Elokuva-alan Jussit jaettiin kahdlle elokuvalle. Toisen olen nähnyt puoleen väliin. Auroran nuorisokuvaus ei vain jaksanut televisiossa kiinnostaa riittävästi. Elokuvissa sukupolvijako on revähtänyt suuremmaksi kuin muissa taiteissa. Tove voi kuroa kuilua kiinni.

Klaus Härön elokuva Tuntematon mestari oli mielestäni syvempi kuin nämä voittajat, kauniin melankolisesti haarautuva taiteen ja vanhuuden luotaus.  Se sai joitain hajaehdokkuuksia näissä nuorisokisoissa. Laumasieluisuusko vallitsee?

Muistellaanpa Karin mietelausetta Hesarin pääkirjoituksesta torstaina: ”En ole seurallinen tyyppi. Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä.”

Kari on piirtäjänä edelleen ylittämätön oivaltaja. Jarla kompuroi alussa, vielä on matkaa parantaa. Vai onko vähän kömpelö yleisfilosofinen piirros tätä aikaa? Aineksia luulisi olevan poliittisiin sivalluksiin, jotka tuottavat vapauttavan naurun, ei vain vaisun ihmetyksen. Mutta kuten Kari aikanaan sanoi: ”Eihän Sibeliuksellekaan löydetty seuraajaa.”

En huomannut edes pääministeri Marinin kohuleikkausta ja korua rintamuksessaan ennen kuin se oikein riekkuen osoitettiin. Nyt siitä tulee uusi vientituote. Samaa mieltä monien järki-ihmisten kanssa: vähissä ovat painavat aiheet, kun tällaisia nostetaan.

Pitää kohta ajella Laitilaan puhumaan melko tutusta aiheesta, Seitsemästä veljeksestä. Aina kun siihen palaa, hämmästyy uudestaan Kiven varhaista nerokkuutta. Miten ihmeessä hän tavoitti tällaisen kielen, modernit leikkaukset, verevän ihmiskuvauksen ja suorastaan sinfonisen rakenteen. Se on ihmeiden ihme. Ensimmäinen romaani on edelleen paras, vaikka Lehtonen, Waltari ja Linna ovat tulleet kantapäille. Linna pyrkii juhlasyksynään milteipä rinnalle.

Lähdin ja matkalla kuuntelin Antti Pääkkösen lukemaa Seitsemää veljestä. Aina nautittavaa kuultavaa! Se viritti esitelmään, jonka pidin Walo-talossa. Mainio perinteinen seurantalo, tuli lekutti kakluunissa, paikalla puolisensataa kuulijaa maskit kasvoilla. Eerikki Sorolaisen patsasta kävin ensin tervehtimässä. Lämmin tunnelma, aktiivista väkeä.

Oli ilo kertailla Kiven romaanin vaiheita ja analysoida vähän kolmen ensimmäisen luvun kerrontatekniikkaa. Kuulijatkin todistivat, että Kiven kieli on ihmeen elävää ja hyvin säilynyttä, kun vertaa moneen aikalaiseen ja myöhempään. Näistä puheltiin ja siitäkin, osasiko Kivi venäjää. Toimittaja Pirkko Varjo asiaa valaisi. Rahikainen kuulemma väittää että osasi. Miksei olisi osannut, ainakin vähän. Runeberg jätti venäjän opinnot sikseen, hänelle riitti ruotsin ylevä osaaminen ja kohtalainen ranska. Suomen kielestä hän ei välittänyt.

Muuten,kun elokuvista aloin: Seitsemästä veljeksestä ei ole vieläkään tehty kunnollista elokuvaa. Miksiköhän? Kun Tuntemattomastakin niitä on jo kolme. Linnahan kirjoitti seitsemästä veljeksestä sodassa, yhtymäkohtia riittää. Niitäkin tarkastelin, kun tänä syksynä kumpikin, Kiven romaani ja Linna itse, viettävät tasavuotisjuhliaan.

Nyt matka johtaa viimein Helsinkiin, ylipitkäksi venähtänyt syysoleilu maalla päättyy. Rattoisaa on ollut ja vielä palataankin. Mutta kenties pääkaupunki tarjoaa vähän enemmän virikkeitä koronarajoituksista huolimatta. Niitä päin!

18.10.2020