Panu Rajala

Muistan Hannu Karpon televisiosta ehkä vuodelta 1960. Ette usko vai. Norssin luokkatoverimme Riku Rinkama oli varhainen tv-tähti, koska hänen enonsa Heikki Packalén työskenteli Ylellä. Rikun parina nuoriso-ohjelmissa oli mainittu Karpo. Se oli ihmeellistä siihen aikaan.

Siitä Karpon ura lähti nousuun. Aina häntä tuli vähän seurattua. Olimme samaan aikaan jopa töissä MTV:ssä. Siellä Karpon fanaattista työtahtia kauhisteltiin. Toimittajat ovat yleensä mukavuudenhaluista väkeä. Karpo poikkesi kaikista, hän teki ohjelmiaan veren maku suussa. Joskus ihmeteltiin käykö hän yleensä koskaan kotonaan.

Yhteiskunnassa oli paljon paljastettavaa. Nyt saman hoitaa some ja yliherkät kansalaiset kanteluillaan. Harvalla on yhtä järeää sanottavaa kuin Karpolla aikanaan. Silloin hän oli yksinäinen ritari, joka äkkäsi epäkohdan, hyökkäsi sumeilematta ja iski myös harhaan. Hänen uskottavuuttaan lisäsi se, ettei hänellä ollut poliittista agendaa. Ylen yksisilmäisinä aikoina hän kulki aivan omia reittejään.

Odotan Karpo-dokumenttia kiinnostuneena. Eletyt vuosikymnmenet heräävät taas eloon. Ehkä elokuviin voi jo mennä maski päällä. Virpi Suutarin Aalto-dokkari on myös saanut vahvaa ennakkosuositusta. Tietysti ne tulevat televisioon aikanaan, tuskin menettävät siellä paljon teräänsä. Karpo oli tv-ajan sankari jos kukaan, kuvaruutu oli hänen kotinsa.

Karposta Karanteeniin. DHL kuljetti laatikollisen uusinta kirjaani eilen R-kioskille. Kummallisia ovat nykypäivän postitusmenetelmät. Mutta löytyihän se sieltä, ei tosin koodilla vaan reilusti nimellä. Uusi tekniikka ei aina täsmää. Katselin iskevää kansikuvaa ja kirjaa varovasti selailin. Hajamietteitä koronaviikoilta. Ellei muuta niin subjektiivinen dokumentti tästä hyvin poikkeuksellisesta alkuvuodesta. Malja oli sillekin kohotettava. Paljon tallennan näköjään Kansallisrunoilija-kirjani jälkivaiheita ja vastaanottoa. Onpahan kansien välissä ennen kuin ensi kuussa pukkaa jo uutta kirjaa.

Kun luin Markku Envallin esseen ”Miten kirjoitan” uudesta kokoelmastaan Kylmää kynäsotaa, tuli havainnollisesti esiin aikakausien muutokset kirjallisissa olosuhteissa. Envall pystyy jäsentämään huolellisen työrytminsä ja kuvaamaan työhuoneensa sisustuksen ja pöytänsä päällyksen. Hän kirjoittaa kirjansa kahden kuukauden periodina kaksi tuntia päivässä. Teksti kertyy kellon tarkkuudella. Hänen työergonomiansa vaikuttaa täydelliseltä.

Väinö Linna edusti aikanaan äärimmäistä vastakohtaa. Hän aloitti kirjoittamisen korsussa asemasodan aikaan ja jatkoi sodan jälkeen missä milloinkin, veljensä tai kaverien luona mistä vain rauhallisen paikan löysi. Ei työhuoneesta tietoakaan. Hän kirjoitti Tuntemattoman ensimmäiset sivut lyijykynällä ruudulliselle paperille anoppinsa mökin pihassa kiven päällä istuen. Kun hän nousi, hänen housunsa repesivät. Suuri vahinko köyhälle miehelle. Kirjan tuotto tosin korvasi sen aikanaan monin verroin.

Tuntemattoman lopullista versiota Linna kirjoitti lainakoneella kahteen kolmeen kertaan. Hän aloitti joka päivä heti palattuaan tehtaasta. Joka ilta syntyi muutama liuska, joita kaverit kokoontuivat kuulemaan, kun Linna luki ääneen. Kommentointi oli niukkaa, ainoa sallittu kehu kuului: ”Ei jumalauta…”

Vasta ryhtyessään Pohjantähteen Linna hankki oman kirjoituskoneen, mutta kirjoitti edelleen ensimmäisen version lyijykynällä. Konetta hän kuljetti Tampereen ja Hämeenkyrön maatilansa väliä. Semmoisella matkalla välähti romaanin nimikin. Tekstiä syntyi aina ja missä vaan, kun henki oli päällä.

Linnalla sisältö, polttava sanoma oli niin tärkeä, että mikään – paitsi välillä horjuva terveys – ei hänen työtään haitannut. Pitkät ajat hän eli tupakalla ja mustalla kahvilla. Kerran Linna yritti tupakkalakkoa – tuloksena niin kurjaa tekstiä, että se oli heti hävitettävä. Näistä enemmän, kun Linnan muistelmat kuukauden päästä ilmestyvät.

Heillä molemmilla oli asiaa, niin Karpolla kuin Linnalla. Heillä sanoma oli niin päällimmäisenä, että menetelmiä ei ehditty harkita. Työ veti mukaansa oli tilanne mikä tahansa. Molemmat olivat omalla tavallaan heikompien ja sorrettujen asialla. Karpo iski lujaa suoraan koteihin, Linna hitaammin satojen tuhansien painoksillaan. Molemmat vaikuttivat historiaan, muuttivat lakeja ja mielialoja, käänsivät ihmisten käsityksiä menneestä ja nykyhetkestä.  Kestävämpi jälki syntyi kirjoittamalla, mutta äkkiparannuksia sai televisiokin aikaan. Linna antoi kaikkensa ja katkesi, Karpo kesti kauemmin. Aika velikultia.

25.9. 2020

Otsake ei ole vähättelevä, vaan lainautuu kohdehenkilön muistelmien otsikosta (2000). Professori Heikki A. Reenpää oli Pikku-Heikki erotuksena isästään, Otavan aiemmasta kirjallisesta johtajasta Heikki Reenpäästä. Saara Kuitunen puhui aina pikku-Heikistä, sittemmin kai nimi säilyi vain Otavan omissa piireissä.

Heikki A. oli kustannusalan viimeinen herrasmies, myös viimeinen idealisti. Hän oli visionääri, jolla oli aina suuria ideoita. Viimeisinä vuosinaan hän vielä halusi pelastaa uhkaavasti vajoavan kirja-alan. Harmi vain, että hänen lennokkaat ideansa eivät useinkaan olleet toteutuskelpoisia. Se ei hidastanut kustannusmaailman onnensoturin intohimoista ratsastusta kohti parempia kirjoja ja aikoja.

Kävin Heikki A. Reenpään puheilla ensimmäisen kerran vuonna 1975. Esitttelin hänelle pro graduni, joka koski F. E. Sillanpäätä, ja ehdotin uuden elämäkerran kirjoittamista Nobel-kirjailijasta, jonka tiesin olevan lähellä Reenpään sydäntä. Hän oli tehnyt omankin gradunsa aikoinaan Sillanpäästä ja tukenut kirjailijaa monin tavoin. Hankkeeni ei syöksähtänyt mitenkään vauhdikkaasti eteenpäin. Reenpää suhtautui siihen ystävällisen huvittuneesti. Sillanpäästä oli kirjoitettu jo aika paljon, pari elämäkertaakin.

Pikku-Heikin asemat vähän jo laskeutuivat Otavassa. Muut eivät talossa olleet yhtään kiinnostuneet Sillanpäästä. Kun menestyy liiaksi eläessään, tähti laskee myöhemmin. Niinpä kun SKS:n Urpo Vento suoraan tilasi elämäkerran Sillanpäästä, suostuin heti. Totta kai tieteellinen kustantamo oli hyväkin, kun väitöskirjaa samalla yritin. Sillä tiellä seikkailin kymmenisen vuotta.

Yhteys Heikki A:han ei katkennut, vaan päinvastoin tiivistyi. Kutsuin hänet vasta perustetun F. E. Sillanpään Seuran kunniajäseneksi, ja niissä merkeissä keksimme kaikenlaista. Monia seuran tilaisuuksia HAR sponsoroi, moniin osallistui itsekin. Suuri tehtävämme oli vetää Sillanpään 100-vuotisjuhlat 1988, jolloin asioita Hämeenkyrön päässä hoiteli rehtori Kauno Perkiömki ja kulttuurisihteeri Pirkko Pilvinenkin oli mukana sekä seuran silloinen puheenjohtaja, maanviljelijä Rauno Antinmaa. Kuinka monesti istuimmekaan silloin Reenpään huoneessa uskoa, ohjelmaideoita ja rahaa hakemassa.

Tapahtumia olikin jos jonkinlaisia vuoden mittaan: näytelmiä, seminaareja, esitelmiä, elokuvia, taidenäyttelyitä, kirjajulkaisuja ja muita. Sillanpään Kootut teokset julkaistiin Ulla Rantasen kuvittamina, Reenpää promoottorina ja minä toimittajana. Onkohan sellaisia sen jälkeen tullutkaan, ehkä sentään Väinö Linnalta. Jossain välissä väittelinkin. Sillanpään juhlavuosi oli suurimittaisimpia maassamme ja ulottui moniin ulkomaisiin esitelmiin. Hieno seminaari oli Lontoon yliopistossa sekä vastaavia Tukholmassa, Puolassa, Unkarissa, Hollannissa, Saksassa jne. Muistettavimman juhlapuheeni pidin Riian Anglikaanisessa kirkossa.

Näihin nyt ei Reenpään vaikutus aina ulottunut, mutta kyllä hän kummisetänä taustalla kummitteli. Hänen tyyppisiään kulttuurihahmoja ei enää kasva. Hänellä oli pelivaraa, ajatuksia ja myös rämäpäistä seikkailunhalua kirjallisuuden ja taiteen kentillä. Tässä vain kapeita näkymiä hänen monihaaraiseen toimintaansa.

Viimeisen kerran tapasin Heikki A. Reenpään aamukahvilla Otavassa pari vuotta sitten. Haastattelin häntä Ilmari Kiannosta tulevaa kirjaa varten. Vanha kustantaja muisteli lievällä kauhulla, kuinka raskasta oli hoidella hankalan ikäkirjailijan sortuvia raha-asioita ja siinä sivussa sekavia naissuhteitaan. Siihen aikaan klassikoista todella huolehdittiin. Kianto ei koskaan ymmärtänyt, mikä koneisto maassa oli valjastettu Sillanpään Nobel-palkinnon hankkimiseksi. Miksi tämä hämäläisten piikajuttujen sepustaja sai kasvattaa velkatiliään Otavalla määrättömiin, kun taas oikean kansalliskirjailijan ruuvia koko ajan kiristettiin!? Mukamas.

Mainio istunto sekin. Heikki A. oli jutunkertojana verraton, vaikka ei harrastanut erityisen täsmällisiä asiatietoja. Kihti häntä kiusasi, mutta muuten vaikutti virkeältä. Aiemminkin vaivasin häntä melkein kaikkien kirjailijaelämäkertojeni tiimoilta, aina hän jotakin herutti. Vesan kanssa haastattelimme häntä Yrjö Jylhän asioista ja surullisesta kohtalosta. Hän muisteli, kuinka Otavassa naiset pelkäsivät Jylhän synkkyyttä ja sotilaallista käytöstä.

Mikä elävä kulttuurihistorian aartehisto menee nyt mailleen. Ei päässyt Pikku-Heikki ihan tavoitteeseensa, 100-vuotiaaksi. Onneksi hän kirjoitutti kaksi muistelmateosta vaiheistaan, lisäksi paljon metsästysjuttuja ja muita. Ikävä tulee, mutta aikansa kutakin. Kuten Vesa totesi, eräs aikakausi on taas päättynyt, peruuttamattomasti.

Tänään on muuten Mika Waltarin syntymäpäivä, se mainittiin sentään radiossa. Sillanpään nimi on toimittajien kalenterista hukkunut, hänen syntymäpäivänään juhlittiin aamulähetyksessa Hildegard Bingeniläistä (1098-179). Tottahan tunnette? Valistus oli tunnetusti Heikki A. Reenpään johtava toiminta-aate.

19.9. 2020

Ensin tuli lievä shokki. Rukan juurelle on noussut pieni kaupunki sitten viimenäkemän. Siitä onkin aikaa. Kun kiersi tunturin itäpuoelle, näkymä alkoi rauhoittua. Mutta taajaan on sielläkin rakennettu. Tätä se on, paljon puhuttu Lapin matkailu. Luonto saa taipua, ihmisen mukavuus ja rahalliset houkutukset nousevat hallitsemaan karua Lapinmaata. Maksukyvyttömät älkööt vaivautuko.

Rukan huipulta löytyi rauhallinen Peak ja sieltä avautuvat näkymät, joissa ei ollut valittamista. Kolme päivää reippailin poluilla ja sateisen sunnuntain luin maisemaikkunan äärellä Väinö Linnan muistelmien toista vedosta, johon tein viimeisiä korjauksia. Antoisa hengähdys esitelmien välissä. Ruska näyttäytyi alkavana, lupaavan värikkäänä.

Laskeuduin tunturilta Kuusamon kirjastoon, minne kertyi puolisentoistakymmentä kuulijaa pohtimaan Runebergin ja Linnan kansallisia kuvauksia, niiden eroja ja  yhteyksiä. Kuulijain joukossa oli yllättäen ex-journalisti ja yrittäjä Päivi, johon tutustuin parikymmentä vuotta sitten Alexandriassa Waltari-symposiumissa. Näin kirjallisuus tuottaa globaaleja risteyskohtia. Palkitsin itseni Tropiikin kuohuissa sekä korkealla olutlasillisella.

Vielä laskettelin Ouluun, ja silläkin matkalla koin yllätyksen. Poiketkaa ihmeessä Taivalkoskelle – paitsi Päätalon syntymäkotiin Kallioniemeen – ennen kaikkea myös kirkonkylään Jalavan kauppaan! Ällistyttävä elämys. En ole moista kauppaa nähnyt. Sukellus  jonnekin 1920-luvulle. Mikä valikoima nostalgista kamaa ja kapustaa, kirjaa ja jatsaria – sekä aitoa ajatonta kahvilatunnelmaa.

Koko automatkan satoi ja Oulussa puhkesi oikea myrsky. Pelastauduin Oulu-opistoon, jonka luentosaliin oli saapunut kuusi (6) urhoollista kuulemaan tarinoitani Ilmari Iki-Kiannosta. Historiaseuran tilaisuus peruuntui keväältä tähän kohtaan. Soitin matkalla Raija-Liisalle, joka uhkasi jäädä ensimmäisen kerran aikuisikäisenä talvehtimaan saunamökkiinsä Turjanlinnan maisemiin. Sisukas tytär on Ikillä. Minä yritin kehiä Kiannon monihaaraisesta urasta ja tuotannosta juonteita, jotka ovat jääneet historiaan ja avanneet uusia uria yhteiskunnassa. Niitähän löytyi: siviilivihkimys, tolstoilainen kirkonvastaisuus, kurjaliston kuvaus, boheemikirjailijan mallin repalainen pystytys, pohjaton naistenmiehisyys ja niin edelleen. Näistä riitti keskustelua myrskyn mylviessä vahvojen kiviseinien takana.

Vielä jaksoimme raahautua Joakim Tervosen kanssa läpi tuulen ja tuiskun lämpöiseen krouviin vodkashotin, porokeiton ja punaviinin äärelle. Varusteeni ja sisuskaluni kuivattelin hotelli Arinan saunassa. Seuraavana päivänä sää alkoikin selkeytyä rantatiellä Oulusta Hämeenkyröön, missä puhkesi uusi puhuri. Harvoin on vanha kunnon Villa Viehätys tuntunut niin rakkaalta ja turvalliselta kuin eilisiltana.

Täällä sitä ollaan ja katsellaan aamulla taas Jälkiviisaita, missä Kreeta Karvala imitoi hauskasti ministerien kyselevää turvautumista Matti Vanhasen korkeaan auktoriteettiin, että kuinka hiton monta miljardia me taas otettiinkaan velkaa. Missä se miljardisäkki onkaan, josta näitä kauhotaan? Ville Blåfield nojautui kuten ennenkin fiiliksiin ja vaistomaisiin tuntemuksiinsa pikemmin kuin asioiden analysointiin. Näinkin selviää kuppi kädessä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Ja nyt puhuvat kulttuuriykköset iltapäivän ratoksi radiossa Kansallisteatterin transseksuaalisista sekoiluista ja taiteen ja urheilun poliittisuudesta. Ymmärrän joten kuten representaation ja toiseuden, mutta en oikein transnaiseuden hengenvaarallisuutta, johon tuolla keskustelussa Annu Kemppainen kovasti vetosi. Kuultiinhan myös ihan järkeviä ihmettelyjä valituista polttavista aiheista.

Näin kun on laskeutunut vilpoisen avarasta Lapinmaasta tänne etelän median kiehumapisteiden äärelle, aiheet tuntuvat aika marginaalisilta ja niiden nostattamat kohut jokseenkin kohtuutomilta.

Kielenkäytöstä: ministeri Lintilä käytti aamulla kolmasti muotoa ”me pyrimme tehdä” pro tekemään jotakin. Onko Kielitoimisto virallistanut tämän ja miksi? Jotta muuttajat oppisivat helpommin tämän mutkallisen kielen? Samalla se köyhtyy ja outoutuu näin kantasuomalaisen korvissa. Kenen luvalla kieltä on menty muuttamaan?

18.9. 2020

Lähdin kotimaan kierrokselle pitkän hiljaiselon jälkeen. Ensimmäinen kohde oli Jyväskylä.

Vavahdan tutunomaisesti aina kun lähestyn Alvar Aallon suunnittelemaa punatiilistä campusta. Täällä aloittelin akateemista taivalta kesällä 1963. Suoritin kesäyliopistossa englannin pro exercition. Vielä innoittavampaa oli seurailla varhaista Jyväskylän Kesää kaikenlaisine konsertteineen, paneeleineen ja tapahtumineen. Nyt nousin samaan juhlasaliin, missä monesti istuin katsomossa. Rehtori Leena otti rohkaisevasti vastaan. Tämä oli Ikääntyvien yliopiston syyskauden avaus.

Luennoin Aila Meriluodon runoudesta – salissa viisi henkeä. Hekin siellä tehtäviensä puolesta. Tilanne ei nyt ollut näin vakava. Luento striimattiin 270 kuulijalle, joten yleisöäkin toivon mukaan oli. Silti oli totta puhuen vähän outoa puhua kumistella tyhjille tuoliriveille. Yksinäisen kameran silmä tarkkaili takarivistä puhujaa, Ensimmäinen kokemus laatuaan.

Ajellessani Hämeenkyröstä Jyväskylään kuuntelin vireeseen päästäkseni Elina Strömin lukemaa äänikirjaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Mainio kokemus, en ole sitä ennen kuullutkaan. Hyvä lukija herättää tekstin eloon. Suorastaan hämmästyin, kuinka elävältä kirjan kerronta kuulosti. Siitä oli helppo jatkaa katederilla luennointia.

Jyväskylästä jatkoin oikopäätä Paltamoon asti. Hämärtyi ja satoi. Ehdin yhdeksäksi toiseen tuttuun paikkaan, Katinkultaan. Väistelin kainuulaista koronaa ja nukuin puolityhjässä kylpylässä. Ei tehnyt mieli altaaseen enkä olisi ehtinytkään. Jatkoin aamulla sateessa kohti pohjoista.

Kirjailija Sari Pöyliön ajatus oli, että tulisin Kemijärven kirjastoon puhumaan kirjoistani.  Hyvin ehdin iltapäivällä majoittua Mestari Kievariin ja tavata pikaisesti lounaalla Sarin.  Hän kävi Hämeenkyrössä juttumatkalla joskus anno dazumal. Silloin puhuttiin Myllykolun Kesäteatterista. Nyt oli kirjastossa aiheena Runeberg ja Väinö Linna. Vähän myös pian ilmestyvästä karanteenikauden päiväkirjastani kerroin.

Täällä oli elävää yleisöä päälle 30, mikä oli kuulemma paikallinen ennätys. Juttu meni hyvin, innostuin suorastaan. Tapasin tuttuja ja lukijoitani, varsinkin Tuula Narkilahden. Paikalla oli paljon kirjoittajia, toivoivat koulutuksellista otetta. En tiedä onnistuinko siinä. Sarin ja koiransa Topin kanssa jatkoimme iltateellä pohdiskelua. He tuntuivat tyytyväisiltä tilaisuuteen. Sarilta ilmestyy vuoden vaihteessa kolmas teos, romaani. Huomasimme että Kemijärveltä ei ole helppo saada taksia iltamyöhällä, viimein onnistui. Vain yksi auto päivystää laajaa aluetta.

Perjantaiksi järjestivät yllätysohjelmaa. Pääsin veneretkelle Kemijärven selälle. Tänne ajellessani olin jo ihaillut avautuvia vaaramaisemia ja väljiä vesistöjä Kuusamon vaiheilla ja sitä ylempänä. Nyt vasta maisemat avautuivat! Oli huikaisevaa istuskella takakannella ja antaa näkymien vilistää. Mikko ohjasi venettään, Pentti ja Elli avustivat ja Tuula piti vilkkaimmin huolta seurustelusta. Hänen ovat kuvatkin. Kaikki ovat aktiivisia kirjoittajia, perustaneet yhdistyksenkin, Tuula Luiro on aktiivinen sihteeri (kuvassa).

Ihastelimme varsinkin pitkiä puhtaita hiekkarantoja, joita ihmeen kaupalla ei ole vielä asutettu eikä edes valjastettu matkailuun. Lapin Riviera! Rantauduimme saareen, missä oli vanha tukkikämppä, nyt osuuskunnan virkistyskäytössä. Isäntäni ja emäntäni loihtivat valtaisan lounaan kylmälaukuista, tuli viritettiin takkaan, makkaraa paistettiin ja meillähän oli kovasti mukavaa ja tunnelmallista. Olin arvioinut retken pituudeksi pari tuntia, se kesti lähdöstä paluuseen seitsemän tuntia. Suurkiitos järjestäjille elämyksestä! Sauna maittoi Kievarin kämpillä.

Nautin vielä poronkäristystä ja paikallisen panimon olutta ravintolassa ja poikkesin baariin, missä jouduin osalliseksi pubivisaan! Yksinäinen kilpailija tarvitsi kaverin. Panimme parastamme, mutta hävisimme erän Kari Väänäsen joukkueelle 6-7. Se voittaa kuulemma aina. Kari kävi murisemassa siitä, että tv-sarja Taivaan tulet on lopetettu. Hyvä sarja se olikin ja ansaitsisi jatkoa. Täällä Kari edelleen päivystää ja kerää aineistoa. Pankaa siellä tv-kakkosessa tuulemaan!

Näin päättyi kiertueeni ensimmäinen osa. Lauantaiaamuna suuntasin kohti Rukatunturia. Saas nähdä, mitä siellä tapahtuu.

12.9. 2020

Kulttuuriykkösessä keskusteltiin perjantaina uskonnon merkityksestä Ylen ohjelmissa. Kari Enqvist vetreänä ateistina kummeksui radion hartausohjelmia. Pitääkö valtion kustantaa oopiumia kansalle? (Lupamaksujahan me kaikki maksamme.)

Aika hyvin siellä Jouni Kemppainen puolusti uskovaisen kansanosan oikeutta kuunnella heille läheistä ohjelmaa. Tietysti puhe luiskahti saman tien muiden uskontokuntien oikeuksiin. Kiintoisa oli kuultu tutkimus siitä, että eri uskontokunnille suunnattua ohjelmatarjontaa vaativat kiihkeimmin suomalaiset (edistykselliset) tahot, evät niinkään asianosaiset eli eri uskontokuntien edustajat. Täällä ollaan usein paavillisempia kuin paavi itse.

Enqvistin eräs peruste oli se, että uskonto ei ole totta, ei pidä paikkaansa, perustuu uskoon, kuvitelmiin ja tunteisiin. Sillä ei ole mitään tiedollista perustaa. Mutta  eikö kaikki taidekin kuulu samaan kategoriaan. Onko sinfoniakonsertilla erityistä tiedollista perustaa? Entä fantasiaan pohjaava kaunokirjallisuus? Ei niissäkään paljon ole faktapohjaista valistusta.

Halki vuosituhansien kansojen kulttuurit ovat levänneet kolmijaon varassa: tiede, taide ja uskonto. Tuskin mikään kansa on luopumassa yhdestäkään näistä. Neuvostoliitto yritti, eikä siinä hyvin käynyt. Uskonnon asema kansan keskuudessa painui väliaikaiseen piiloon ja vahvistui taas myöhemmin. Paavi Johannes Paavali II muutti uskonnon voimalla itäblokkia enemmän kuin saatiin aikaan ”tiedollisella” informaatiolla eli pelkällä politiikalla.

Tuskin edes terävä kosmologi Kari Enqvist kykenee murtamaan uskonnon asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. Avarampaa tiedepohjaista asennetta osoitti Antti Eskola, joka ryhtyi eläkeläisenä tosissaan tutkimaan uskontoa, sen olemusta ja käytäntöjä ikään kuin sosiologisesti. Eskola tuli siihen yksinkertaiseen tulokseen, että ”jotakin muutakin on” – kuin siis tämä reaaliolevaisuus.

Nyt sunnuntaiaamuna naisväen nukkuessa kuuntelin luokkatoverini Jorma Kaimion ja vaimonsa Maaritin mietteitä Rantasalmen komeasta pappilasta. Etruskien papyrukset ja antiikin rakennukset ovat luupin alla Savon syvässä tutkimusrauhassa. Musiikkihuoneessa kuunnellaan taivaallista musiikkia ja muutenkin eletään kuin paratiisin porteilla. Jotkut kykenevät järjestämään elämänsä näinkin täydellisesti. Jormassa oli jo Norssin aikoina epäilyttävän nerokkaita piirteitä. Kadehdin erityisesti hänen repertoaariaan italiankielisistä kapakkalauluista, joilla hän on ällistyttänyt italialaista kustannusmaailmaa. En muistele pahalla edes pappilan yläkerrassa Marjan kanssa häviämäämme biljardiottelua. Kaimiot todistavat ihan maalliselta perustalta, että jotakin muutakin on.

Marjan ranskanopettaja, Längelmäen Tunkelon tilan emäntä ilahdutti meitä hersyvillä tarinoillaan kulttuurielämän ja politiikan laitamilta ja vähän keskeltäkin. Savusaunoimme ja uimme vielä kerran ja seurasimme, kuinka Saarikko valtasi puheenjohtajan paalun Kepussa. Hyviä puhujia kumpikin, niin huippukoulutettu Katri kuin sädehtiväinen Annika. Pian nähdään alkaako suunta kääntyä. Sateenkaari ainakin lupasi eheytyvää tulevaisuutta, todisteena yllä oleva laituritunnelma.

Suomi-Ruotsi ottelun toinen päivä oli lattea ohjelmansa ja erityisesti tv-toteutuksensa osalta. Miksi ihmeessä tätä pitkitetään naisten ja miesten kolmiotteluilla, jotka eivät edes kuulu maaottelun ohjelmaan? Kun Ruuskanen heitti keihästä, näytettiin naisten kolmiottelun juoksua kahteen kertaan! Mitä miettinee Matti Yrjölä mörssäreitten nukykunnosta. Naisten kiekossa Kämäräisen hyvästijättö kannatusjoukkoineen liikutti. Suomalaisten kymppitonni oli kauheaa katseltavaa. Pikajuoksijat sen sijaan ilahduttivat. Maaottelun kuuluu päättyä pitkiin viesteihin, sen vaatii draaman kaari. Venytetyn ja kömpelön rakenteen kruunasi Suomen häviö molemmilla sukupuolilla.

Työt tehty, kahdet vedokset luettu tällä viikolla. Siinä oli kesän päätös,kun vielä Sarvessa kävimme lahjakortilla päivällisellä. Mainio ruokapaikka pitää pintansa. Nyt alkavat tähdet tanssia alakerrassa, varmin merkki syyssesongin alkamisesta. Siispä ajamme huomenna Helsinkiin, mutta minä palaan ja lähden kirjalliselle kiertueelle, siitä toivon mukaan tuonnempana.

6.9. 2020

Kaikki muuttui viime hetkillä, sehän on kuluvan vuoden teema. Meidän piti olla koko perhekunta Hangossa äitini kaupungissa, mutta kissan viikset, täällä me vaan lymyiltiin. Kulkutaudin pelko ja terveydelliset seikat ratkaisivat. Marjan sydän ei vieläkään ota asettuakseen.

Tai ei voi sanoa, että lymyiltiin. Juhlia täälläkin ilmaantui. Syntymäpäiväni illan vietimme ylhäisesti Tampereella Näsinneulan huipulla, Aino, Vilho, Mari ja Marja. Asiantuntija oli varoitellut, että ruoka on  siellä kohtalaista ja palvelu hidasta, mutta kumosimme molemmat ennakkokäsitykset. Siika ja nieriä maistuivat erinomaisesti, ja palvelu oli joustavaa ja ystävällistä. Ja pääasiana tietysti huikeat näkymät, jotka hitaasti pyörivästä tornista avautuvat Näsijärvelle, Pyhäjärvelle ja Tampereen asemakaavaan ja vehmaisiin puistoihin. Sattui taivaallisen kaunis ilta auringonlaskuineen. Juhlaa oli, kuten Ainon kanssa kuvassa todistamme.

Sain Marjalta lahjaksi kirsikkapuun, jollainen kuulemma istutetaan tästä lähin jokaisena syntymäpäivänäni Huvituksen aurinkoiselle rinteelle. Kun täytän 100, kirsikkapuistoni vetää jo vertoja Tšehovin näytelmässä mainitulle. Ehkä kuitenkin pienempänä. Sitä kannattaa joka tapauksessa kehittää ja odottaa.

Marjan sisko miehineen tuli työvierailulle ja savusauna oli lämmitettävä, osa varatuista ravuistakin syötävä.  Melkein yhtä hieno sauna on nyt Soinilassa, kun Lepolan perhe on kunnostanut sen vanhan 1880-luvulta peräisin olevan saunan moderniin teräkuntoon, toki vanhaa tyyliä arvostaen. Hyvin toimi, täyteläiset löylyt humisivat korkealla katon rajassa. Soutelimme sinne loppukesän huviretkelle, naapureita oli muitakin kutsuttuna.

Soinila on huomattava kulttuuripiste täällä, nimismies Väinö Nyströmin suunnittelema ja rakennuttama omalle niemelleen. Hänen veljensä I. K. Inha vierali usein paikalla, samoin muita sisaruksia ja jälkeläisiä, muiden muassa arkkitehti Usko Nyström ja saksanopettaja Solmu Nyström. Vilkasta jatyylipuhdasta seuraelämää on siellä vietetty, kunnes punaiset surmasivat nimismiehen 1918.

Ei Soinila senkään jälkeen hiljentynyt, viimeksi sitä emännöi maisteri Aamu Nyström, Hämeenkyrön kulttuurielämän kantavia voimia. Sitä vain olen hiljakseen ihmetellyt, että Sillanpää ei koskaan mainitse tuotannossaan Soinilaa eikä kuvaile Nyströmin suvun jäseniä, joissa riitti monenlaisia persoonallisuuksia. Heitä hän kyllä tapaili ja visiteerasi niin Soinilassa kuin Törmällä.

Me kumminkin nuotiolla istuttiin, laulettiin ja jouduttiin Artsin tietovisaan, jonka ansaitusti voitti meidän joukkueemme (Marke Fischer ja minä), mikä erikseen mainittakoon. Tulia näkyi siellä täällä Kirkkojärven rannoilla ja rakettejakin jossain paukuteltiin. Elokuun ilta pimeni pehmeästi. Ei tullutkaan enää Hangon Casinoa ja hiekkarantoja niin kovasti ikävä. Aamu varmaan pilven reunalta seurasi suopeasti toimiamme.

Näin monen päivän putkesta selvinneenä olen nyt 75-vuotias. Tuntuu hyvin asialliselta. Palaa mieleen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kokemusperäinen lausunto, että tämä on ihmisen paras ikä. Sillä vasta 75-vuotiaana ihminen alkaa saada osakseen arvostusta. Sitä odotellessa…

Työ Väinö Linnan muistelmien osalta jatkuu vielä, viimeistelen selityksiä ja viitteitä ja tarkastelen vedoksia. Siinä onkin semmoinen lukulatinki, jonka rinnalla moni kepeä uutuus kalpenee. Matti Pulkkinen ja Ruben Stiller ovat minua aiheesta radio-ohjelmiin puhuttaneet, ja joitain vakiintuneita myyttejä olen näissä jo pyrkinyt murtamaan. Kunhan syksy ehtii, nähdään kansalliskirjailija uutena, avoimena ja niin maan perhanan vetreänä.

Oma päiväkirja tai sen pohjalta syvennelty mietekirja täytyy sekin vielä lukaista julkaisukuntoon. Sitten onkin mitta täysi, pakkaan laukun, nostan kytkimen ja porhallan pohjoisiin metsiin – ellei nyt koronapirulainen ehdi sinnekin suunniteltuja tapahtumia perumaan. Vaaroja, tuntureita ja ruskaa siellä nyt ainakin on, niitä ei mikään viruskaan pysty kukistamaan.

31.8. 2020

Kun pitkästä aikaa sunnuntaina nousin Pyynikin pyörivään katsomoon, tuntui tutunomainen vihlaus sydänalassa. Mitä kaikkea täällä olenkaan kokenut.

Ensimmäisen kerran nousin nämä laakeat portaat kesällä 1962 lukiolaispoikana. Olimme muutaman Norssin luokkatoverin kanssa Tampereella kesäyliopistossa vahvistamassa latinan taitoamme, ylioppilaskirjoitukset odottivat vuoden päästä. Yrjö-Otto Lakka meitä sitten preppasi käännösharjoituksissa yliopiston melko uudessa päärakennuksessa. Kaikki kirjoitimme kirkkaan laudaturin yo-kirjoituksissa.

Olihan virkistäydyttävä opiskelun lomassa. Jostain yllykkeestä päätimme mennä Pyynikin kesäteatteriin katsomaan kehuttua ja kohuttua Tuntematonta sotilasta. Olihan se aikamoinen jysähdys, oikeastaan ensimmäinen kosketukseni Väinö Linnan romaaniin. Pohjantähden kaksi osaa olin lukenut, mutta suhteeni Tuntemattomaan lähti ikään kuin väärästä päästä. Elämys oli silti melkoinen.

Sittemmin suhde tähän johtavaan ulkoilmateatteriin vakiintui kestäväksi. Eugen Terttulan ohjaama ja Veli Sandellin sovittama Sillanpään Miehen tie 1974 oli yksi merkkipaalu. Sitä ennen olin ajellut useinkin teatterille, kun tyttöystäväni Tiia Louste näytteli Vermlantilaisissa kesällä 1972. Silloin myös oma näytelmäni Myllykolun Eemeli pyöri ensimmäistä kesää Myllykolussa. Siellä tapasin New Yorkista Suomeen palanneen Elina Ylivakerin. Ihana kesä.

Kun Sillanpään syntymästä tuli 90 vuotta 1978, Pyynikille valikoitui Ihmiset suviyössä. Sovitin romaanin ja toimin jo Rauli Lehtosen apulaisohjaajana. Myllykolussa pyöri neljättä kesää toinen näytelmäni Töllinmäen tohtori. Kesän lopussa se vieraili Pyynikillä. Olimme naimisissa Elinan kanssa, toinen tyttäremme syntyi. Entistä ihmeellisempi kesä.

Näihin muistoihin olen valahtanut lähinnä siksi, että minut oli haastettu eilen Pyynikille todistamaan suhteestani tähän teatteriin. Kesän rauhassa lepäillyt 65-vuotias teatteri herätettiin päiväksi eloon Tampereen free lance -näyttelijöiden toimesta. Oli musiikkia, laulua, lausuntaa, draamaa ja sitten parit muistelmat, Eila Roineen ja minun. Mari Turunen ja Kaisa Hela juonsivat. Aika kiva nostalginen iltapäivä. Yleisöä olisi saanut olla enemmänkin, markkinointi oli lähinnä viitteellistä.

Minua haastatteli Kirsi-Kaisa Sinisalo, joka viimeksi tänä kesänä näytteli Myllykolussa jätettyä ja petettyä naista. Pyynikillä hän veti liikuttavan katkelman Pohjantähden Laurilan Elmasta. Siinä palailivat mieleen 1990-luvun hektiset kesät, jolloin vedimme läpi koko Koskelan perheen historian Kalle Holmbergin ohjauksessa. Sovitin sekä Pohjantähden osat että Tuntemattoman pyörivän katsomon eli Kallen vihaaman ”kantturan” eteen. Täydellinen menestys seurasi esityksiä 1993-1997.

Toimin Teatterikerhon ja Pyynikin puheenjohtajana kymmenen vuotta 1992-2002. Lopussa tuli sitten jo takapakkiakin. vaikka Laila Hietamiehen, Kalle Päätalon ja itsensä Topeliuksen teoksiin tukeuduttiin. Kun samaan aikaan pyöritettiin edelleen Myllykolua, kaksi kesäteatteria hallitsi elämääni professuurin ja kirjallisten töiden ohessa. TTT:n ja TT:n paksuja historioita kirjoitin, toimitin Hiidenkiveä ja johdin valtion kirjallisuustoimikuntaa. Kaikenlaista sitä nuorena ehtii.

Kymmenessä minuutissa ei sen sijaan ehditty kuin raapaista pintaa suhteestani Pyynikkiin. Sitä paitsi innostuin liikaa muistelemaan Eija Vilppaan kuuluisaa pyllistystä Laurilan häätökohtauksessa. Siitähän tuli Akselin ja Elinan hitti, jota käytiin useita kertoja katsomassa. Rauli Lehtonen kertoo siitä hauskasti muutenkin valaisevassa teoksessa Pyörivä kansanjuhla (1995), jota yhdessä toimitimme.

Kaikenlaista ja enemmänkin palautui nyt mieleeni Pyynikillä. Paljon on muuttunut, väki nuorentunut, katoksellinen teatteri kohentunut, mutta runko on entinen. Kun Kirsi-Kaisa kysyi, mitä toivon jatkossa teatterilta, toivoin tietysti taasen jysähtävän painokasta ohjelmistoa sekä lisääntyvää julkista tukea. Ennen vanhaan teatteri pyöri Reima Jokisen luotsaamana äärimmäisen täpärällä budjetilla ja velkaantui välillä raskaasti. Onnea eläkeikäinen Pyynikki, kesän kansallinen päänäyttämö, toivottavasti et jää lepäilemään laakereillesi. Parasta menestystä jatkossakin!

24.8. 2020

Toisinaan näyttää siltä, että järkevän tuntuiset ihmiset ovat menettäneet kaiken suhteellisuudentajunsa.

Viimeksi tänä aamuna Hesarin soirossa toimittaja syyllistää kirjailija J. K. Rowlingia tämän mielipiteistä koskien sukupuolten vaihdoksia. Toimittaja pohtii, kuinka tämmöinen vaikuttaa Rowlingin teosten lukemiseen, kun lapset näistä Potter-kirjoista kuitenkin sitkeästi pitävät. Lisäksi Rowling”oikein mehustelee” ilkeiden ihmisten ulkonäöllä: he ovat hänen kirjoissaan rumia ja lihavia. Tavattoman ikävää.

Mitenkäs ne olivatkaan ne ihmistyypit Lewis Carrollin klassikossa Liisa ihmemaassa tai Jonathan Swiftin Gulliverin retkissä? Ja onko näiden kirjoittajien mielipiteistä saatu riittävä selko nykyedistyksellisyyden mittapuilla?

Kirjailija Rowlingilla on valitettavasti omia mielipiteitä ja havaintoja ja sen mukaisia kuvauksia, jotka ovat kovin epähienoja. Sellaisia ei tämä liberaali aika tahdo enää suvaita. On kirjoitettava ketään loukkaamattomasti ja kuvailtava ihmisiä tasapuolisesti ja hienotunteisesti.

Myös Peppi Pitkätossun isän menneisyydessä on nykykolumnistille ”nieleskeltävää”. Tietenkään ei sovi enää, että hän on alkutekstin mukaan ”negerkung”. Hänestä on uudessa neuvokkaassa suomennoksessa tullut hottentottien kuningas. Mutta voi, tämäkään ilmaus ei ole riittävän loukkaamaton. Kaiketi olisi poistettava kokonaan hänen etninen määrittelynsä ja tehtävä hänestä vain Etelämeren kuningas.

Tämä on vielä lastenkamarien kuhinaa siihen verrattuna, kuinka saman lehden toimittaja, kirjailija ja kriitikko hyökkäsi äskettäin tv-sarja Le bureaun sukupuolikuvausten kimppuun.  Sarjassa kuvataan akteja, käytetään naisia hyväksi ja kidutetaan heitä Syyrian ja Isisin vankeina. Tosin miehiäkin, mutta sehän nyt ei ole niin paha asia. Naisia kohdellaan vakoilumaailmassa huonosti! Ja jotkut naiset ovat itsekin aikamoisia vempeleitä. Kriitikko otti kannustavaksi malliksi erään toisen sarjan, jossa kuulemma on hienostunutta erotiikan kuvailua.

Onkohan tosiaan niin, että taiteelliset ja kuvitteelliset kuvaukset on nykyisin saatettava esikuvalliseen, moraaliseen ja helposti sulatettavaan muotoon?

Valtava lohkare maailman taidetta ja kirjallisuutta hulisee näillä periaatteilla avoviemäriin. Jos todellisuus on vino, sen ei pidä viekoittaa toden kuvaajia. On oikaistava rumat, raadolliset, lihavat ja vääristyneet ihmistyypit ja ohjattava heidät edistykselliseen ja esikuvalliseen muottiin.

Olinpa kerran kuulevinani tv-huumorin tekijänkin vakuuttelevan radiossa, että hän ei halua loukata satiireillaan ketään. Kukaan ei saa tulla surulliseksi hänen sivalluksistaan. On siis koittanut uuden lempeän ja pyöreäksi hiotun satiirin kultakausi. Jotkut voivat mutista jotakin hampaattomuudesta, mutta hehän ovat vain jääneet vanhan ajan asenteellisiin poteroihin.

Olisi hauska koota vaikka pieni kollokvio pohtimaan nyt jälkikäteen omia tekemisiään. Siihen voitaisiin kutsua sapekkaat virnuilijat Gogol, Strindberg ja Swift Astrid Lindgrenin ja J. K. Rowlingin seuraksi harjoittamaan taiteellis-ihmisoikeudellista itsekritiikkiä. Kuka on tullut kuvanneeksi ketä ja millä tavalla! Dickensin ihmishirviöt on myös pannaan julistettava. Maria Jotuni ja Hannu Salama saisivat hekin kömpiä tuomiolle: liian ilkeitä, kiukkuisia ja loukkaavia ihmiskuvia kummallakin. Tämä aika edellyttää sileätä, siistiä ja normien mukaista sopivaisuutta – paitsi somessa. Joo.

Olen silti siinä uskossa, että moralistiset ylilyönnit tasaantuvat ja kaikkoavat, ja aikojen kuluttua tutkijat ja kolumnistit voivat ällistellä aikakautta, jolloin taide tahdottiin tasapainottaa, tasapäistää, hioa niin hienotunteiseksi, etteivät maailman pahuus ja ihmisten riettaat rosot sen suomaa nautintoa hämmentäisi.

16.8. 2020

Kissa kiitoksella elää – ja joskus kirjailijakin.

Olin jo valitellut, että Aamulehti on kyllästynyt kirjoihini eikä jaksa niitä enää arvioida. Sittenpä seuraa jymy-yllätys. Matti Kuusela ei ole hellittänyt eikä heittänyt konettaan jorpakkoon, vaikka hän eläkkeellä onkin. Loistojutun hän on taas kirjoittanut.

Kun kriitikko ystävällisesti kiittelee kieltäni, on vastavuoroisesti todettava, että harvoin luemme sanomalehdestä tällaisia kielikuvien innovaatioita. Esimerkiksi Kuuselan mukaan näytän kansallisjärkäleen suuren rakkauden Emilie Björksténiin”ensimmäisen kerran ilman rivin kiertämää”. Klassikko!

Joten juhlapäivähän tästä tuli. Tätä se jalohaikara tiesi. Hellekin jatkuu kuin säestääkseen autereista tunnelmaa rinnassani.

Ajoin äsken kirkonkylän ja Kyröskosken halki enkä nähnyt yhtään ainoata Suomen lippua. Samaa todistaa Armi Viita Tampereelta. Eli olikohan ihan viisasta yrittää taas uutta liputuspäivää Tove Janssonin ja taiteen kunniaksi, kun juuri saatiin kangertaen Minna Canthin liputus läpi. Mitä useammin liputetaan, sitä vähäisempi on liputuspäivän yleinen merkitys.  Ja sitä laiskemmin sitä noudatetaan.

Sitä paitsi taide ei sittenkään ollut Janssonin vahvin alue eikä häntä siinä voi korottaa Edelfeltin tai Gallen-Kallelan tai Schjerfbeckin tai vaikka Inari Krohnin ja Osmo Rauhalankaan yläpuolelle. Jos nyt enää mitään kaanonia missään rakennellaankaan. Hetken trendit ja diletantit ovat aikamme taiteen puntareita. Jospa mieluummin liputettaisiin suoraan muumeille ja heidän kiistattomalle maailmanmenestykselleen.

Muuten, kun nyt on jo liputuspäivät niin yleisille asioille kuin suvelle ja  runoudelle ja musiikille ja taiteellekin nyt semmoinen tarvittaisiin, eikö pitäisi kohta liputtaa myös urheilulle ja liikunnalle sekä sosiaaliturvalle?  Tämän koronavuoden jälkeen myös terveydenhoito ansaitsee ehdottomasti liputuspäivänsä. Sanna Marinia ja hänen hallitustaan voi kai toistaiseksi ihailla ilman yleistä liputustakin.

Niin ja runous, kun sille on päivänsä, miksi ei omaa päivää myös proosalle ja draamalle? Haluaisin subjektiivisista syistä liputtaa myös tietokirjallisuudelle. Tai tiedolle yleensä! Missä ihmeessä viipyy yleinen liputuspäivä tieteen saavutuksille? Sehän näin totuuden jälkeisenä aikana todella kipeästi tarvittaisiin! YK tosin tarjoilee tärkeitä teemoja pitkin vuotta juhlittaviksi.

Kirjoista puhuen, hauskaa on joskus siepata hyllystä noin vaan luettavaa. Esimerkiksi tuokin Ivan Turgenevin Isät ja lapset, siinä se on lukemattomana möllöttänyt. Niinpä otin ja luin, ja kyllä kannatti. Mainio kuvaus sukupolvien välisestä ristiriidasta 1800-luvun puolivälissä Venäjällä. Ikuisia ongelmia, ei ne muuksi muutu. Sitä paitsi hyvä tragikoominen kaksintaistelun kuvaus. Kun ei siinä nuoresta radikaalista henkeä saada, hänen kohtalonsa täyttyy lopulta lavantaudin tartunnasta. Taas huomaan, kuinka vanha kirja voi äkkiä olla ajankohtainen!

Kirjasyksy käynnistyy vähän onnahdellen, kun ei vieläkään tiedetä, voidaanko esimerkiksi kirjamessut järjestää. Tampereellakin pitäisi olla omat messut. Toivottavasti ne edes voidaan pitää silloin loppusyksystä, jolloin myös valmistaudutaan Väinö Linnan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Niitä varten on täällä kypsymässä muuan pamaus: kokonaan uutta tietoa Linnasta! En silti suosittele siihen uutta liputuspäivää, kun joulukuussa on ennestään jo juhlittavana itsenäisyys ja Sibelius. Muistetaan Väpiä vaan noin tärkeilemättömään urjalalais-tamperelaiseen tyyliin.

9.8. 2020

Kyllä nyt Marjan toipuminen edistyy. Suuri ansio siitä koituu jalohaikaralle, joka vierailee savusaunamme laiturilla. Se on nähty täällä muutamalla muullakin rannalla, mutta nyt se teki juhlallisen tervehdyskäynnin lintuharrastajamme iloksi. Vasta viime kesänä sen tiedetään ylipäänsä pesineen Suomessa. Jalomuotoinen se onkin, ja toivotamme sen mielellämme vakiovieraaksi laiturillemme.

Satuin taas eilen kuuntelemaan aamuhartautta, ja sepä kannatti. Kappelivahtimestari Hannu S. Aho kertoi Masasta, Rööperin pultsarista, joka dokasi kolinaa Sepänpuistossa, kunnes kaveri pelasti hänet uskoon ja raittiiksi. Muistan hyvin näitä tyyppejä nuoruudessani, kun ulkoilutin koiraa Sepiksellä. Hauska heidän kanssaan oli bamlata, jos sen verran rohkaistuin, arka poika kun olin.

Hartauden pitäjä kertoi, että Masa oli kerran varastanut joulukinkun Sepänkadun lihakaupasta. Kun hän myöhemmin oli tehnyt parannuksen, hän palasi kauppaan, tunnusti varkauden ja halusi hyvittää sen rahalla. Myyjäpariskunta oli niin otettu tästä rehellisyydestä, että kieltäytyi rahasta ja sen sijaan kestitsi Masaa takahuoneessa ruhtinaallisesti.

Sen täytyy olla sama lihakauppa meidän asuntomme alakerrassa, jota äitini aina käytti.  Mutta kerran hän sai mielestään pilaantunutta lihaa ja vei sen kiukuissaan takaisin eikä pitkään aikaan käynyt kaupassa. Kun hän sitten aikojen päästä taas palasi, lihakauppiaan rouva herahti ilosta kyyneliin. Hyvä asiakas hän ilmeisesti oli.

Näin inhimillistä oli kaupankäynti ennen aikaan vanhoissa kunnon kivijalkakaupoissa, joita nyt taas yritetään elvyttää henkiin. Toista on noissa alepoissa ja muissa, vaikka on niissäkin joskus elähdyttävät hetkensä kivan kassatytön kanssa.

Ylen ykkönen on lisäksi lähettänyt hyviä mietelauseita viime aikoina. On kuultu runoja Eeva Kilveltä, Katri Valalta, Uuno Kailaalta ja viimeksi tänä aamuna Aulikki Oksaselta. Oikein kannatettavaa. Toisilla linjoilla kulkee ykkösen johtava kulttuuriohjelma, joka käsitteli tällä viikolla antaumuksellisesti naisten säärikarvoja ja niihin liittyvää häpeää. Seuraavana päivänä toimitus oli jo edistynyt kenkien muotoiluun. Odottelemme ohjelmaa naisten alushousujen viimeaikaisista koristelutrendeistä.

En nyt malta kirjoittaa enempää, on aukeamssa jumalainen loppukesän päivä ja on pian mentävä aloittelemaan savusaunan lämmitystä. Tätä ennen olen kello viidestä tehnyt kirjallista työtä ihmeellisen innoituksen vallassa. Kaksikin kirjaa on viimeistelyvaiheessa. Tuntuu suurenmoiselta, kun punaisen auringon noustessa, täydellisen hiljaisuuden vallitessa tulee se tunnettu flow ja kaikki tuntuu leijuvan ja loksahtavan itsestään paikoilleen. Toinen on tosin toimitustyö, mutta sitä jysähtävämpi, tulettepa näkemään. Joten so long, hyvät ystävät, nautitaan elokuusta!

8.8. 2020