Panu Rajala

Reissu oli upea ja rasittava, täytyy myöntää. Ajoimme oopperatenorin ja tuottajan Jyrki Anttilan kyydissä Suomussalmelle mennen tullen. Säveltäjä Uljas Pulkkista ja minua kohdeltiin suurenmoisesti, saimme viettää pidennetyn viikonlopun Hyrynsalmella Ukkohallan lumisissa maisemissa. Loistopaikka. Samalla tiedotimme ja keskustelimme tuloksellisesti tulevasta Raatteen tie -oopperasta.

Varsinainen tilaisuus pidettiin Raatteen portilla, missä talvisotamuseo on virkistynyt ja monipuolistunut uuden yrittäjän Reima Haapojan hoidossa. Kävijä voi kokeilla pikakivääri Dektarjevin tai sissien repun painoa ja arvioida omia voimavarojaan. Dokumentaarista aineistoa löytyy, kuvia, kirjeitä, esineistöä, sekä pientä sälää että autoa ja tykkiä ja alas ammutun, järven pohjaan vajonneen viholliskoneen vääntynyt propelli. Ilmielävä punasotilaskin piipahti tervehtimässä. Sotilaskodissa oli aitoperäinen tunnelma.

Muutamia tiedottajia, kunnan kulttuurituottaja sekä Ylen kuvaajia tuli paikalle, ilosanoma tulevasta oopperasta nousi siivilleen. Myötämielistä hyrinää oli tuntuvilla, Jyrki sitä entisestä lämmitteli ja me todistimme Uljaksen kanssa omasta puolestamme. Raatteen tien taistelut ovat ainutlaatuinen kappale maailman sotahistoriaa. Ei missään ole näin pienellä joukolla pysäytetty ja tuhottu näin massiivista vihollista keskellä korpea kapealla metsätiellä.

Suomi säästyi eikä sitä katkaistu kahtia, kuten olii puna-armeijan tarkoitus. Teemu Keskisarja on osuvasti huomauttanut, että puhe Leningradin turvallisuudesta on aivan joutavaa täällä Suomen vyötärön korkeudella. Kyse oli yksinkertaisesti Suomen valloittamisyrityksestä, jolloin osa kansaa olisi kuljetettu härkävaunuilla reippaisiin metsätöihin ja kaivoskuoppiin Siperiaan. Aikomuksen teki tyhjäksi eversti Siilasvuon nerokas mottitaktiikka Raatteen tien reunamilla, unohtamatta Susitaipaleen tai Walleniuksen osuuksia. Vaikka pienviljelijät ja sotilaathan sen vasinaisen ihmeteon tekivät.

Ihmettelimme sitäkin, että näin draamallisesta aiheesta ei ole aikaisemmin tehty oopperaa eikä muutakaan suurisuuntaista kuvausta. Ehkä esteenä on ollut resurssien ja uskalluksen puute. Takavuosina ei ole haluttu ärsyttää  mahtavaa ystävällismielistä itänaapuria. Suomalaiset eivät helposti ylvästele sotaisilla saavutuksillaan. Pikemmin painamme päämme ja syyttelemme itseämme, miksi ryhdyimmekään hyväntahtoista vapauttajaa vastustamaan. Tällaisia puheenvuoroja tosiaan kuului samealla 70-luvulla. Veteraaneja ei juuri muulla tavoin muistettu. Vieläkin muutamat historiantutkijat urakoivat ”talvisodan myytin” purkajaisissa.

Kuinka jyrkästi aika on muuttunut, huomaa vaikka viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin juhlavista maahanpanijaisista Lappeenrannassa. Presidentti Niinistö piti asiallisen puheen. Kekkonen ei halunnut sodan uhreja muistaa, vasta Koiviston aikana suhtautuminen muuttui. Kuinka monia potentiaalisia ristin ritareita taistelikaan täällä Raatteen tiellä. Suomalaisia kaatui noin 900, venäläisiä tai paremminkin ukrainalaisia noin 20 000. Samat olivat mittasuhteet taistelutilanteissa.

Ajoimme Raatteen tien päästä päähän hiljaisissa mietteissä. Uljas näki paikat ensimmäisen kerran ja oli vaikuttunut. Minä olen täällä parina syyskertana poikennut, mutta vasta näin talviseen aikaan oikea viritys syntyy. Lunta oli kinoksiin saakka auratun tien varrella. Jylhä taival, raskas voitto, Suomen sotahistorian murskaavin menestys. Tätä kuvassa ihmettelevät vas. Jyrki, Uljas ja minä.

Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”.  Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

Mehän lähdemme rakentamaan oopperaa vähän toisenlaisista miehistä, jotka torjuivat ylivoimaisen vihollisen epäinhimillisissä olosuhteissa. Ensin nähdään  vuosina 2010-12 Ilmajoella esitetty Taipaleenjoki uudelleen ensi vuonna alkaen Suomussalmen kesäteatterista, ja Raatteen tie räjähtää  samalla paikalla heinäkuussa 2022.  Pitäkää varanne, siellä kohdataan. Molempien oopperoiden osalta kiertueet jatkuvat ympäri maata jouluun saakka. Nyt talvisodan alkamisen muistopäivänä hiljennymme adventtiin.

30.11  2020

Kolmen tunnin päästä julkistavat Finlandiat. Aina kisaa tulee seuranneeksi, ainakin vähän laidalta. Viisi vuotta sitten olin ehdokkaana, sitä ennen kerran viime vuosituhannella. Eipä ole vielä tärpännyt, ei monella muullakaan. Toivoa ei pidä heittää.

Kun katson kaunokirjoja, kolme nousee mielenkiintoisina esiin. Yhtä luenkin, hämeenkyröläisen kollegan Kytömäen Annin Margaritaa. Sen puolesta tietysti jännitämme. Kaunista kieltä, aitoa luonnontunnetta, kaukana trendikkäästä laskelmoinnista. Miksi hän on valinnut hierojan päähenkilöksi, se ei ole vielä selvinnyt. Kirja on paksu ja vaatii rauhallista iltalueskelua. Toivotaan parasta, Hämeenkyröön on ennenkin tullut ainakin yksi kohtalaisen arvokas palkinto.

Siis jäljellä on kaksi: Ann-Luise Bertelin Heiman ja  Heikki Kännön Runoilija. Edellistä olen etsinytkin Akateemisesta, vaan ei löytynyt kummallakaan kielellä. Ilmeinen yllätysvalinta kauppiaillekin. Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön kuvaus kiinnostaa. Suuria edeltäjiä löytyy Runebergista ja Topeliuksesta alkaen. Vielä sen kirjan saalistan.

En voi sanoa paljon enempää myöskään Kännön kirjasta, mutta jokin vaisto panee aavistelemaan sille palkintoa. Kännö on parissa kirjassa jo osoittautunut vahvaksi kertojaksi. En ole aina onnistunut veikkauksissani, saa nähdä kuinka nyt käy.

Tietokirjoista olen jos mahdollista vielä huonommin selvillä. Kakki kohtalaisen outoja. Jos jonkin noista lukisin niin sen  Valter Juveliuksen ja Kadonneen arkin metsästyksen , tekijä Timo R. Stewart. Muut edustavat ajankohtais- ja käyttötietokirjallisuutta, tarpeellista sekin.

Lasten ja nuorten kirjoista tiedän vähiten, nyt ei ole sopivan ikäisiä kuuntelijoita saatavilla, kun pandemia rakentelee esteitä. Magia ja fantasia ovat valttia. Katsotaan mitä sieltä pulpahtelee.

Kohta olemme viisaampia. Tilaisuus tulee telkkarista, kun viime aikoina on kokoonnuttu arvokkaisiin saleihin. 2015 olimme peräti Kansallisteatterissa. Ehkä kirjallisuuteen sopii vähäeleisempi lavastus. Odotellaan valintoja.

x x x x x 

Tulihan se sieltä! Anni sai kuin saikin palkinnon. Loistojuttu, se luoti tiesi paikkansa! Kuten taisin jo yllä sanoa, Hämeenkyröön on tällaisia tullut ennenkin, ainakin yksi  isompi kirjallisuuspalkinto. Lämpimät onnittelut Annille! Pulppuilevan lyyrinen, samalla asiapitoinen ja luonnonläheinen kertojalahjakkuus!

Hannu Linnun jäntevä analyyttinen puheenvuoro nosti tv-lähetyksen jutustelevaa ja lauleskelevaa tasoa. Viihteellinen viritys on kirjaohjelmissakin ikään kuin perustuslaillinen välttämättömyys.  Palkittu tietokirja paheksui sodan aikaista tanssikieltoa, mutta kukaan ei huomannut paheksua nykyisen koronasodan piakkoin voimaan astuvia paljon ankarampia rajoituksia. Syyt ovat tietysti toiset, mutta olisiko sodan aikana, toisten taistellessa henkensä ja maansa edestä, ollut tosiaan  välttämätöntä saada tanssia kotirintamalla?

En nyt ehdi puuttua valintoihin sen enempää, on mentävä jatkamaan Annin Margaritaa. Ja lähdettävä huomenna ajaa jyrskyttelemään (ei onneksi omalla autolla) Suomussalmelle todistamaan tulevasta oopperasta. Perästä kuuluu.

25.11.2020

Ensilumi käväisi ja poistui, virkisti kumminkin.

Heti Barack Obaman muistelmien alusta selviää, että asialla on hyvä kirjoittaja.  Hänellä on tyylin notkeutta, huumoria ja varaa itseironiaan. Valtiomies, joka kertoo epäonnistumisistaan enemmän kuin saavutuksistaan, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Sitä paitsi Obama on monipuolisesti lukenut mies. Hän osti nuorena laatikollisen kirjoja, jossa oli Dostojevskia, D. H. Lawrencea, Emersonia ja muuta. Hänen ukkinsa kysyi hölmistyneenä laatikon nähdessään: ”Meinaatko avata kirjaston`?”

Kun Obama myöhemmin ajaa viikottain Illinoisin vaalipiiirinsä kokouksiin Springfieldiin, hän kuuntelee John Le Carrén ja Toni Morrisonin äänikirjoja. Hän viljelee viittauksia yhtä hyvin Carl Sandburgin runouteen kuin sisällissodan historiateoksiin. Vahvistuu käsitys siitä, että historia antaa perspektiiviä ja kaunokirjallisuus kehittää ihmisen empaattisia taitoja. Hän alkaa ymmärtää ja arvostaa kanssaihmisiä. Näistä Obama tuli tunnetuksi.

On kieltämättä lohdullista lukea, että Yhdysvalloissa on kerran ollut näin valistunut ja fiksu presidentti. Intellektuaalinen ero tähän nykyiseen, vallan rippeisiin takertuneeseen presidenttiin on huimaava. Obaman paksun opuksen seurassa lähi-illat kuluvat.

Paha kilpailija on tosin The Crown. Totta, meidänkin oli viimein liityttävä Netflixin kuluttajiin, jotta pääsisimme sarjasta osallisiksi. Kun on itse elänyt kuvattua aikaa ja muistaa hyvin kouraisevat tunteet Dianan ja Charlesin onnettoman suhteen vaiheilta, siitä kertovat jaksot sykähdyttävät erityisesti. Jo silloin pidin varmana, että Dianan tarinasta tehdään vielä suuri elokuva ja draama ja vaikka ooppera, mutta tämä suoratoistosarja täyttää oikeastaan kaikkien lajien ominaisuudet.

Vaikka lähdemme tarpomaan kurinalaista erämaavaellusta (peräti kolme viikkoa), kirjallisia tilaisuuksia uskalletaan vielä järjestää. Stadin kirjallisuuspäivät avattiin lauantaina Pentti Arajärven toimesta. Sain tehtävän alustaa keskustelun aiheesta ”Kuka kelpaa jalustalle nostettavaksi. Kansalliskirjailija – mantteli vai taakka?” Puhetta johti V-P. Leppänen, mukana Karo Hämäläinen, Sakari Katajamäki ja Riina Katajavuori.

Esimerkkejä löytyi: Runeberg, Kivi ja Linna ovat omina aikoinaan nousseet jalustoille ja niillä pysyneet. Kaikissa on eroja, Runeberg on vakaasti korkeuksissaan, Kivi alkoi nousta 40 vuotta kuolemansa jälkeen ja Linnan äkkimenestys näyttää sekin tuottaneen pitkän laahuksen ja pysyvän aseman kansan lukupöydillä. Muistelmiensa lopulla Linna ryhtyy aprikoimaan, onko hänen arvostuksensa jo kohtuuttoman korkealla. (Mietteet 1970-luvun alusta.) Siihen oli varaa kirjailijalla, joka oli saanut kaikki mahdolliset huomionosoitukset ja nimitetty tieteen (!) akateemikoksi. Kekkosen kaveruus ei ollut pahitteeksi, mutta viime kädessä lukijat kyllä painosten kuninkaat valitsevat.

Taisi olla Riina Katajavuori, joka mainitsi, että nykykirjallisuuden kärki on vähän liian vakavaa ja minä-keskeistä, jotta uusia kansalliskirjailijoita enää voisi syntyä. Suurta romaania ei voi kirjoittaa ilman huumoria, sen Kivi ja Linna todistivat ja Waltari tietysti myös. Naisia joukkoon kaivattiin, kuten Sofi Oksasta ja Tove Janssonia, vaikka onhan siellä jo Minna Canth. Kellään ei varsinaisesti kansanomainen huumori kukoista.

Elokuva Tove näyttää kyllä paikoin riehakkaan taiteilijan ja kirjailijan, hiljaisen humoristinkin. Maailmalla hän on tunnetumpi kuin kukaaan muu (Max Seeck kopistelee kannoilla), mutta erityisen suomalaisena Janssonia ei voi pitää. Universaalia elämänviisautta löytyy muumeista, joiden piirtäminen alun alkaen oli taiteilijan sivuharrastus. Niistä hänen maineensa kuitenkin sikisi. Elokuvassa on hienoa roolityötä ja ajankuvausta ja vain ripaus sovinnaista kohteen ihannointia. Hurja bailaaminen ja kaikkinainen hilluminen köyhän sodanjälkeisen ajan taiteilijapiireissä kummastuttaa. Vivica Bandlerista tulee epäsympaattinen, ilmeisen todenmukainen kuva.

Waltari-seura rynnistää pian Amos Rexiin ihailemaan muinaisen Egyptin taidetta Sinuhen muistoissa, mutta kirjastotilaisuus siirrettiin pienen epäröinnin jälkeen keväälle. Samoin jokunen muu juttu peruuntuu, joten vapaata jää ja keskittymisrauhaa omille töille. Painelkaamme nyt päät painuksissa ja maskit naamalla nämä vuoden loppuviikot, niin keväällä meidät palkitaan ja uusi autuus koittaa.

22.11. 2020

Alkaa rakoilla tämä omaehtoinen karanteeni. Uskaltauduimme jo katsomaan balettia Kansallisoopperaan. Turvajärjestelyt olivat täydelliset, väljää katsomossa, tuuletusta ja maskit kaikille. Penkkirivit tyhjennettiin yksi kerrallaan.

Kannattikin mennä. Oli tanssin loistoa, salskeata mieskuntoa, sähköistävää musiikkia, monitasoisesti rönsyilevä tarina ja kaiken lisäksi ajankohtainen sanoma.

Viimeksi Kuopion nuori miekkamurhaaja oli tiedon mukaan ”tilapäisesti syyntakeeton”, mistä syystä hänelle vaaditaan lievempää tuomiota kuin elinkautinen. Juuri tätä ongelmaa käsittelee jo R. L. Stevensonin maailmankuulu novelli, ja sitä on tehokkaasti levitetty balettikohtauksiin. Kirjailija sai idean kunniallisen ystävänsä tekemistä myrkytysrikoksista, joita tämän persoonan toinen pimeä puolisko toteutti. Siinäkin saattoi olla kyse tilapäisestä, toistuvasta syyntakeettomuudesta.  Tätä Stevenson lähti tutkimaan. Novelli ja baletti tarjoavat eväitä jopa lisääntyneen jengirikollisuuden tutkijoille.

Baletin lopun jäntevää kaksintaistelua katsoessa tuli myös mieleen, että tämähän on allegoria jakautuneesta Amerikasta: hyvän ja pahan ikuisesta mittelystä. Trumpissa itsessään voi hyvin olla sekä Jekyllin että Hyden piirteitä. Tämän aamun Hesari muistuttaa kakkospääkirjoituksessaan hänen rauhaa rakentavista ratkaisuistaan, kun presidentti samaan aikaan murentaa häikäilemättä maansa demokraattista perustaa kieltämällä vaalien tuloksen. Ilmeisen jakautunut, mustavalkoinen persoonallisuus.

Viikko on tarjonnut muutakin viriävää seurallisuutta. Kustantaja Touko Siltala tarjosi loistoillallisen Linna-kirjan menestyksen kunniaksi (painos loppumassa) uudessa Alexanderplatzissa, ja Klubilla lounastimme Heikki Hakalan kanssa kiitoksena siitä, että olin lehteensä kirjoittanut artikkelin – kas kummaa Väinö Linnasta. Hänenkin muistelmissaan on aika raju jakautumisen kuvaus niin sanotun Messias-kriisin tiimoilta.

Kerrassaan rattoisia istuntoja. Vapaa kirjoittaja ottaa näinä ahtaina aikoina kiitollisena vastaan tällaisia luontaisetuja, jotka nostavat painoa mutta jakavat myös kiintoisaa tietoa maan ja maailman tapahtumista.

Kuulin vaikkapa Helsingin pormestarinvaalin näkymistä – Hjallista potuttaa: jos ei olisi loikannut, olisi vahva ehdokas. Jussi H. sekoittaa kuvioita kivikasvoisena pelurina. Kokoomuksessa odotetaan Orpon väistymistä. Miksei hän voisi mennä pormestariksi tuulensuojaan oppositiosta. Kirjavirrassa kiinnostuin entistä enemmän David Foster Wallacesta. Paksut kirjat vaativat aikansa.  Tutustun vasta menestysjännäristi Max Seeckin laskelmallisen taidokkaaseen tuotantoon. Vetävä kerronta pitää valveilla.

Luettu myös Matti Klingen uusi päiväkirja Mannerheimin unet, sehän on intellektuaalinen velvollisuus. Mikä kunnia koituukaan osakseni: Matti leimaa minut Venäjän vastaiseksi Runeberg-kirjani perusteella! Onneksi poltinmerkki ei ole yhtä raskauttava kuin neuvostovastaisuus takavuosina, tämän kestää kyllä.

15.11. 2020

Väinö Linna toteaa Tuntemattoman alussa, että talvisota oli siihenastisista sodista paras, koska siinä voittivat molemmat osapuolet. Samaa voi sanoa  Amerikan presidentinvaalista. Trump ei ole tunnustanut häviötä vieläkään.  Hänen äänimääränsä itse asiassa nousi edellisestä kerrasta. Biden voitti, mutta hävisi sikäli, että odotettua maanvyörymävoittoa ei tullutkaan.

Demokraattiseen voitonriemuun sekoittuu kaikkialla vahva annos vahingoniloa. Trump sai viimein maistaa omaa lääkettään! Nyt riekumme hävinneiden häpeäpaalujen ympärillä. Tulee oikeastaan surku Trumpin vankkumattomia kannattajia. Jotain terapiaa he nyt tarvitsevat. Ei ole helppoa sekään, jos kaikki toiveet ja ihanteet romahtavat. Koko elämänusko on kovilla.

Kun Stalin kuoli, maailma hiljeni kunnioituksesta. Meillä Kekkonen piti radiopuheen, jossa totesi Suomen kansan tekevän kunniaa generalissimuksen paarien äärellä. Elvi Sinervo kirjoitti ylistysrunon Stalinin muistolle. Ehkä Trumpia ei voi suoraan verrata Staliniin, ja olosuhteetkin olivat toiset. Vallan vimmaa  ja totuuden polkemista oli kummassakin. Eikä Trump ole vielä kuollut, hänestä kuullaan vielä ja paljon.

Sanna Ukkola kirjoitti viikolla kolumnin, jossa hän moitti laajasti mediaa, joka leimasi Trumpin yksinkertaisesti hulluksi. Analyyttisiä ääniä on kuultu vähän, mutta kuitenkin joitakin. Kun ylen hillitty Jussi Halla-aho rohkeni pohtia myös Trumpin ansioita televisiossa, sitä on paheksuttu hullun puolusteluna – ja sitä paitsi vääränä ajankohtana. Hävinneelle ei mitään armoa! Meillä on suuri houkutus jyrkästi mustavalkoiseen ajatteluun.

Yksi nerokas hullu omissa joukoissamme oli Lauri Viita, josta on ilmestynyt uusi elämäkerta. Eikö hänessäkin ollut kotitarpeiksi Trumpin piirteitä: megalomaanisesti pullistunut  itsetunto, maaninen tahto olla äänessä ja jyrkkä kollegoiden mitätöiminen. Viitakin oli aina oikeassa, muut eivät olleet mitään. Jukka Lyytinen kuvaa Viidan vaiheet melko eleettömästi, tarkentaen ja uusia kulmia etsimättä. Elämäkerta on hajoamisen ja hulluuden kuvaus. Helena Ruuskan arvostelu (HS tänään) lieventää Linnan tunnetun repliikin, pitäisi olla ”Viita ei ollut tavallinen hullukaan” – ilman essiiviä.

Pitäisikö Viita arvioida uudelleen? Ihailin nuorena Moreenia, kirjoitin siitä ylioppilasaineenkin ja luin sen useampaan kertaan. Äskettäin eräs Tampereelta Ylen päätoimittajaksi tullut kaveri tokaisi suoraan: ”Moreenihan on huono romaani, hajoaa lopussa kokonaan…” Tutkijat hereille!

Jari Tervo kirjoittaa (HS) hupaisan jeremiadin USA:n vaaliyön pettymyksestä. Ei tullutkaan rökäletappiota Trumpille, päinvastoin kannatus koheni, mutta se ei riittänyt. Trump hävisi varsin niukasti. Tervo on aiemmin yllättävän tosikkomaisesti röykyttänyt tätä poliittista klovnia. Torjuukohan kirjailija omia varjoisia piirteitään? Eikö hänessäkin ole annos itseuhoa, etevää kielellistä solvaustaitoa ja ronskia revittelyä? Valehtelu ja varastaminen kuuluvat tunnetusti kirjailijoiden luontaiseen ammattivarastoon. Jos Tervo lähtisi politiikkaan, hänestä voisi tulla Suomen oma post-Trump. Onneksi ei lähde.

Nyt vain juhlimaan ja tuudittautumaan siihen uskoon, että demokratian autuus leviää taas lännen kultamaille. Kuherruskautta kestää tammikuulle ja vähän yli. Sitten ryhdymmekin jo miehissä röykyttämään Bidenia. Mikä kumma siinä on, ettei kaikki sittenkään heti käänny tahtomaamme suotuisaan suuntaan? Ei koskaan, ei millään.

8.11. 2020

PS Hesarin pääkirjoitus kannattaa tänä isänpäivänä lukea huolellisesti. Kerrankin kohottava sanoma meille monessa parkituille seitenvitosille äijille, jihuu!

Vaaliyö latasi jännitteitä ja lysähti lopulta ratkaisemattomaan. Äänten laskenta jatkuu vaikka kuinka kauan, ja sen jälkeen lasketaan oikeuskuluja. Ratkaisu häämöttää kai jossakin joulun tietämissä.

Donald Trump on huono häviäjä. Oikeastaan hän ei voi hävitä ollenkaan. Jos niin ihmeellisesti kävisi, rähinä jatkuu jollakin muodoin seuraavat neljä vuotta. Poliittisesta viihteestä ei tule pulaa. Show must go on.

Valvoin ja torkahtelin Lappeenrannan hotelli Patriassa, joka onkin mukava paikka, kuten Outi Pakkanen lupasi. Mutta yö olisi voinut olla viihdyttävämpi. Ainakin opimme perusteellisesti, kuinka supervallan vaalikone toimii. Ihme ettei sitä ajanmukaisteta. Osavaltioilla on liikaa omaa valtaa.

Suuri syyllinen oli myös lisääntynyt äänestysvilkkaus, josta yleensä demokratioissa iloitaan. Amerikassa se pohjustaa kaaoksen, jota toinen ehdokas hyvin valmistautuneena kiihdyttää. Tässähän olivat vastakkain Trump ja no-Trump. Biden ei itsessään ole kovin valovoimainen ehdokas.

Uskon ja toivon kuitenkin, että Biden viimein julistetaan voittajaksi, ihan jo vaihtelun vuoksi. Trumpin ralli non tullut riittävän tutuksi. Presidentti ei voi noin karkeasti halveksia puolta kansanosaansa. Välillä tuntuu kuin järki olisi singonnut tähtitaivaalle.

Silti oli paikallaan, että parhaat kommentaattorit Maria Annala ja Markku Ruotsila muistuttivat myös Trumpin kiistattomista saavutuksista talouden ja työllisyyden aloilla. Ei häntä vain pärstäkertoimen perusteella kannateta, saatteena on täyttyneitä vaalilupauksia myös maahanmuuton hillitsemisessä. Paksuniskaisen työväenluokan tulot ja itsetunto ovat kohonneet roimasti.

Pari jännittävää tulkintaa jäi mieleen. Annala arvaili peräti, että umpikujaan johtavan prosessin jälkeen presidentiksi voi nousta edustajainhuoneen puheenjohtaja Nancy Pelosi! Tällaisen portin laki avaa. Ruotsila taas tähdensi, että siellä kansaa jakavat poliittisia tekijöitä syvemmät kulttuuriset ja uskonnolliset tekijät, joihin ehdokkailla ei ole suoranaista vaikutusta. Kannatti sittenkin valvoa ja olla kuuntelulla, tilannekin vaihteli tavallaan aika kiinnostavasti.

Matkani päätapaus kirjastossa sujui asian mukaisesti. Kaikki varatut ja hajasijoitetut 50 kuulijapaikkaa täyttyivät. Totesivat että viimeksi kauan sitten minulla oli täällä 200 kuulijaa. Kerroin Väinö Linnasta ja uunituoreesta muistelmateoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa. Ensimmäinen painos alkaa mennä lopuilleen. Isänpäiväksi sitä vähän ostettiinkin. Kannatti kirja valmistaa rivakkaan tahtiin. kesällä.

Useimmiten on kuulijoiden joukossa vanhoja tuttuja. Nyt ilahduin, kun tapasin pitkästä aikaa Kuuskosken Leenan eli pappi Pyrhösen lesken, vanhan perhetuttavan. Sanoi viihtyneensä Lappeenrannassa hyvin jo pitkälti yli 40 vuotta.  Muistelimme vanhempiamme, jotka aikanaan meitä kylään toistemme luo kuljettivat. Leenan isä Viljo Kuuskoski oli Ammattikasvatushallituksen pääjohtaja. Perheen neljästä lapsesta kaksi on jo kuollut.

Tämä oli kuin muisto ja vanhan ajan klassinen luentomatka, junalla puksutin edestakaisin. Tämmöisiä oli ennen useinkin, nyt pandemia on reissaamista harventanut. Hauska kumminkin kokeilla sanan säilää, että vieläkö on kunnossa. Tänään mentävä Kallion kirkkoon puhumaan Päivi Istalan kanssa Sinuhe egyptiläisestä, jonka ilmestymisestä on kulunut 75 vuotta, saman verran kuin syntymästäni.

5.11. 2020

Pyhäin hiljaisuutta, harmaata, nautinnollista. Mikään ei ahdista, ei edes uudet rajoitukset. Niitten mukaan tässä on tähän saakkakin eletty.

Juuri luin, kuinka Wienissä järjestetään rajoitusten vastaisia mielenosoituksia, pussailujuhlia ja sääntoja pilkkaavia  demonstraatioita. Näihin ei meillä sentään ylletä. Vai mistä tietää, yksityisesti voi olla vaikka kuinka villi meno päällä – ja tartuntakäyrä sen kuin kohoaa. Toistaiseksi se on Euroopan alhaisin.

Viikko sitten katsoin kahteen kertaan yhden lempielokuvani Teemalta: Yöni Maudin luona. Tämä on oikea käännös eikä se ”Maudin kanssa” (chez Maud), jonka joku on törkännyt siihen nyttemmin. Kysymys on nimenomaan luona olemisesta, koska läheisyys estyy lähinnä toisen miespuolisen vieraan katolisen moraalin vuoksi.

Voisiko meillä koskaan syntyä elokuvaa, jossa olisi näin älyllisen eroottinen jännite? Jossa keskusteltaisiin näin vaivattomasti filosofisista ja uskonnollisista kysymyksistä – sängyn laidalla. Ja olisiko missään niin lumoavaa ja intellektuellia näyttelijää kuin tämä päähenkilö, Françoise Fabian. Kai niitä onkin vaikka harvassa. Hän on surumielinen sankarittareni. Elokuva näyttää jälleen kerran, että kauniilla naisella ei ole onnea miesten suhteen.

Sama ohjaaja Éric Rohmer sai jopa von Kleistin vanhan asetelmallisen novellin elämään Markiisitar O:n tarinassa. Piti oikein jännittää elokuvan loppuun saakka, kuinka se markiisitar oli tietämättään raskaaksi tullut. Ihme velho oli vanha Rohmer naisten kuvaajana, kuoli liki 90-vuotiaana 2010.  Kiitos kun Teema meille näitä peräjälkeen tarjoilee.

Eilen tuli kaksi sarjaa samantyyppisestä avioliittokriisistä. Leppoisa brittiläiseen romaaniin perustunut Jäähyväisten kesä perheen viimeisestä yhteisestä lomareissusta ympäri Eurooppaa opetti ikään kuin kädestä pitäen, kuinka voi erota kauniisti ja sovinnossa. Vaikutti tosiaan perheasiain neuvottelukunnan tilaamalta opetuselokuvalta. Aivan toista laitaa mennään Alcantaran perheessä Francon jälkeen, missä Merchedes on hurjistunut ottamaan takaisin hallitsevan miehensä alle hukkuneen vapautensa. Jännitämme pirusti, kuinka siinä käy. Tämä ikiliikkujamainen sarja ei petä koskaan, ei yhdessäkään osassaan.

Näin kuluvat pyhät kuvia katsellen ja sentään välillä herkutellen. Valmistin eilen pitkästä aikaa omaa bravuuriani burgundinpataa, joka onnistui taas yli odotusten. Sitä jäi hyvin vielä täksikin päiväksi, ei huolia. Harvoin kunnostaudun keittiössä, tiskasinkin. Tätä vartenhan pyhät on luotu, vaikka totta puhuen kävimme haudoillakin ja muistelimme rakkaita vainajia, minä vanhempiani ja erityisesti Elinaa.

Linnastakin puhuttiin vielä viikolla Jakke Holvaksen johdattelemassa Kulttuuriykkösessä. Olikin helppo puhua, kun toimittaja oli todella hyvin perehtynyt aiheeseen ja vei juttua joutuisasti. Ylihuomenna matkaan samalle asialle Lappeenrantaan, Linna näköjään miestä kuljettaa vähän toiseen tahtiin kuin keväinen ja koronan kahlitsema Runeberg, Tosin Anna-Liisa Haavikko teki siitäkin taannoin kivan haastattelun sarjaansa. Marraskuu alkaa lupaavasti, tätä jatkunee joulukuulle.

Mutta nyt pitkälle lenkille, jotta voimme hyvällä mielellä pistellä taas herkullista pataa ja unohtaa hetkeksi kaikki säännöt ja varoitukset ja ilmastonmuutoksetkin, jos näin yleensä uskaltaa enää ajatella saati sanoa. Ehkä näin pyhinä uskaltaa.

1.11. 2020