Ensilumi käväisi ja poistui, virkisti kumminkin.
Heti Barack Obaman muistelmien alusta selviää, että asialla on hyvä kirjoittaja. Hänellä on tyylin notkeutta, huumoria ja varaa itseironiaan. Valtiomies, joka kertoo epäonnistumisistaan enemmän kuin saavutuksistaan, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.
Sitä paitsi Obama on monipuolisesti lukenut mies. Hän osti nuorena laatikollisen kirjoja, jossa oli Dostojevskia, D. H. Lawrencea, Emersonia ja muuta. Hänen ukkinsa kysyi hölmistyneenä laatikon nähdessään: ”Meinaatko avata kirjaston`?”
Kun Obama myöhemmin ajaa viikottain Illinoisin vaalipiiirinsä kokouksiin Springfieldiin, hän kuuntelee John Le Carrén ja Toni Morrisonin äänikirjoja. Hän viljelee viittauksia yhtä hyvin Carl Sandburgin runouteen kuin sisällissodan historiateoksiin. Vahvistuu käsitys siitä, että historia antaa perspektiiviä ja kaunokirjallisuus kehittää ihmisen empaattisia taitoja. Hän alkaa ymmärtää ja arvostaa kanssaihmisiä. Näistä Obama tuli tunnetuksi.
On kieltämättä lohdullista lukea, että Yhdysvalloissa on kerran ollut näin valistunut ja fiksu presidentti. Intellektuaalinen ero tähän nykyiseen, vallan rippeisiin takertuneeseen presidenttiin on huimaava. Obaman paksun opuksen seurassa lähi-illat kuluvat.
Paha kilpailija on tosin The Crown. Totta, meidänkin oli viimein liityttävä Netflixin kuluttajiin, jotta pääsisimme sarjasta osallisiksi. Kun on itse elänyt kuvattua aikaa ja muistaa hyvin kouraisevat tunteet Dianan ja Charlesin onnettoman suhteen vaiheilta, siitä kertovat jaksot sykähdyttävät erityisesti. Jo silloin pidin varmana, että Dianan tarinasta tehdään vielä suuri elokuva ja draama ja vaikka ooppera, mutta tämä suoratoistosarja täyttää oikeastaan kaikkien lajien ominaisuudet.
Vaikka lähdemme tarpomaan kurinalaista erämaavaellusta (peräti kolme viikkoa), kirjallisia tilaisuuksia uskalletaan vielä järjestää. Stadin kirjallisuuspäivät avattiin lauantaina Pentti Arajärven toimesta. Sain tehtävän alustaa keskustelun aiheesta ”Kuka kelpaa jalustalle nostettavaksi. Kansalliskirjailija – mantteli vai taakka?” Puhetta johti V-P. Leppänen, mukana Karo Hämäläinen, Sakari Katajamäki ja Riina Katajavuori.
Esimerkkejä löytyi: Runeberg, Kivi ja Linna ovat omina aikoinaan nousseet jalustoille ja niillä pysyneet. Kaikissa on eroja, Runeberg on vakaasti korkeuksissaan, Kivi alkoi nousta 40 vuotta kuolemansa jälkeen ja Linnan äkkimenestys näyttää sekin tuottaneen pitkän laahuksen ja pysyvän aseman kansan lukupöydillä. Muistelmiensa lopulla Linna ryhtyy aprikoimaan, onko hänen arvostuksensa jo kohtuuttoman korkealla. (Mietteet 1970-luvun alusta.) Siihen oli varaa kirjailijalla, joka oli saanut kaikki mahdolliset huomionosoitukset ja nimitetty tieteen (!) akateemikoksi. Kekkosen kaveruus ei ollut pahitteeksi, mutta viime kädessä lukijat kyllä painosten kuninkaat valitsevat.
Taisi olla Riina Katajavuori, joka mainitsi, että nykykirjallisuuden kärki on vähän liian vakavaa ja minä-keskeistä, jotta uusia kansalliskirjailijoita enää voisi syntyä. Suurta romaania ei voi kirjoittaa ilman huumoria, sen Kivi ja Linna todistivat ja Waltari tietysti myös. Naisia joukkoon kaivattiin, kuten Sofi Oksasta ja Tove Janssonia, vaikka onhan siellä jo Minna Canth. Kellään ei varsinaisesti kansanomainen huumori kukoista.
Elokuva Tove näyttää kyllä paikoin riehakkaan taiteilijan ja kirjailijan, hiljaisen humoristinkin. Maailmalla hän on tunnetumpi kuin kukaaan muu (Max Seeck kopistelee kannoilla), mutta erityisen suomalaisena Janssonia ei voi pitää. Universaalia elämänviisautta löytyy muumeista, joiden piirtäminen alun alkaen oli taiteilijan sivuharrastus. Niistä hänen maineensa kuitenkin sikisi. Elokuvassa on hienoa roolityötä ja ajankuvausta ja vain ripaus sovinnaista kohteen ihannointia. Hurja bailaaminen ja kaikkinainen hilluminen köyhän sodanjälkeisen ajan taiteilijapiireissä kummastuttaa. Vivica Bandlerista tulee epäsympaattinen, ilmeisen todenmukainen kuva.
Waltari-seura rynnistää pian Amos Rexiin ihailemaan muinaisen Egyptin taidetta Sinuhen muistoissa, mutta kirjastotilaisuus siirrettiin pienen epäröinnin jälkeen keväälle. Samoin jokunen muu juttu peruuntuu, joten vapaata jää ja keskittymisrauhaa omille töille. Painelkaamme nyt päät painuksissa ja maskit naamalla nämä vuoden loppuviikot, niin keväällä meidät palkitaan ja uusi autuus koittaa.
22.11. 2020