätyksellistä loppukesää! Hämeenkyrössä tehdään aina toisinpäin kuin muualla. Paikallislehdessä on aiheellisesti valitettu myös Myllykolun museon heikosta tiedottamisesta.

Nythän on toisaalta hyvää aikaa laittaa museot entistä ehompaan kuntoon. Nykytekniikkaa, visuaalista lisävarustelua ja äänimaailmaa ei niissä ole lainkaan toteutettu.  Taata oli sentään maan ensimmäisiä äänikirjan mestareita muistelmineen ja joulusaarnoineen, jotka hän luki itse radiossa nauhaan. Aineistoa löytyy. Yrityksiä tähän suuntaan on ollut, nyt ne olisi syytä viimein toteuttaa.

Näin voin sivusta sanella, kun en ole enää missään johtokunnassa. Valmiina kyllä avustamaan, jos toimeen tartutaan. Ensi kesä on aina yllättävän lähellä.

11.7. 2020

Eilen ennen lounasta lausuin Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä”. Kuinka moni sitäkään enää muistaa, joku sentään. Matti Klinge ehdotti päivää Suomen kansallispäiväksi, mutta ei saanut kannatusta. Sijaan tuli suven ja runon ja Eino Leinon päivä, muistamme vanamon ja varjot veen (ohessa). Leino päihitti Runebergin kesällä, mutta helmikuun viides tuo taas revanssin.

Suuret runoilijat syntyivät keskikesällä. Onkohan sillä ennustavaa merkitystä? Kivi eli vain ”syksystä jouluun”. Sanotaan että syntymän ajankohdan äänimaailma vaikuttaa ihmisen kehitykseen. Kesä on ihmeellisten liverrysten aikaa. Syntyy runoilijoita.

Ilahtuen kuulin, että Turun Sanomissa oli perjantaina syvällisesti analysoiva arvio kirjastani Kansallisrunoilija. Kirjoittajana Jouko Grönholm, joka ennenkin on kunnostautunut terävänä kriitikkona. Lupasivat ystävät lähettää jutun, kun ei se oikein netistä kunnolla näy.

Samalla mietin, että eipä täkäläinen Aamulehti ole vieläkään reagoinut kirjaan mitenkään. Tämä heinäkuun viides olisi ollut erinomainen ajankohta, jos siellä olisi kulttuuritoimituksessa hoksottimia tällaiseen. Totta kai lavatanssien parinhakuongelmat oli painokkaampi aihe kulttuuripalstalla näin kesäkeleillä, siihen toimitus oli aivan oikein keskittynyt. Ehkä ovat kyllästyneet kirjoihini. Viimeksi Kiannon elämäkertakin jäi arvioimatta, sen tilalla oli Matti Kuuselan sinänsä hauska fantasia kirjailijakohteitteni taivasmietteistä. Mattikin on valitettavasti eläköitynyt, mutta sekö miestä estää kirjoittamasta. Kaimansa pakinoi lehdessä taatusti tuomiopäivään saakka.

Runebergin ”Heinäkuun viides päivä” on haltioitunut ylistyslaulu Suomen kesäiselle maisemalle. Miksi juuri tämä päivä? Silloin kaatui everstiluutnantti Duncker Härnforsin taistelussa vain 34-vuotiaana. Muistamme Dunckerin Sven Tuuvan komentajana, Laineen elokuvassa häntä esitti Kauko Helovirta. No, Dunckerin kaatumiseen Runeberg pääsee vasta runon kahdeksannessa säkeistössä ja palaa lopussa taas maisemaa ihailemaan. Snellman oli tällaiseen tunnelmointiin tyytymätön. Olisi pitänyt tulla reippaampia runoja maan teollisesta edistymisestä, mutta Runeberg vain haaveili luonnon kauneudesta. Erilainen temperamentti oli kahdella kansallisella herättäjällä.

Kun Teemu Keskisarja ehdotti piruuttaan Mannerheimin, Kiven ja Waltarin patsaiden kaatamista, listaan voidaan hyvin lisätä Runeberg. Sietämätön shovinisti ja kotityranni hänkin oli. Ahdisteli Emilie Björksténia niin, että tyttöparka pelkäsi Jumalan jo vihastuvan. Serbialaisia runoja Runeberg suomensi vain osoittaakseen, kuinka julmia ja villejä itäiset heimot olivat. Patsas nurin vaan ja Espan puistoon lisää tilaa.

Eipä Eino Leinonkaan ihmissuhteissa ollut kehumista. Helkavirret suhtautuvat saamelaisiin hyvin halveksivasti. Kun pirkkalaiset lähtevät retkelle, päivässä polttavat Lapin kyliä ja ”lepäävät” neidot taljoilla. Ei tuomion sanaa ole runoissa tällaisesta. Saa kaataa sen Leppäsen veistämän patsaankin. Tulee vielä hikiset talkoot, kun lähdetään Teemun viitoittamalle tielle.

Pahinta on, että tällaiset hulluudet voivat vielä joskus toteutua. Ihmisten tuomitsevalla kiihkolla ei ole mitään rajoja, kun some villitsee ja järki sumenee. Teemukin sai Yleltä tuomion, kun käytti Raatteen tien taistelujen yhteydessä kauhistavaa sanaa ryssä! Saakohan Venäjällä puhua tsuhnista? Suomalaiset tunnetaan siellä jo raskaammistakin sotarikoksista vankileireillä. Natsirikokset on jo vanha leima. Nyt meistä on tulossa hyvää vauhtia taannehtivia siirtomaaherrojakin, tosin Ruotsin siivellä.

Heinäkuun peräkkäiset juhlapäivät herättävät monia reaktioita. Minä vain tyydyin täällä nostamaan lipun salkoon suven ja runon ja Leinon kunniaksi. Mielelläni olisin liputtanut eilenkin Runebergin kunniaksi. Patsaan kaatajat ovat eri sortin torvensoittajia. Heitäkin tarvitaan todistamaan, että ihmissuvulta on turha odottaa järkevää mielenmalttia missään asiassa.

Ammonin patsaat kaadettiin muinoin Egyptissä, ja sen jälkeen uskonpuhdistaja Ekhnatonin patsaat kokivat saman kohtalon. Sinuhen sanoin ihminen ei muutu, vaikka hänen vaatepartensa ja kielensä sanat muuttuvat, sillä ihminen itse pysyy aina samana auringon alla. Joten yleinen hulluus varmasti jatkuu ja saa uusia mullistavia muotoja.

6.7. 2020

Hämeenkyröläisin voimin se ei kylläkään tapahtunut. Teatteriväen valtasi täällä yleinen lysähdys onnistuneen oopperan jälkeen. Kukaan ei ollut enää kiinnostunut suunnittelemaan kesäteatterille jatkoa. Kunnan lautakunta turvautui viimeiseen korttiin: tarjotaan teatteri vuokralle, jos kiinnostuneita muualta löytyisi.

Jari Nieminen tarttui tarjottuun oljenkorteen. Kokeneena Pyynikin toiminnanjohtajana hän näki avautuvan mahdollisuuden. Kannattaa poimia ajelehtiva mela järvestä. Tosin hänenkin aikeensa joutui koronan vuoksi vaakalaudalle, mutta rohkea yritys kannatti. Yhtenä harvoista kesäteattereista koko maassa Myllykolu pääsi esittämään helteisen ensi-iltansa eilen.

Veera Niemisen esikoisromaanista Avioliittosimulaattori (2012) tehty sovitus sai Pyynikillä muutama vuosi sitten hyvän vastaanoton. Myllykolussa nähdään nyt hänen toisesta romaanistaan Ei muisteta pahalla (2018) tehty dramatisointi. Nieminen jatkaa parisuhteen selvittelyjä entistä reippaammin ottein.

Jokin tässä näytelmässä ei oikein syttynyt eloon. Siitä ei tullut hauska komedia, pikemmin synkkä ja surkuhupainen revittely erään eron seurauksista. Ohjaaja Katri Häti (entinen oppilaani Tampereen draamalta) on epäilemättä tehnyt voitavansa, mutta tekstin näppärä verbaliikka ja absurdit liioittelut eivät oikein toimi isolla luonnonnäyttämöllä, jota tosin on pienennetty vähäisen näyttelijäjoukon tarpeisiin.

Illan pelastaa kuitenkin päärooli, Kirsi-Kaisa Sinisalon muhkean sumeilematon heittäytyminen jätetyn naisen tunteisiin. Siinä on kipeää hermoa hersymässä, siinä on myös hurjaa selvittelyn halua ja voi siinä aistia vapautuvaa näyttelemisen iloakin, jossa kuitenkin on tuska päällimmäisenä tuntuvilla. Elina Rintalalla on liian vähän tehtävää, mutta jotkut hänen ryöpsäyksensä piristävät kyllä mustenevaa tunnelmaa. Eipä moittimista muittenkaan tekemisissä. Mystisen päänsisäisen kissan (kuvassa) osuutta en käsittänyt muuten kuin liikunnallisena lisänä.

Pääasia kaikitenkin on se, että Myllykolussa tapahtuu taas jotakin parivuotisen tauon jälkeen. Kiitos siitä tamperelaisille ja ylöjärveläisille, jotka taistelivat sinnikkäästi koronaa ja hellettä ja vähän tekstinkin kompastuksia vastaan. Toivotaan nyt, että entisiä ja uusia katsojia vielä löytyy perinteiseen kesäteatteriin. Satakunta oli eilen saapuvilla, osa kutsuvieraita. Hyvä alku.

Sitten on katsottava taas tulevaisuuteen. Väitin että kukaan ei Hämeenkyrössä ole enää kiinnostunut Myllykolun kehittämisestä. Olihan eilen sentään katsomossa kaksi kovaa konkaria, jotka hammasta purren jupisivat, että ensin vuonna näytetään… Ja sitähän sopii tosiaan odotella.

28.6.2020

Kirjoitin talvella Helsingin Sanomien yleisönosastoon kuolinilmoituksista ja niihin valittavista runoista. Yllykkeenä oli havainto, että ainakin Aila Meriluodon ja Yrjö Jylhän nimiin oli kuolinilmoituksissa pantu runoja, jotka eivät voi olla heidän kirjoittamiaan. Jostakin tarjolla olevasta ehdotusvalikoimasta näitä poimitaan.

No nyt tähän herkkään aiheeseen tartuttiin saman lehden kulttuuriosastossa eilen. Laajassa artikkelissa pohdittiin ennen muuta tekijänoikeudellisia kysymyksiä. Runon valitsijan pitäisi asiantuntijain mukaan pyytää tekijän lupa ennen sen julkaisemista kuolinilmoituksessa.

Näin varmaan tarkkaan ottaen onkin, mutta käytännössä ohje tuottaa monille vaikeuksia. Mistä tavallinen surija, joka on ihastunut johonkin vainajaa koskettavaan runoon, lähtee etsimään tietoja: onko tekijänoikeus voimassa, keitä ovat runoilijan mahdolliset perilliset ja mistä heidät voi tavoittaa? Tai onko itse runoilija elossa ja tohtiiko häntä vaivata tämmöisellä pyynnöllä. Asuuko ehkä ulkomailla, onko vaikea luonne, kiukustuuko tällaisesta häiriöstä. Vaatiiko ehkä palkkionkin.

Monessa tapauksessa mieliruno jää julkaisematta, jos tiukkaa sääntöä yrittää noudattaa. Minusta riittää, että runo julkaistaan oikeassa muodossa. Jos tekijä tavoitetaan, hän voi suorastaan ilahtua pyynnöstä. Itse pyysin aikanani lupaa Lassi Nummelta hänen runoonsa, vaimoni kuolinilmoitukseen, ja hän suorastaan kiitti kunniasta. Äitini kuolinilmoitukseen panin Runebergin runon, eipä tarvinnut enää perillisiä vaivata.

Mutta hyvä kun asiaa pohditaan ja pelisääntöjä selvennetään. Aivan villejä eivät nämäkään runomarkkinat voi olla.

Kirjailijat sen sijaan voivat olla hyvinkin ikäviä ihmisiä yksityisesti, suorastaan demonisia, kuten viimeksi Eduard Uspenskin tyttären kertomukset osoittavat. Useat ovat ylitietoisia merkityksestään. Mika Waltari neuvoi kirjailijoita välttämään lukijoidensa tapaamista, jotta nämä säästyisivät ihailemansa kirjailijan henkilökohtaisen kohtaamisen tuottamalta pettymykseltä. Nykyisin vanhentunut varoneuvo, nythän oikein rynnitään lukijakontakteihin.

Jarkko Sipilä puhui eilen radion Kulttuuriykkösessä painavia asioita rikoskirjailijan suhteista poliisiin, rikollisiin ja mediaan. Tässähän liikutaan hyvin ladatulla maaperällä. Sipilän mukaan yksityisyyden suojaan liittyvän lainsäädännön tulkinnat haittaavat jo kohtuuttomasti poliisin työtä ja mediankin toimintaa. Tuntuu hullulta, että rikosten uhreista ei voi kertoa juuri mitään, vain ikä ja ehkä sukupuoli. Rikoksen tekijäkin on hyvin suojattu.

Tänään eduskunta päättää, että kansanedustajan syytesuojaa ei vieläkään murreta yhden kansanryhmää vastaan ”kiihottavan” botaanisen limbon vuoksi. Rikoksesta epäillyn lausumaa on toitotettu kaikissa medioissa kymmenet kerrat. Eikö se jo kiihota? Pikemmin kai turruttaa. Rikoksen tehnyt henkilö on taatusti tiedossa. Mutta Sipilän sanoin: jos ministeri tappaa vaimonsa, hänen henkilöllisyyttään ei saa nykysäännöin julkisuudessa paljastaa. Suhteellista vai mitä? Totta kai tiedot aina valuvat nettiin kiinnostuneiden saataville.

Onhan hienoa, että kansamme edustajilla on tärkeää pohdittavaa siellä istuntosalissa näinä ihmeellisinä hellepäivinä. Eipä kateeksi käy. Piti puhumani kukinnoista. Vaikka toisin on virallisesti suositeltu, ihailen puolestani vapaasti vieraslajeja kuten lupiineja tuossa rantapolkumme varrella. Kukkikoot komeasti, kyllä siellä kotimaisetkin sivussa sinnittelevät.

Onnitelut Katarina Eskolalle, joka täyttää vuosia. Tunsin sukulaissieluisuuden sykäyksen, kun hän valitteli työtilansa sekavuutta ja selvittämättömien lehtien pinoa. Tuttua! Marjan sanoin tulisin varmaan hyvin toimeen Katarinan kanssa. Hukkuisimme yhteisymmärryksessä nurkkiin kerääntyvään kirjalliseen materiaaliin. Kiva idea tuo kaatuneen omenapuun hyödyntäminen, linkolalaista asennetta. Työintoa ja voittoisaa mieltä, Katarina!

26.7.2020

Idylli

Hyvää juhannusta! Nimittäin oikeaa juhannusta, joka on tänään. On kaikkien Johannesten ja Jussien (joihin itsekin kuulun) nimipäivä. Sekä Johannes Kastajan kallis syntymäpäivä. Juhannusta on 400-luvulta lähtien vietetty hänen kunniakseen tasan puoli vuotta ennen Jeesuksen syntymäjuhlaa. Vaan eipä enää Suomessa.

Se että siitä on lipsuttu on tietysti erinomaisten työmarkkinajärjestöjemme ansiota. Hurraa heille. Kaikkeen tottuu eikä kukaan enää muistakaan, missä kohden ja minkä takia juhannusta juhlitaan. Se muistetaan, että Alkossa on käytävä ajoissa.

Virossa Jaanin päivä on vanhalla paikallaan eli tänään. Muistin jo onnitella ystävääni Marju Pikkoria tämänkin johdosta. Samoin on Latviassa. Täytyypä lähettää tervehdys Anna Zigurelle ja Jukalle tietysti myös.

Hellettä ennakoivat aamuhetket ovat kullankalliit. Järvi päilyy tyynenä, pilviä ei näy missään.  Saunalla kuuntelin radiosta Kaisa Raittilan hyvän aamuhartauden. Se toi läheisesti mieleen ensimmäisen vaimoni Elinan vaiheet. Tosin Elina oli jonkin verran Raittilaa vanhempi, mutta hyvin yhteisiä uskonetsinnän kokemuksia heillä on ollut. Minulla on edelleen Elinan tiheästi alleviivaama Raamattu. Samasta aarteesta kertoi Raittila.  Elina luopui uskostaan, Raittilakin tuntuu hellänneen aiemmista vakaumuksistaan. Yhteinen johtotähti heillä silti oli.

Eräs seikka julkisessa keskustelussa, josta voisi olla huolissaan, on kielen värikkäiden ilmaisujen vainoaminen. Kun Juha Sipilä puuskahti aivan oikeutetusti, ettei välitä mennä hallitukseen enää yleiseksi ”kusitolpaksi”, siitäkös närkästyttiin. Joku politiikan tutkija pohti vakavissaan, ilmaiseeko lausunto katkeruutta vaiko kansan halveksuntaa. Toimittajat eri medioissa rehvastelevat mielellään katukielisillä kommenteilla.

Toinen on tänään eduskunnassa käsiteltävä perussuomalaisten Mäenpään ilmaus ”vieraslajeista”. Sehän on aika laimea ja tavallaan puhujan ajatusmaailmaa kuvaava vertaus. Lausuttu vain liian herkässä yhteydessä. Oikeusasiamiesten tehtävänä on opettaa suomalaisia vaikuttajia puhumaan kieli keskellä suuta. Kokonaan eri asia, mitä sosiaalisessa mediassa meuhkataan. Ei riitä virkavaltaa sitä valvomaan. Ja sehän jos mikä on aitoa kansanperinnettä, jota vielä tutkitaan. Kansan käyttämistä solvauksista kirjoitetaan vielä monta väitöskirjaa.

Parasta lopettaa vaaralliset mietteet tähän. Helle on sopuisaa aikaa. Hesarissa joku valittaa, että säätiedotuksissa hellettä ihannoidaan. Kokemukseni on päinvastainen. Virallisissa ilmoituksissaan puhutaan ”tukalasta helteestä”, ei koskaan ”ihanasta helteestä”. Oma kokemukseni kallistuu jälkimmäiseen. Vaikka edustan iän ja ehkä terveydenkin puolesta (nyt karanteenista vapautettua) riskiryhmää, nautin helteestä täysin siemauksin. Se saa ruumiin leijumaan ja sielun ylenemään taivon korkeuteen.

Yksi seuraus on sekin, että voi hyvällä syyllä pitää medialomaa ja samoin toppuutella omaa kirjoitusintoa. Joutilaisuus ja hiljaisuus ovat armon lahjoja. Aivot lepäävät ja latautuvat, toivottavasti. Jotakin voi vielä siellä kokoon kehräytyä.

Lukeminen sen sijaan maittaa! Kun isäni pääsi 50 vuotta sitten eläkkeelle, Sillanpään tytär Saara Kuitunen lähetti hänelle romaanin nimeltä Vihreä veräjä, kirjoittanut R. C. Sherriff (suom. WSOY 1958). Nyt löysin sen tuolta taatanpirtin sekalaisten lomakirjojen hyllystä. Tulinpa lukeneeksi. Erinomaisen viisas, hauska ja viihdyttävä kirja eläkkeelle jäämisen vaikeuksista ja nautinnoista sekä lopullisista palkinnoista. Suosittelen kaikille jo jääneille tai piakkoin jääville eläkeläisille, ikäluokkamme rautaisille sankareille.

Toivotan ihanaa juhannusta ja sen jälkeistä elämää. Tosin Hesarin otsikko uhkaili jo, että hellejakso päättyy. Millaista pessimismiä! Vastahan se on nousemassa. Noustaan me mukana. Eihän tämä luonnonjuhla ihan jokapäiväistä ole karussa ja niin kauniissa maassamme

24.6. 2020

Tänä juhannuksena ei kaikki ole kohdillaan. Ensinnäkin sää on kohtuuttoman kaunis ja lämmin.  Toiseksi kuivuus ja kiellot estävät kokon polttamisen (ellei halua virkavallan luisevan kouran vierailua, mistä myös on kokemusta). Ja kolmanneksi juhannus on edelleen kalendaarisesti väärällä paikalla. Miksi joulu saa olla kohdillaan, mutta juhannus ei?

Kokko on aina  ollut juhannuksemme keskeinen kohotus, jonka merkitystä ei voi yliarvioida. Neljäkymmentä suvea olen sen rakentanut ja polttanut, oli sää mikä hyvänsä. Nyt on taivuttava vahvempien virkavoimien edessä. Makterna, murisi Strindberg.

Mutta näillä mennään ja sillä hyvä. Kaikki mahdollisuudet unelmanomaiseen juhlaan ovat silti edelleen olemassa. Kun vaan nyt saisi tästä kaiken irti!

Kuka haluaisi nyt hikoilla EU:n huippukokouksessa, käsi ylös! Keskustelemassa siitä, millä miljardimäärällä Eurooppaa nostetaan ylös kanveesista. Voisiko olla karmeampaa tapaa viettää juhannusta, jota tosin valtaosa maanosan asukkaista ei ylipäänsä vietäkään. Eikö vanha Pohjola pysty estämään juhannuksensa pilaamista kokouksella, joka hyvin voitaisiin pitää myöhemminkin. Ennen sentään suven kohokohta rauhoitettiin.

Täällä ollaan siis entiseen verrattuna pikkuhissuksiin. Valmiina törröttävä kokkoryökäle kierretään kaukaa. Naapurimmekin lupasi olla räjäyttelemättä uudenvuoden rakettejaan tänä juhannuksena. Poliisille ja palomiehille (=pelastajille) toivotamme sopuisan rauhaisaa juhannusjuhlaa.

Mutta savusaunan lämmittämistä ei vielä ole kielletty, ja pannaan Huvituksen jatkuvalämmitteinen tuleen saman tien.  Rouva apuvoimineen rakentelee muhkean lounaspöydän pihanurmikolle. Lähinnä Marjan perhettä kertyy pöydän ympärille, lapsillani on muita menoja. Kaihtavat koronaa, pelkäävät tartuttavansa meitä riskinalaisia. Uusi grilli on hankittu puhki kuluneen tilalle Huvituksen terassille. Sahtimiehemme toi kympin pänikän toissapäivänä ja samalla kaksi tuoretta Pomarkun kuhaa. Jollei näillä nyt pärjätä niin sitten ei millään.

Olen aamuvarhain toiminut huoltomiehenä ja tyhjentänyt makit kahdesta rantamökistä, jotta vieraat paremmin viihtyvät. Ja rakennustyömaakin on hiljentynyt kunnioittamaan kesän herkimpiä hetkiä. Kaikki kunnossa, luonto pidättelee henkeä. Kuinka sanoikaan Sillanpää, suven syvin kuvaaja: ”Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät.”

Toivotan kaikille näitäkin rivejä tankkaaville mitä sykähdyttävintä sydänsuven juhlaa!

19.6. 2020

Muistan kun luin vuokraemäntäni Daily Telegraphin etusivulta uutisen Olof Palmen murhasta. Olihan se jysäys ja iso uutinen Lontoossakin. Mrs Sorica oli siitä aivan ällikällä ja totesi, että Englannissa ei voisi koskaan tapahtua mitään sellaista. Ei ammuttu Margaret Thatcheriakaan, vaikka viha häntä kohtaa oli vielä vahvempaa kuin Palmea kohtaan tunnettu.

Minusta Stig Engström on ihan mahdollinen murhaaja, ainakin hyvä ehdokas. Mitään sitovia todisteita ei ole esitetty, mutta syyttäjä Peterssonin kertomus oli aika kiehtova. Uskon pikemmin yhden tärähtäneen tyypin impulsiiviseen tekoon kuin harkittuun salaliittoon. Miehen kohdalle vain sattui satumainen tilaisuus: siinä se paholainen nyt on ilman yhtään turvamiestä, ei muuta kuin pamautan. Oliko hän jo ennalta huomannut Palmen pariskunnan menevän leffateatteriin ja hakenut aseen työpaikaltaan?

Engströmin antama haastattelu Skydd & Säkerhet lehdelle, jota Hesarissa tänään referoidaan, vain lisää syyllisyyden mahdollisuutta. Rikoskirjallisuus tuntee tyyppejä, joille oma teko syöpyy niin veriin, että he eläytyvät siihen yhä uudelleen ja roikkuvat poliisin kintereillä. Väärät tunnustajat nousevat samasta psyykkisestä hetteiköstä. Myös klassikko – rikollinen palaa aina rikospaikalle – täyttyi tässä aivan alkuhetkistä saakka. Jos nyt oletamme, että Engström todella oli ampuja.

Ellei muuta, niin tutustuimmehan ainakin omalaatuiseen pakkomielteenomaiseen ihmistyyppiin. Niitä on elävässä elämässkin eikä vain dekkareissa ja psykologisissa tutkielmissa. Itse rikosta ei koskaan tulla sitovasti selvittämään. Poliisi tunaroi tutkinnan mahdollisuudet perusteellisesti jo alkumetreillä. Ihmeellistä vain on, että tämä Engström kekattiin näin myöhään, vaikka hän pyöri poliisin jaloissa. Sitten ryhdyttiin laittelemaan paloja kohdilleen häntä tukevan teorian vahvistamiseksi.

Asiaa ilmeisesti auttoi, että tutkimusryhmään tuli uusia vereksiä jäseniä. He aloittivat ikään kuin alusta ja puhtaalta pöydältä. Heidän menetelmänsä oli sama kuin H. Poirotilla: vaivataan harmaita aivosoluja, tehdään teesi ja päätellään. Tulos ei vain ole yhtä vakuuttava kuin Poirotilla. Pikkuseikkoja jäi puuttumaan: murha-ase, todisteet ja motiivi.

Olihan se suuri pettymys monille, mutta voin kuvitella tutkimusryhmän päätöksen perusteet: kun ei tästä nyt kerta kaikkiaan tule tämän kummempaa, niin kerrotaan nyt yksi teoria ja lopetetaan hela jävla forskning tähän paikkaan. Sapienti sat.

Kesä on nyt kunnolla avattu, koronaa kohta tuskin muistetaankaan. Urheilu pyörii ja muutama kesäteatterikin virkoaa. Kostautuuko hurjastelu? Helteet näyttävät vakiintuvan ja juhannusta kohti mennään taas uhkaavin kulovaroituksin?

Avasimme kohdaltamme suven ihanuudet Siurossa Knuutilan kartanon paviljongissa kuohuviiniä nauttien ja lintutorniin kiipeillen Sinan ja Mailan hilpeässä seurassa. Sitten perinteisesti Pihkatappiin saunomaan, nauttimaan mansikkakakkua ja paljuun loikomaan, uimaan vilpoisessa Kulovedessä. Jatkoa seurasi Snappertunassa Eija-Riitan viehättävässä kesätorpassa, saunaa sielläkin ja uintia merestä irtautuneessa järvessä. Retkeiltiin Boxin satamaan ja takaisin. Vähän vahinko että huippuhetket osuvat heti suven alkuun; voiko tästä enää parantaa? Yritetään kumminkin.

12.6. 2020

Kai Ekholmin kirja Jörn Donnerista kannattaa lukea nopeasti, sillä se on nopeakäänteinen reportaasi liikkuvasta aiheesta.  Vaikka aineiston keruu on ollut jo pitempään päällä, teksti näkyy syntyneen rakettivauhtia. Kaikkiaan hyvä ja näyttävä suoritus.

Ekholm on erinomainen määritelmien sorvaaja. Häneltä putoaa kylttejä joka tarpeeseen, hyvinkin iskeviä ja aihettaan kuvaavia.

”Donner luo alakulon ja kyllästymisen kirjallisuutta.”

”Donner on ollut 60-vuotisen henkilöoopperansa mestarillinen libretisti.”

”Mammutti jää puolivillaiseksi rabulismiksi ja muistelmanraakileeksi. Sellaisenakin se on mielenkiintoinen.”

Paradokseilla Donneria onkin paras kuvata, hänen elämänsä ja työnsä etsii edelleen sijaansa kuin se Satusedän uuni Päätalon teoksissa – jos nyt etsin oikein äärimmäisen vertauskuvan.

Ekholmin Jörnissä on fanikirjan aineksia, se on välillä langeta hagiografisen palvonnan puolelle, mutta pelastautuu muutamien kriittisten passusten ansiosta kuiville.. Tekijä on Donnerin lumoissa ilmiönä, mutta tutkii hänen teoksiaan, varsinkin romaaneitaan viileän analyyttisesti. Vahinko että hän jätti elokuvat tarkastelun ulkopuolelle. Toisaalta koko Donnerin elämä on kuin yhtä pitkää, vähän löysästi näyteltyä elokuvaa.

Kova työ ei aina tuo tulosta, ja todellinen mestariteos jäi Donnerilta syntymättä. Paljon briljanttia pintaa hän tuotti, ehdoton persoonallisuus hän oli meidän oloissamme. Mutta se maailmanmenestys jäi sittenkin Pohjoisrannan Balzacilta uupumaan. Mistä kiikasti, koska yritystä ei ainakaan puuttunut?

Eräs selitys vilahtaa Jukka Kemppisen siteeratussa haastattelussa: ”Donnerilla on sama ongelma kuin Paavo Haavikolla  proosassa ja myöhemmässä runoudessa: hän ei ole aidosti kiinnostunut ihmisistä eikä maailmasta muutenkaan.”

Donner oli kiinnostunut ihmisestä, jos hänellä oli asema ja kiinnostava tausta. Tavallista perusihmistä hän tuskin tunsikaan, vaikka poimi heitä dokumentteihinsa kiroilemaan. Maailmasta kumpikin edellä mainittu oli sentään kiinnostunut, siinä Kemppinen vähättelee heitä kohtuuttomasti.

Donnerista on niin paljon sanottu, että kovin uutta faktaa ei lohkea. Mutta kuten sanottu, säihkyviä määritelmiä ropisee. Ekholm ei kirjoita elämäkertaa eikä yritäkään tunkeutua syvemmälle Donnerin pinnan alle, mutta hyvin hän aiheen saartaa eri puolilta ja sijoittelee henkiseen ja aineellisenkin maastoon. Odottakoon D siinä uusia tulkintoja ja tutkimuksia. Mitä hän todella mietti yksin ollessaan?

Raimo Häyrisen kaksi kuolinilmoitusta eilen herättivät mielessäni eloon tutun tykittäjän, joka tullessaan vastaan Rööperin kaduilla aloitti ilman johdantoa säksättävän monologinsa ja kertoi joskus ihan kiintoisia juttuja muun muassa radion vanhasta urheilutoimituksesta. Ei synny enää yhtä kovia selostajia. Häyrisen verbaliikka oli luonnonihme.

Ja toinen tuttu, maanpuolustuskurssimme pääministeri Matti Vanhanen palaa lokoisalta puhemiehen tuolilta eturintamaan pelastamaan isänmaata vähän kuin Cincinnatus auran kurjesta. Hallituksen ja valtiovarainhoidon hartiat levenevät, entiset ministerit saavat keskelleen raskaan lastin kokemusta. Ottaako Matti ruorin haltuunsa? Naisviisikko särkyy, toivottavasti yhteisymmärrys kuitenkin syntyy, kun on tehtävä vaikeita päätöksiä. Niihin juuri tarvitaan Matin kokemusta.

Jari Tervo yritti pudottaa Vanhasen naurettavaksi Lahnaseksi taannoisessa heikossa romaanissaan. Kaupunginteatterin suuri näyttämö pani sekin parastaan rynkyttääkseen jo puhki pilkattua Mattia, puhumattakaan sitten Ylen surkuhupaisesta lautakasajupakasta.  Toisinaan käy näin, että hyökkäykset vain vahvistavat ja satiiri siivittää kohdetta. Entinen hiekkasäkki onkin kriisin jälkihoidoissa kohta hallituksen luottamuksen lujin ankkuri.

8.6. 2020