Panu Rajala

Hyvin sujui joulu kahdestaan, ei mitään valittamista. Luntakin tuprutti maan valkoiseksi. Pukkia ei näkynyt, mutta minä tuurasin. Marja laitteli pöydän koreaksi kuin suuremmallekin sakille. Antimia nautitaan vuoden loppuun ja ylikin.

Tapaninpäivän kävelylenkillä sattui kummia. Tapasimme kertaheitolla Hämeenkyrön vaikuttavat johtohahmot. Vanhaan tapaan suuntasimme Myllykoluun, mutta ennen kuin pääsimme sinne saakka, vastaan tulivat Katariina Pylsy, tyttärensä Annina ja tämän parikuinen poika Alvar, joka nukkui tukevasti vaunuissa. Katariina, ikuinen toimen nainen, juoksahti kotoaan pari viimeisintä kirjaani omistuskirjoitettavaksi. Hauska kohtaaminen.

Itse Myllykolun katsastus ei juuri mieltä ylentänyt. Siellä törröttävät edelleen kahden näytelmän vanhat kulissit, oopperan jykevä paaluvarustus ja sen edessä sikin sokin pastellinvärisiä kovapahvilavasteita viime kesältä. Eikö kukaan enää huolehdi perinteisestä kesäteatterista? Myllyoja solisi omassa rauhassaan leveänä ja runsasvetisenä, alajuoksulta kuului kolun kohinaa. Luonto elää sentään ajatonta elämäänsä.

Taksvärkkitiellä tulivat vastaan kunnanhallituksen puheenjohtaja Risto Linnainmaa, aikanaan kova hiihtosuunnistaja, sekä puolisonsa Tiina, joka on valittu Brysseliin Euroopan tuottajaosuuskuntien  kattojärjestön Cogecan varapuheenjohtajaksi. Täältä maan uumenista näinkin korkeille johtopaikoille rynnitään. Tiina oli pitkään MTK:n hommissa ja Pellervon hallituksessa. Kuulimme häneltä EU:n metsäpolitiikan yksisuuntaisuudesta: siellä luullaan, että kaikkien maiden metsät voivat huonosti. Yhdellä vilkaisulla saatoimme huomata, että taksivärkkitien molemmin puolin kasvoi vahvaa metsää luonnontilassa.

Vaikka eihän kyröläisen Finlandia-voittajan Anni Kytömäen huoli avohakkuista mitenkään aiheeton ole. Olisikin hauska kuulla Tiinan ja Annin kaksinpuhelua ajankohtaisesta metsäpolitiikasta! Jatkoimme tarpomista metsätiellä, kunnes vastaan tuli Vasaman lääkäripariskunta täältä Vanajan kylän takamailta, heilläkin koira mukana. Harvoin näin kovaa seuraa kohtaa tuolla kirkonkylän raitillakaan

Mutta muuten joulu on sujunut viestejä ja videoita ja muita tervehdyksiä sinkautellen – niistä huolehtii lähinnä Viehätyksen viestintäpällikkö Marja Norha. Hyvin pysymme kärryillä siitä, mitä jälkikasvun jouluihin kuuluu. Virallisesta ohjelmatarjonnasta on mieltäni ilahduttanut eniten Dallapé-orkesterin hieno joulukonsertti, solisteina ihanat Maria Lund ja Mari Palo sekä miehekäs orkesterijohtaja Juha Hostikka. Siinä oli tyyliä kaiken kirjavan tingeltangelin keskellä. Pohjanoteerausta taas edusti palkitun näyttelijän esittämä ”taiteilijan joulusaarna”, joka formaattina on jo vuosikymmenet romahtanut mittaamattomiin suuren perustajansa alkutahdeista.

Joulun lukemisista riittää vielä enemmän puhetta. Joulupukki arvasi erityiskiinnostukseni: paketista avautui Ben Macintyren Vakooja ja petturi, jota ennalta himoitsin. Kirja on jo hyvässä vauhdissa, mutta rinnalla viimeistelen hitaan nautinnollisesti Annin ihmeellistä palkintoromaania Margarita ja Eilan postuumia, riipaisevan vilpitöntä runokokoelmaa Puut puhuvat, luonto liikkuu… kuunnellaan! Niissä riittää kaikissa vielä kirjoitettavaa. Ja vielä, vanha kunnianarvoisa Kyrön Joulu on kovasti kohottanut tasoaan. Makasiini täynnä kiinnostavaa paikallispohjaista kulttuurihistoriaa!

Siispä aiheita riittää vuoden loppuun ja ylikin, ei pelkästään ravintopuolta, jonka valmisteluun olen todistettavasti osallistunut ahkerammin kuin koskaan. Kaikista täysin rinnoin nauttikaamme.

27.12.2020

Olen kokenut pari erilaista joulua. Armeijassa halusin kokeilla, millainen on joulu kasarmilla, Oulun Hiukkavaarassa. Ei se hullumpi ollut, hyvät sapuskat, väljää menoa, ei harjoituksia, vain omaa aikaa. Luin Haanpäätä ja Paavolaista.

Toisen kerran vietin ikimuistoisen joulun Beninissä, Villa Karossa. Joulupäivän retki polttavassa helteessä kaukaiselle hiekkarannalle oli korventaa pohjoisen pojan. Mieleen jäi myös paikallisen kuoron esittämä ”Helga natt” – suorastaan avantgardistisen taiteellinen. Luin Karen Blixeniä.

Muuten olen noudattanut perinteitä. Oli rattoisia jouluja kotona Helsingissä, lahjavuori kasvoi, kun olin ainoa lapsi aikuisten keskellä. Äiti loihti ihmeellisen joulupöydän niukkanakin aikana. Sitten oli riemukkaita jouluja tätien luona Hämeenkyrön Kyröskoskella, missä serkkuja oli seitsemän ja muutakin väkeä. Laulettiin, leikittiin, käytiin jopa kirkossa.

Vakavin joulu oli muutama päivä Elinan kuoleman jälkeen. Siitäkin on jo 32 vuotta. Tänä jouluna tuli toinen kuolinviesti, lasteni ihana ja kekseliäs opettaja Eila Vorne menehtyi hoitokodissa. Miehensä Kauno Perkiömäki lähetti Eilan runokirjan, joka ehdittiin koota juuri kuoleman edellä. Muistoja tuo sen verran, että niihin on rauhassa palattava.

Nyt siis hiljennymme kahdestaan Marjan kanssa poikkeusjouluun täällä Villa Viehätyksessä. Muutimme tähän Elinan ja tyttärien kanssa tasan 40 vuotta sitten. Ensimmäistä joulua omassa talossa silloin vietimme, alakerran sauna saatiin juuri valmiiksi. Se on varmaan muistettavin jouluni, sama pimeys ympärillä kuin nyt, liukkaat vetiset kelit silloinkin. Tiedettiinpä että ollaan maalla. Siitä pitäen helsinkiläiset vanhempani ja tätini viettivät parikymmentä joulua täällä kanssamme. Yksi poikakin syntyi lisää.

Tästä joulusta ei vielä tiedä. On uutta opeteltavaa. Tavallista pienemmän luuttoman kinkun paistaminen leivinuunissa tuotti heti vaikeuksia. Vanhat perinteet hallitsevat liiaksi, mutta onnistuipa viimein. Kinkun kastaminen ja maistaminen kuuluvat aatonaaton jaloon traditioon, siitä joulu lähtee. Kuusi tuotiin rannasta, seisoo jo jalassaan ja odottaa Marjan taidokasta koristelua. Sahtipänikkä löysi tiensä ovelle kuten ennenkin. Ei puutu enää kuin saunan lämmitys.

Eiköhän tämä tästä. Kaikki jälkeläiset pidättyivät omaehtoisesti tulemasta, ollaan nyt varovaisia kun käsky on koronakeisarilta käynyt. Me kaksi kyyhkyläistä tai vanhaa varista saamme tämän varmasti sujumaan entisellä tai uudistuvalla painolla. Arvatenkin tästä tulee rauhallisempi kuin mikään aikaisempi. Monella on paljon yksinäisempää. On ainakin ruhtinaallista aikaa lukea ja kuunnella musiikkia ja katsella valikoituja jouluohjelmia – jopa ajatella.

Toivotamme kaikille yksinäisille sisäistä iloa ja kestokykyä, muillekin lempeää mieltä ja oikein Hyvää Joulua – !

24.12. 2020

Kun Väinö Linna täytti 60 vuotta 1980, päätin mennä häntä onnittelemaan. Olimme Elinan kanssa vasta muuttaneet Hämeenkyröön, matka oli lyhyt. Kapusimme Hämeenpuiston yläkerrokseen ja yllätyimme. Kuvittelin että siellä oli suuri vastaanotto käynnissä. Paikalla olivat Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä ja Veikko Sinisalo sekä muutamia muita Linnan tuttavia. Kirjailija puolestaan yllättyi tulostamme. Ilmeisesti viralliset kävijät olivat jo poistuneet.

Olihan käyntiin  perusteita. Olin yhtenä kirjoittajana vasta ilmestyneessä Linnan juhlakirjassa Toisen tasavallan kirjailija. Lisäksi olin saanut Linnan rahaston apurahan näytelmän kirjoittamista varten. Oli syytä paitsi onnitella myös kiittää. Vein kirjailijalle pänikän sahtia, joka oli valmistettu kivenheiton päässä hänen entiseltä maatilaltaan Käkisaaresta. ”Minne päin se kivi lentää”, Linna kysyi. No sinne Rättärin Toinin mökille, vastasin. Tuttu nainen oli.

Linna kävi Hämeenkyrössä pariin otteeseen. Ensin hän tuli Myllykolun Kesäteatteriin katsomaan näytelmääni Töllinmäen tohtori, seurueeseen kuuluivat Kepa, Ritva ja Kalle Holmberg.  Linna piti näkemästään, ainakin hän kohteliaasti kehui sillanpääläisiä repliikkejäni. Hän sanoi lukeneensa kaikki Sillanpään teokset nuorena, ja häntä harmitti, kun  niitä ei ollut enempää. Sillanpään maailma tuntui hyvin tutulta, samoja piirteitä niissä oli kuin Urjalan elämänmenossa.

Istuimme jatkoa Osaran kartanossa, jonka isäntä Arthur Hildén murhattiin raa’asti 1918. Linna myönsi, että joitain piirteitä tapauksesta saattoi lainautua Pohjantähden Paroonin murhaan.  Kartanon pöydässä Linna kartteli alkoholia, koska ajoi autoa. Kalle Holmberg neuvoi päästämään kortin vanhaksi niin ei olisi sitäkään murhetta. Kepa vastusti kipakasti neuvoa eikä Väpikään siitä innostunut.

Toisen kerran Linna tuli Veikko Sinisalon mukana F. E. Sillanpään Seuran järjestämään tilaisuuteen. Sinisalo esitti ensin Keskuskoulun juhlasalissa Holmbergin ohjaaman yhden miehen esityksen 90 vuotta Pohjantähden alla. Se on mielestäni edelleen paras Linna-tulkinta teatterissa, ellei nyt Tuukka Huttusen Päämäärä Tuntematon aja ohi. Tulee ainakin rinnalle. Se on todennettavissa tänään iltapäivällä Komediateatterin suorasta striimauksesta.

Sinisalon illassa oli dramatiikkaa kaksin verroin, sillä näyttelijä sai lievän sydänkohtauksen roudatessaan lavasteita järjestäjänsä kanssa ennen esitystä. Yksi keskeytys esitykseen tuli, mutta Veikko jatkoi urheasti loppuun. Iltaa jatkettiin kaikesta huolimatta ravintola Holvin kabinetissa, missä Linna oli hersyvällä tuulella ja vastaili auliisti seuran jäsenten kysymyksiin. Kun minäkin jotain Pohjantähden yhteiskunnallisesta sanomasta kysyin, Linna vastasi vähän ärhäkästi: ”Tässä nyt halutaan taas tietää, olenko minä demari vaiko maalaisliittolainen”. Vastausta siihen ei tietenkään tullut.

Kun Linna kävi tapansa mukaan Pirkkalaiskirjailijoiden kuukausikokouksessa 60-vuotispäivänsä aikoihin, hän vastasi onnittelijoille: ”Niin, minähän alan käydä jo seittemääkymppiä”. Sitä vakavina ihmeteltiin. Linna jatkoi: ”Te ymmärrätte ammattiveljinä, että kun minä olen ollut nyt parikymmentä vuotta mahona, ettei se mitään mukavaa aikaa kirjailijalle ole ollut.”

Siinä välähti leppoisan olemuksen alta alakulo ja vihlaisi tuska luovan kyvyn menetyksestä. Sillä oli syynsä, lähinnä sydänsairauteen liittyvä. Linna jatkoi uraansa omien teostensa tarkastelijana. Kiersimme mekin hänen muistojensa lenkin Urjalassa, kirjailija itse oppaana. Kivijalkoja ja unohtuneita rakennuksia siinä pääasiassa katseltiin, mutta Linnan elävä kerronta johdatti teoksiin ja niiden taustoihin, vähän omaan elämäänkin. (Olemme mekin yllä kuvassa yleisön joukossa. Kuka löytää?)

Viimeisen kerran tapasimme Elinan kanssa Väinö ja Kerttu Linnan Tampereen Työväen Teatterin ensi-illan väliajalla myöhäissyksyllä 1984. Linnat istuivat syrjässä aulan seinustalla. Menimme tervehtimään ja kysymään kuulumisia. Väinö oli kalpea ja sanoi: ”Menen ensi viikolla sydänleikkaukseen Helsinkiin. Pelkään pirusti.”

Kun Linna palasi Mehiläisestä Tampereelle, hän leikkauksen jälkiseurauksena halvaantui ja menetti puhekykynsä. Yrjö Varpio kävi häntä sairaalassa tapaamassa ja kertoo elämäkerrassaan Linnan unesta, jossa tämä keskusteli hoitajan kanssa Danten Jumalaisesta näytelmästä sujuvalla italian kielellä.

Viimeinen tehtäväni tässä yhteydessä oli viedä kukkalaite Linnan hautajaisiin Kalevankankaalle valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa.  Kerttu Linna seisoi ylväänä mustissaan haudan äärellä ja vastaanotti tervehdyksiä ja kumahtelevia muistosanoja. Hänen ilmeensä tuntui sanovan: ”Kiitos vain, mutta ette te ole kukaan mitään Väinön rinnalla.”

20.12. 2020

Striimaus on syksyn sana. Kulttuurielämä huojuu pystyssä striimattuna. Esityksiä, konsertteja, keskusteluja, kokouksia, näytelmiä ja pian kai kotiriitoja ja katutappeluita näemme striimattuina. Loistava keksintö? Totta puhuen ne ovat esiintyjille aika onttoja kokemuksia, ehkä katsojillekin.

Laskin kalenterista, että olen urakoinut syksyn mittaan 9 striimattua esiintymistä, 8 esitelmää elävälle yleisölle, 4 radiohaastattelua ja 3 omaa lehtijuttua. Aiheena useimmiten Väinö Linna ja kirja Päivä on tehnyt kierroksensa. Muutama tarina lisäksi Runebergista. Olosuhteet huomioiden hämmästyin itsekin tapahtumien määrää. Lisäksi on pidetty kokouksia tulevien oopperoiden merkeissä, toki kaikissa näissä turvatoimet muistaen.

Ei tämä koronasyksy sittenkään ihan kuollut ole ollut. Pidän silti striimattuja tapauksia aika outoina enkä usko niiden laajaan menestykseen. Kunhan jotakin virettä on pidetty yllä. Elävä yleisö antaa oikean kaikupohjan niin sanoille, sävelille kuin mille hyvänsä ekspertiisille. Mutta vähitellen kai kaikki välittyy meille digitaalisesti ja elävinä näemme vain naapurimme, kaupan myyjät ja kadulla kulkijat.

Kuluneella viikolla olen istunut kolmesti striimatulla katederilla todistamassa samaisesta Linnasta. Maanantaina yliopiston alumnien tilaisuudessa Porthaniassa muistelimme Touko Siltalan kanssa samalla opiskeluelämäämme, joka toi useinkin samaan saliin kuulemaan luentoja. Annamari Sarajas luennoi Dostojevskista sen minkä terveydeltään silloin jaksoi. Kai Laitinen väitteli täällä, vastaväittäjänä Väinö Kaukonen. Muistettavia tapauksia. Ja nyt me kahdestaan kertoiltiin väsymättä Väpistä, ja kuulemma parisataa alumnia jaksoi sitä katsella ja kuunnellakin.

Tutustuimme session jälkeen Hans Välimäen ravintolaan Bardot’hon Kluuvikadulla ja nautimme bouillabaisset ja tutkailimme tulevaisuuden kirjallisia suunnitelmia.  Oli pakko todeta, että Linna-kirjastamme ei tullut ihan sellaista tapausta kuin vähän uumoilimme, mutta tehtävänsä tietouden lisääjänä autenttinen muistelma täyttää. Uutta vaan putkeen, ei pidä tästä striimailukaudesta lannistua.

Tiistaina istuin studiossa Näkövammaisten kulttuuritalo Iriksessä, ja tällä kertaa Eija-Liisa Markkula johdatteli samaan aiheeseen. Neljä henkeä meitä oli asian äärellä, Porthaniassa oli kolme. Markkulakin tunsi hyvin Linnansa, juttelusta tuli taas vaivatonta. Ari Suutarla ei lähettänyt meille tiukkoja kysymyksiä, kuten odotimme, mutta muutamia sentään linjoilta heltisi. Vastauksissa alkaa olla jo liikaa rutiinia.

Viimeksi eilen poikkesin tulomatkallamme Tampereelle ja Komediateatteriin, missä esiinnyimme vakuuttavasti kaima Raipian kanssa lavalla Päämäärä Tuntemattoman lavasteessa (Remingtonin isoilla näppäimillä) ja vastailimme tällä kertaa teatterin toimitusjohtajan Teemu Ojalan kysymyksiin. Siitä muodostui etkot ennen huomista näytelmästriimausta, joka lähetetään halukkaille kirjailijan 100-vuotispäivänä kello 17. Siinä Väinö Linnaa ja kolmattakymmentä muuta roolia esittää loistavasti ja palkitusti Tuukka Huttunen (tupakalla kuvassa samassa lavasteessa).

Näin Komediateatteri on ainoa areena Tampereella ja ilmeisesti koko maassa, joka nostaa Linnan syntymäpäivän. Ehkä jotain onkin jossain, mutta yleensä on perin ihmeellistä miten vaisusti keskeistä klassikkoa muistetaan. Kaikkea ei voi panna koronan syyksi. Aamulehti nyt vähän yrittelee ja löysi kaverin, joka on koululaisena haastatellut Linnaa Hämeenpuiston varrella. Laajempia muisteluksia ei ilmeisesti ole tulossakaan.

Minullakin on mielessä yhtä ja toista, mutta taidan säästää tuonnemmaksi. Antaa nyt kirjan ja näytelmän puhua puolestaan ja katsotaan havahtuuko huomenna kukaan vanhaá Väpiä muistamaan. Kai haudalla sentään käydään ja joitakin seremonioita järjestetään. Ero siihen, kuinka sivistysmaat klassikoitaan yleensä muistavat, on  melkoinen. Ajatellaan Victor Hugon asemaa Ranskassa tai Tolstoita Venäjällä. Olen istunut Tsehovin massiiviset juhlat läpi Moskovan Taiteellisessa teatterissa ja nähnyt omin silmin ja kokenut puutunein jäsenin, kuinka tärkeitä omat kirjailijat ovat  venäläisille.

On meilläkin osattu. Olen ollut järjestämässä Sillanpään 100-vuotisjuhlia Hämeenkyrössä, Tampereella, Helsingissä ja jopa Lontoossa. Samoin Waltarin vastaava juhla noteerattiin paitsi Vanhalla ylioppilastalolla myös useassa Euroopan maassa. Ero näistä Linnan tämänhetkiseen tilanteeseen on huikea. Tautitilanteen osalta Linnalla oli huono tuuri. Mutta ehkä Linnan merkitys tiivistyykin hänen lukijoidensa hiljaisiin kiitollisiin hetkiin eikä tarvitse ulkoisempaa pönkitystä. Siinä suhteessa uudet painokset olisivat paikallaan, hoi kustantaja! Tietysti äänikirjat täyttävät aukot. Niiden suosio on striimausten lohdullisempi rinnakkaisilmiö. Kirjailijan kestävin muistomerkki on lopulta hänen teoksissaan.

19.12. 2020

Tilaisuuksia ei juuri enää ole ja niistäkin puolet peruutettu. Siitä huolimatta olen todistanut syksyn mittaan kymmenkunta kertaa osin striimattuna, mutta myös elävälle yleisölle. Ja vielä huomenna menemme Toukon kanssa Porthaniaan puhelemaan tyhjälle luentosali III:lle, josta siis viisautemme välittyy sähköisenä virtauksena yliopiston alumneille. Kehumme tietysti kirjaamme Päivä on tehnyt kierroksensa ja hyvästä syystä.

Tiistaina on vuorossa näkövammaisten kulttuuritalo Marjaniementiellä. Uhkaavat tulla paikalle elävinä, saa nähdä kuinka käy. Pääasiassa on aiheena ollut Väinö Linna ja oheisena myös Runeberg. Menneellä viikolla keskustelimme Yrjö Varpion kanssa Tampereen Laikussa (vanhassa kirjastotalossa) ja Toni Lahtisen kanssa täällä Kansan Uutisten toimituksessa. Johdattelijoina näissä Taru Kumara-Moisio ja Siskotuulikki Toijonen.

Tämä vain osoittaa, että kirjallisuuden harrastus on niin sinnikästä, että se ei kaihda edes kiristyviä koronarajoituksia. Aina säädellään tilanteiden mukaan. Linnan 100-vuotisjuhlakin lähestyy; silloin ensi sunnuntaina kohtaamme asian merkeissä vielä Komediateatterissa, ja sitten tämä rummutus vaikenee. Silti tuntuu siltä,että Linnasta ei vieläkään ole kaikkea tullut sanotuksi.

Muutakin aktiviteettia ilmenee. Eilen lauantaina istuimme pitkän iltapäivän Jyrki Anttilan ja Uljas Pulkkiksen kanssa kuulemassa muhkeita laulajia Lohjalla ruotsinkielisessä nuorisoseurantalossa. Raatteen tie –oopperan roolimiehitystä sommitellaan, ja se on aikamoinen palapeli, kun eri tyypit ja äänilajit on saatettava yhteen ja kukin omalle kohdalleen. Ensi vuonna käynnistyvä Taipaleenjoki on jo miehitetty ja on siellä naisiakin.

Nyt Lucian päivänä olemme juhlineet förskottiin Marjan huomista syntymäpäivää. Sen kunniaksi sankaritar valmisti Hbl:n ohjeen mukaan kuhaa á la Homburg, ilmiömäisen herkullista. Kun kirjoitin Pirtaan jutun Linnasta (!), sain palkkioksi valita Kalevala Korusta lahjan ja valitsin Marja Sunan lumikukan (kaiman kaulassa). Jos edes sen verran talvea voisimme havainnoida. Kannattaa siis kirjoittaa Pirtaan ja myös Suomalaisen Klubin lehteen – sen kirjoituspalkkio oli henkevä ja pitkä lounas. Näin luontaista on skribentin elämä.

Luciaa yksin tyhjässä Tuomiokirkossa katselimma varsin herkistyneinä. Kaunis tyttö on Ingrid Enckell (saakohan tällaista enää sanoa) ja lauloi hyvin kynttiläseppele päässään. Tämä oli äitini vuoden tärkein ohjelmanumero entiseen aikaan. Kun Li Andersson puhui, tuli mieleen, kuinka kiltti vasemmisto meillä on nykyisin. Niinä entisinä aikoina puolueen puheenjohtaja olisi viitannut kintaalla tälle hyväntekeväisyysidealismille ja vaatinut ennemmin rakenteellisia muutoksia nälän ja sorron poistamiseksi. Vallankumouksesta ei ole enää aikoihin haaveiltu. Mutta valoa kaikki kaipaamme tähän mustaan syksyyn.

Vielä viikko vilkasta elämää pääkaupungin kuhisevasa koronapesässä ja sitten nostamme kytkintä ja suuntaamme kohti vanhaa kunnon Kyröä, jossa on jonkin verran puhtaampi tilanne: on todettu kolme uutta tartuntaa! Kyllä niiden kanssa pärjäämme. Sitä ennen rasitamme postikonttoria ja kiertelemme ainakin kirjakaupoissa – niiden sadosta toivon mukaan myöhemmin.

13.12. 2020

Eilisaaton Linna-keskustelu radiossa olikin myönteinen yllätys. Monet kirjailijan ihailijat soittivat liikuttavia kommenttejaan. Studiossa Kaisu Pulakka piti langat käsissä ja tunsi hyvin puheena olleen kirjan, Pohjantähti ykkösen ja muutakin Linnan tuotantoa. Erityisesti lämmitti se, että hän otti muutamaankin otteeseen vauhtia kirjailijan omista tunnustuksista kirjasta Päivä on tehnyt kierroksensa., haastattelijana Pertti Virtaranta (kuvassa).

Kun Simopekka Virkkula kauhoi samasta kirjasta lisätietoa Tuntemattoman henkilöihin eilisessä Aamulehdessä, tuntuu ettei nauhoja turhaan kansien väliin saateltu. Ilman muuta ne rikastuttavat Linnan tuntemusta.

Kun radiokeskustelussa jäätiin miettimään Linnan suhdetta uskontoon, uhkasivat jopa soittaa minulle. Olisin soittanut vastaan, mutta en päässyt läpi. Näin tämä kysymys jäi toistaiseksi ilmaan leijumaan. Vastaus löytyy usein mainitun haastattelukirjan sivuilta, aina Väinön kiihkeistä itseopiskeluvuosista ja Messias-kriisistä ruveten.

Leppäsen Valtun isyys tuntui radiossa askarruttavan lukijoita. Ilmari Salpakaria epäillään, mutta Linnan oma kommentti on hauska ja paljastava:  tuskin Aune itsekään tiesi poikansa isää ”sillä tällä lävellä ollaan tasa-arvoisia, joo”.

Emmin kysymys siitä, oliko Akseli Koskela enemmän sosialisti vaiko yrittäjä jäi sekin vähän auki, vaikka Toni Lahtinen sitä tutkijan tapaan selvitteli. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus oli Akselin käyntiin paneva voima. Toinen studiokeskustelija Veera Kiiskinen omasi kokemusta Elinan osasta Koivusalon filmatisoinnissa.

Lupaukseni mukaan katsoin iltamyöhällä vielä Aku Louhimiehen versiota Tuntemattomasta aika pitkälle, eikä se ainakaan parantunut ensinäkemästä. Se on ammattimiehen työtä, hyvin tehty sotaseikkailu, mutta jokin elävä kosketus henkilöihin sittenkin puuttuu. Kaipasin kohokohtia, tärkeitä karakterisoivia repliikkejä, jotka elokuvasta on ihmeekseni poistettu. Tilalle on laitettu joitakin romaaniin kuulumattomia lausahduksia ja kohtauksia. Tuskin ne Linnan kuvaamaa kokonaisuutta parantavat. Mutta kolmannen elokuvan täytyi tietysti lunastaa oikeutuksensa uutena tulkintana, ei siinä mitään.

Sotilaat esiintyvät hillitysti, ei jälkeäkään Stonen Platoonin tunnemyrskystä Vietnamin sodassa. Vaikea kuvitella, että näitä veikkoja ohjaaja olisi erityisesti kiusannut, niin levollisilta vaikuttivat. Hommansa hoitivat asiallisesti. Eipä Rokan esittäjäkään Jussia noutaessaan lausunut sanaakaan ohjaajan puolustukseksi, jota gaalassa todella piinattiin. Tuttu eokuvan tutkija lausahti sarkastisesti: ”Se henkilö todella Jussin ansaitsisi, joka oli suunnitellut Louhimiestä vastaan käynnistetyn ajojahdin.”

Kuuntelen parhaillani radiosta Aarne Terosen ja Jouko Vuolteen mainiota henkilökuvausta kiveenhakatusta Veikko Sinisalosta. Väinö Linna siinäkin nousee vahvasti esiin. Sinisalo sai kiittää Linnaa loistorooleistaan, Lahtisesta ja Laurilan Anttoosta sekä yhden miehen teatteristaan 90 vuotta Pohjantähden alla.  Erinomaisen asiantuntevasti tämäkin ohjelma läpi viedään. Veikon poliittinen perhetausta tulee hyvin esiin.

Kun muistellaan Veikon vaikeaa alkua Tampereen Työväen Teatterissa, tuleepa mieleen Eino Salmelainen, joka yritti ensin antaa potkut nuorelle Sinisalolle. Eikö siinä ollut kouraisevan vahvaotteinen ohjaaja, joka todella rääkkäsi välillä näyttelijöitään, mutta koulutti myös. Joku luopui urasta, useimmat kehittyivät ja kiittivät. Monia pelotti, kuten Esko Roine on tunnustanut. Mutta kukaan ei ainakaan julkisesti kieltäytynyt Salmelaisen ohjauksesta, ei tullut kuuloonkaan siihen aikaan.

No sitten on vielä. ei auta mikään, siian nauttimisen ohessa vilkaistava ”ainoan oikean” Tuntemattoman kohtauksia, joita monet pitävät yhä parhaina. Henkilökuvauksen ja dramaattisten huippujen osalta se sitä onkin, myös aitoperäisen atmosfäärin kannalta. Onhan se kiljukohtaus verraton, on Jussi Jurkka ylittämätön Lammio, Äke Lindman lyömätön Lehto, Veikko Sinisalo muhkea Lahtinen, Heikki Savolainen hauska ja riipaiseva Hietanen, Rokkanakin Reino Tolvanen karjalaisen räiskyvä. Ei näistä voi olla pitämättä. Nyt justiin se alkaa.

Sitten on vain laskeuduttava katselemaan uudistunutta itsenäisyyspäivän iltajuhlaa vailla kutsuvieraiden päättymätöntä jonoa, johon itsekin saimme aikoinamme osallistua. Jännittävää nähdä mitä siitä nyt kehittyy. Löytyykö muotoja, jotka jäävät kenties elämään.

6.12. 2020

Itsenäisyyspäivän tienoilla toistuu vanha valitus: miksi aina muistetaan sotia? Eikö niistä koskaan päästä eroon! Erityisesti Tuntemattoman sotilaan rituaalinomainen esitys televisiossa herättää närää niissä, jotka eivät sitä katso.

Teemu Keskisarja vastasi aamuradiossa pistämättömästi: useimmilla kansakunnilla on omat veriset ja sankarilliset toteminsa, joihin jatkuvasti juhlien palataan. Hän lisäsi Tuntemattomasta: ”Ei minulla ainakaan ole tarjota tilalle mitään rutikuivaa hyvinvointivaltion kehityskertomusta.”

Tänä viikonloppuna on sopivasti tarjolla sodan kuvauksia vertailtavaksi. Areenassa on tallella Oliver Stonen Platoon – nuoret sotilaat vuodelta 1986, neljä Oscaria.  Vietnamin sota nähdään siinä kaoottisesti mässäilevinä väkivaltaorgioina, joiden tarkoituksesta sotilailla on vain hämärä tai ristiriitainen käsitys. Niinpä näyttelijät on yllytetty äärimmäiseen raivoon taistelukohtauksissa. Huumausaineet kiihdyttävät osaltaan taistelutoimia.

Onkohan nämä mielentilat saatu aikaan kyllin lempein ja turvallisin menetelmin? Pelkästään vietnamilaisen kylän tuhoaminen on varmasti tuottanut kuvausryhmälle psyykkisiä koettelemuksia. Toivottavasti niistä selvittiin. Myös fyysisenä suorituksena viidakossa kahlaaminen varustus niskassa näyttää raskaalta. Kapinoiko kukaan kuvauksissa? En ole tutustunut elokuvan syntyhistoriaan, mutta ei Stonella ohjaajana ole erityisen pehmoinen maine. Hänen elokuvassaan ei ole yhtäkään naista (paitsi vietnamilaisia). Stone taisteli itse Vietnamin sodassa ja tietää mitä kuvaa. Siinä yhtymäkohta Linnaan ja jatkosotaan.

Muuten ero Väinö Linnan sotaromaaniin ja sen filmatisointeihin on huimaavan suuri. Tietysti lähtökohtakin on erilainen: suomalaiset puolustivat omaa maaperää (ja vähän yrittivät valloittaa vanhaa Karjalaa), kun taas amerikkalaiset riehuivat kaukana kotikonnuiltaan. Stone antaa heidän sodastaan helvetillisen kuvan. Väkivalta oli hillitöntä, ”vinosilmien” ohessa ammuttiin omia ja alkeellisetkin säännöt unohtuivat. Henkilöt eivät erotu yksilöinä, vain tyyppeinä. Kommunikointi on karjumista ja aggressiivista huulenheittoa. Mitään vapauttavaa katharsista ei tule.

Yksi yhteinen kohtaus paljastaa eron hyvin. Sekä Linnan tuntemattomat että Stonen amerikkalaiset tähyävät tauon aikana tähtitaivasta. Linnan sotilaat saavat siitä irti filosofista ja vitsikästä keskustelua, Stonen henkilöt vain latteaa huokailua. Linnan henkilökuvaus on aivan toista luokkaa, mutta raivossa ja verihurmiossa Stone päihittää Edvin Laineen 6-1. Stonen sodanvastaisuudesta ei ainakaan synny epäilystä, mutta suomalainen klassikko sisältää muitakin kvaliteetteja. Ikävä kyllä ne eivät välity muille kansoille. Linnan terävä huumori on omaa luokkaansa, Stonella sitä tihkuu minimaalisesti.

Illalla aion kerrata Aku Louhimehen versiota, vaikka se pitkä onkin.  Se on kansainvälisempi keinoiltaan kuin Laineen turski kotikutoinen elokuva, mutta ei välttämättä parempi. Laine osasi puhutella sodanjälkeisen kansan tunnerekisteriä. Louhimiehellä on pitempi perspektiivi, viileämpi ja ammattimaisempi ote, jopa trendikkäitä naiskuvia, joita ohuudessaan pidin tarpeettomina. Kunnioittaisin kirjailijan tekemää rajausta. Linnan muistelmakirjassa Päivä on tehnyt kierroksensa  tulee esiin melko karmeita naiskuvauksia rintamalta. Onnekseen Linna jätti ne pois romaanistaan.

Kun radiossa keskustellaan illalla Pohjantähden ykkösosasta, voisi sen verran kallistaa korvaansa, että ottavatko lainkaan mukaan Linnan itsensä antamia todistuksia romaaninsa synnystä, taustasta ja rakenteesta, joita hän valottaa nauhoitetuissa muistelmissaan. Henkilöidensä esikuvista Linnalla on paljon kerrottavaa, jopa siitä kuinka hän romaanin nimen keksi. Mutta yleensä tällaiset keskustelut pitäytyvät vanhassa tutussa kirjassa laajentamatta tai tuoreuttamatta näkökulmia mihinkään uuteen suuntaan.

Väinö Linna hallitsee tätä itsenäisyyspäivää vahvemmin kuin ennen johtuen tietysti hänen lähestyvästä 100-vuotispäivästään. Monet aiheeseen liittyvät tilaisuudet on peruutettu, minullakin kalenterissa paljon rukseja. Silti lähestytään joidenkin mielestä kyllästymisen rajaa: miksi aina vaan sitä Väinö Linnaa? Sen takia kai, että hän oli kovan kamppailun käynyt kirjailija ja vaikuttanut epätavallisen paljon lukijoihinsa, jopa heidän historiankuvaansa. Klassikko kannattaa kerran elämässä kunnolla kerrata ja mennä sitten eteenpäin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5.12. 2020

Reissu oli upea ja rasittava, täytyy myöntää. Ajoimme oopperatenorin ja tuottajan Jyrki Anttilan kyydissä Suomussalmelle mennen tullen. Säveltäjä Uljas Pulkkista ja minua kohdeltiin suurenmoisesti, saimme viettää pidennetyn viikonlopun Hyrynsalmella Ukkohallan lumisissa maisemissa. Loistopaikka. Samalla tiedotimme ja keskustelimme tuloksellisesti tulevasta Raatteen tie -oopperasta.

Varsinainen tilaisuus pidettiin Raatteen portilla, missä talvisotamuseo on virkistynyt ja monipuolistunut uuden yrittäjän Reima Haapojan hoidossa. Kävijä voi kokeilla pikakivääri Dektarjevin tai sissien repun painoa ja arvioida omia voimavarojaan. Dokumentaarista aineistoa löytyy, kuvia, kirjeitä, esineistöä, sekä pientä sälää että autoa ja tykkiä ja alas ammutun, järven pohjaan vajonneen viholliskoneen vääntynyt propelli. Ilmielävä punasotilaskin piipahti tervehtimässä. Sotilaskodissa oli aitoperäinen tunnelma.

Muutamia tiedottajia, kunnan kulttuurituottaja sekä Ylen kuvaajia tuli paikalle, ilosanoma tulevasta oopperasta nousi siivilleen. Myötämielistä hyrinää oli tuntuvilla, Jyrki sitä entisestä lämmitteli ja me todistimme Uljaksen kanssa omasta puolestamme. Raatteen tien taistelut ovat ainutlaatuinen kappale maailman sotahistoriaa. Ei missään ole näin pienellä joukolla pysäytetty ja tuhottu näin massiivista vihollista keskellä korpea kapealla metsätiellä.

Suomi säästyi eikä sitä katkaistu kahtia, kuten olii puna-armeijan tarkoitus. Teemu Keskisarja on osuvasti huomauttanut, että puhe Leningradin turvallisuudesta on aivan joutavaa täällä Suomen vyötärön korkeudella. Kyse oli yksinkertaisesti Suomen valloittamisyrityksestä, jolloin osa kansaa olisi kuljetettu härkävaunuilla reippaisiin metsätöihin ja kaivoskuoppiin Siperiaan. Aikomuksen teki tyhjäksi eversti Siilasvuon nerokas mottitaktiikka Raatteen tien reunamilla, unohtamatta Susitaipaleen tai Walleniuksen osuuksia. Vaikka pienviljelijät ja sotilaathan sen vasinaisen ihmeteon tekivät.

Ihmettelimme sitäkin, että näin draamallisesta aiheesta ei ole aikaisemmin tehty oopperaa eikä muutakaan suurisuuntaista kuvausta. Ehkä esteenä on ollut resurssien ja uskalluksen puute. Takavuosina ei ole haluttu ärsyttää  mahtavaa ystävällismielistä itänaapuria. Suomalaiset eivät helposti ylvästele sotaisilla saavutuksillaan. Pikemmin painamme päämme ja syyttelemme itseämme, miksi ryhdyimmekään hyväntahtoista vapauttajaa vastustamaan. Tällaisia puheenvuoroja tosiaan kuului samealla 70-luvulla. Veteraaneja ei juuri muulla tavoin muistettu. Vieläkin muutamat historiantutkijat urakoivat ”talvisodan myytin” purkajaisissa.

Kuinka jyrkästi aika on muuttunut, huomaa vaikka viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin juhlavista maahanpanijaisista Lappeenrannassa. Presidentti Niinistö piti asiallisen puheen. Kekkonen ei halunnut sodan uhreja muistaa, vasta Koiviston aikana suhtautuminen muuttui. Kuinka monia potentiaalisia ristin ritareita taistelikaan täällä Raatteen tiellä. Suomalaisia kaatui noin 900, venäläisiä tai paremminkin ukrainalaisia noin 20 000. Samat olivat mittasuhteet taistelutilanteissa.

Ajoimme Raatteen tien päästä päähän hiljaisissa mietteissä. Uljas näki paikat ensimmäisen kerran ja oli vaikuttunut. Minä olen täällä parina syyskertana poikennut, mutta vasta näin talviseen aikaan oikea viritys syntyy. Lunta oli kinoksiin saakka auratun tien varrella. Jylhä taival, raskas voitto, Suomen sotahistorian murskaavin menestys. Tätä kuvassa ihmettelevät vas. Jyrki, Uljas ja minä.

Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”.  Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

Mehän lähdemme rakentamaan oopperaa vähän toisenlaisista miehistä, jotka torjuivat ylivoimaisen vihollisen epäinhimillisissä olosuhteissa. Ensin nähdään  vuosina 2010-12 Ilmajoella esitetty Taipaleenjoki uudelleen ensi vuonna alkaen Suomussalmen kesäteatterista, ja Raatteen tie räjähtää  samalla paikalla heinäkuussa 2022.  Pitäkää varanne, siellä kohdataan. Molempien oopperoiden osalta kiertueet jatkuvat ympäri maata jouluun saakka. Nyt talvisodan alkamisen muistopäivänä hiljennymme adventtiin.

30.11  2020

Kolmen tunnin päästä julkistavat Finlandiat. Aina kisaa tulee seuranneeksi, ainakin vähän laidalta. Viisi vuotta sitten olin ehdokkaana, sitä ennen kerran viime vuosituhannella. Eipä ole vielä tärpännyt, ei monella muullakaan. Toivoa ei pidä heittää.

Kun katson kaunokirjoja, kolme nousee mielenkiintoisina esiin. Yhtä luenkin, hämeenkyröläisen kollegan Kytömäen Annin Margaritaa. Sen puolesta tietysti jännitämme. Kaunista kieltä, aitoa luonnontunnetta, kaukana trendikkäästä laskelmoinnista. Miksi hän on valinnut hierojan päähenkilöksi, se ei ole vielä selvinnyt. Kirja on paksu ja vaatii rauhallista iltalueskelua. Toivotaan parasta, Hämeenkyröön on ennenkin tullut ainakin yksi kohtalaisen arvokas palkinto.

Siis jäljellä on kaksi: Ann-Luise Bertelin Heiman ja  Heikki Kännön Runoilija. Edellistä olen etsinytkin Akateemisesta, vaan ei löytynyt kummallakaan kielellä. Ilmeinen yllätysvalinta kauppiaillekin. Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön kuvaus kiinnostaa. Suuria edeltäjiä löytyy Runebergista ja Topeliuksesta alkaen. Vielä sen kirjan saalistan.

En voi sanoa paljon enempää myöskään Kännön kirjasta, mutta jokin vaisto panee aavistelemaan sille palkintoa. Kännö on parissa kirjassa jo osoittautunut vahvaksi kertojaksi. En ole aina onnistunut veikkauksissani, saa nähdä kuinka nyt käy.

Tietokirjoista olen jos mahdollista vielä huonommin selvillä. Kakki kohtalaisen outoja. Jos jonkin noista lukisin niin sen  Valter Juveliuksen ja Kadonneen arkin metsästyksen , tekijä Timo R. Stewart. Muut edustavat ajankohtais- ja käyttötietokirjallisuutta, tarpeellista sekin.

Lasten ja nuorten kirjoista tiedän vähiten, nyt ei ole sopivan ikäisiä kuuntelijoita saatavilla, kun pandemia rakentelee esteitä. Magia ja fantasia ovat valttia. Katsotaan mitä sieltä pulpahtelee.

Kohta olemme viisaampia. Tilaisuus tulee telkkarista, kun viime aikoina on kokoonnuttu arvokkaisiin saleihin. 2015 olimme peräti Kansallisteatterissa. Ehkä kirjallisuuteen sopii vähäeleisempi lavastus. Odotellaan valintoja.

x x x x x 

Tulihan se sieltä! Anni sai kuin saikin palkinnon. Loistojuttu, se luoti tiesi paikkansa! Kuten taisin jo yllä sanoa, Hämeenkyröön on tällaisia tullut ennenkin, ainakin yksi  isompi kirjallisuuspalkinto. Lämpimät onnittelut Annille! Pulppuilevan lyyrinen, samalla asiapitoinen ja luonnonläheinen kertojalahjakkuus!

Hannu Linnun jäntevä analyyttinen puheenvuoro nosti tv-lähetyksen jutustelevaa ja lauleskelevaa tasoa. Viihteellinen viritys on kirjaohjelmissakin ikään kuin perustuslaillinen välttämättömyys.  Palkittu tietokirja paheksui sodan aikaista tanssikieltoa, mutta kukaan ei huomannut paheksua nykyisen koronasodan piakkoin voimaan astuvia paljon ankarampia rajoituksia. Syyt ovat tietysti toiset, mutta olisiko sodan aikana, toisten taistellessa henkensä ja maansa edestä, ollut tosiaan  välttämätöntä saada tanssia kotirintamalla?

En nyt ehdi puuttua valintoihin sen enempää, on mentävä jatkamaan Annin Margaritaa. Ja lähdettävä huomenna ajaa jyrskyttelemään (ei onneksi omalla autolla) Suomussalmelle todistamaan tulevasta oopperasta. Perästä kuuluu.

25.11.2020

Ensilumi käväisi ja poistui, virkisti kumminkin.

Heti Barack Obaman muistelmien alusta selviää, että asialla on hyvä kirjoittaja.  Hänellä on tyylin notkeutta, huumoria ja varaa itseironiaan. Valtiomies, joka kertoo epäonnistumisistaan enemmän kuin saavutuksistaan, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Sitä paitsi Obama on monipuolisesti lukenut mies. Hän osti nuorena laatikollisen kirjoja, jossa oli Dostojevskia, D. H. Lawrencea, Emersonia ja muuta. Hänen ukkinsa kysyi hölmistyneenä laatikon nähdessään: ”Meinaatko avata kirjaston`?”

Kun Obama myöhemmin ajaa viikottain Illinoisin vaalipiiirinsä kokouksiin Springfieldiin, hän kuuntelee John Le Carrén ja Toni Morrisonin äänikirjoja. Hän viljelee viittauksia yhtä hyvin Carl Sandburgin runouteen kuin sisällissodan historiateoksiin. Vahvistuu käsitys siitä, että historia antaa perspektiiviä ja kaunokirjallisuus kehittää ihmisen empaattisia taitoja. Hän alkaa ymmärtää ja arvostaa kanssaihmisiä. Näistä Obama tuli tunnetuksi.

On kieltämättä lohdullista lukea, että Yhdysvalloissa on kerran ollut näin valistunut ja fiksu presidentti. Intellektuaalinen ero tähän nykyiseen, vallan rippeisiin takertuneeseen presidenttiin on huimaava. Obaman paksun opuksen seurassa lähi-illat kuluvat.

Paha kilpailija on tosin The Crown. Totta, meidänkin oli viimein liityttävä Netflixin kuluttajiin, jotta pääsisimme sarjasta osallisiksi. Kun on itse elänyt kuvattua aikaa ja muistaa hyvin kouraisevat tunteet Dianan ja Charlesin onnettoman suhteen vaiheilta, siitä kertovat jaksot sykähdyttävät erityisesti. Jo silloin pidin varmana, että Dianan tarinasta tehdään vielä suuri elokuva ja draama ja vaikka ooppera, mutta tämä suoratoistosarja täyttää oikeastaan kaikkien lajien ominaisuudet.

Vaikka lähdemme tarpomaan kurinalaista erämaavaellusta (peräti kolme viikkoa), kirjallisia tilaisuuksia uskalletaan vielä järjestää. Stadin kirjallisuuspäivät avattiin lauantaina Pentti Arajärven toimesta. Sain tehtävän alustaa keskustelun aiheesta ”Kuka kelpaa jalustalle nostettavaksi. Kansalliskirjailija – mantteli vai taakka?” Puhetta johti V-P. Leppänen, mukana Karo Hämäläinen, Sakari Katajamäki ja Riina Katajavuori.

Esimerkkejä löytyi: Runeberg, Kivi ja Linna ovat omina aikoinaan nousseet jalustoille ja niillä pysyneet. Kaikissa on eroja, Runeberg on vakaasti korkeuksissaan, Kivi alkoi nousta 40 vuotta kuolemansa jälkeen ja Linnan äkkimenestys näyttää sekin tuottaneen pitkän laahuksen ja pysyvän aseman kansan lukupöydillä. Muistelmiensa lopulla Linna ryhtyy aprikoimaan, onko hänen arvostuksensa jo kohtuuttoman korkealla. (Mietteet 1970-luvun alusta.) Siihen oli varaa kirjailijalla, joka oli saanut kaikki mahdolliset huomionosoitukset ja nimitetty tieteen (!) akateemikoksi. Kekkosen kaveruus ei ollut pahitteeksi, mutta viime kädessä lukijat kyllä painosten kuninkaat valitsevat.

Taisi olla Riina Katajavuori, joka mainitsi, että nykykirjallisuuden kärki on vähän liian vakavaa ja minä-keskeistä, jotta uusia kansalliskirjailijoita enää voisi syntyä. Suurta romaania ei voi kirjoittaa ilman huumoria, sen Kivi ja Linna todistivat ja Waltari tietysti myös. Naisia joukkoon kaivattiin, kuten Sofi Oksasta ja Tove Janssonia, vaikka onhan siellä jo Minna Canth. Kellään ei varsinaisesti kansanomainen huumori kukoista.

Elokuva Tove näyttää kyllä paikoin riehakkaan taiteilijan ja kirjailijan, hiljaisen humoristinkin. Maailmalla hän on tunnetumpi kuin kukaaan muu (Max Seeck kopistelee kannoilla), mutta erityisen suomalaisena Janssonia ei voi pitää. Universaalia elämänviisautta löytyy muumeista, joiden piirtäminen alun alkaen oli taiteilijan sivuharrastus. Niistä hänen maineensa kuitenkin sikisi. Elokuvassa on hienoa roolityötä ja ajankuvausta ja vain ripaus sovinnaista kohteen ihannointia. Hurja bailaaminen ja kaikkinainen hilluminen köyhän sodanjälkeisen ajan taiteilijapiireissä kummastuttaa. Vivica Bandlerista tulee epäsympaattinen, ilmeisen todenmukainen kuva.

Waltari-seura rynnistää pian Amos Rexiin ihailemaan muinaisen Egyptin taidetta Sinuhen muistoissa, mutta kirjastotilaisuus siirrettiin pienen epäröinnin jälkeen keväälle. Samoin jokunen muu juttu peruuntuu, joten vapaata jää ja keskittymisrauhaa omille töille. Painelkaamme nyt päät painuksissa ja maskit naamalla nämä vuoden loppuviikot, niin keväällä meidät palkitaan ja uusi autuus koittaa.

22.11. 2020