Panu Rajala

Päivällä hain uunilämpimät kirjat Siltalasta. Samalla signeerasin verkkomessuille 75 kirjaa. Siinä se nyt komeili korkeissa pinoissa: Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee, harva enää päätään puistelee.

Eilen oli Simopekka Virkkulan innostunut juttu Aamulehdessä, samoin Jouko Grönholmin vähän kriittisempi arvio Turun Sanomissa. Tänään on Antti Majanderin arvostelu Hesarissa ja samalla ilmestyi Teeman Linna-numero monine kirjoituksineen. Kirja on nyt laskettu vesille ja jatkoa seurannee. Ellei tämä herätä vähän keskustelua, niin johan on kumma.

Antin arvio on hieman vaimea, mutta perustaltaan positiivinen. Mielestäni kirja ansaitsisi suuremman noston. Siinä Linna puhuu pitkästä aikaa suoraan ja sumeilematta elämästään ja teoksistaan. Missään hän ei ole näin pohjia myöten tulkinnut itseään ja kirjoittamistaan. Puhuttu ja murrepohjainen teksti voi tuottaa vähän vaivaa toisen kielialueen lukijoille. Anttia kiusasivat toistuvat tämä-sanat, mutta eipä hän arvaa, kuinka monta vastaavaa litteroinnista on karsittu.

Teeman luin kannesta kanteen, muutama oikein hyvä juttu siellä on. Unto Hämäläinen osoittaa Linnan ja Kekkosen läheiset välit, mutta ei esitä asiasta mitään arviota. Meillä oli kai luontevaa, että kriittinen ja vastarintaa herättänyt kirjailija ui sitten valtionjohdon kuuliaiseksi seuralaiseksi. Ei se tietenkään ole ainutlaatuinen ilmiö. Myös De Gaulle kesytti aikanaan André Maulraux’n hallituksensa ministeriksi.

Vasta tästä luen, että pitkäpuheinen Kalle Päätalo väsytti Kekkosen Tamminiemessä niin perusteellisesti, että presidentti painui lepäämään ja peruutti luvatun lounaan kirjailijoille. Se on jo melko ainutlaatuinen saavutus Kallioniemen Kallelta.

Esa Liljan juttu Koskelan Alman ja muiden naishahmojen asemasta ja merkityksestä Pohjantähdessä ansaitsee täyden huomion. Muutamat nuoret naiset (Venla Rossi) kirjoittavat sen sijaan aivan päättömiä Tuntemattoman mieshahmoista. Koskela ei ollut henkilö siis ollenkaan? Vain miesten kuvitelma komppanian päälliköstä! Kannattaisi nyt heti katsoa, mitä Linna kertoo Koskelan esikuvasta, Einari Kokkosesta. Hän ainakin vaikuttaa todelliselta henkilöltä ja kaikesta päättäen yhtä esimerkilliseltä kuin Koskela.

Karo Hämäläinen pitää Linnan työläiskirjailijan määritettä lavastettuna brändinä. Jos mies on ennen menestyskirjojaan tehnyt parikymmentä vuotta ruumiillista työtä maakylässä ja tehtaassa, on kai hänellä sentään jokin aito kokemus työläisyydestä. Totta kai hän kirjailijana torjui liian ahtaan määritelmän eikä halunnut olla minkään luokan äänitorvi. Työväenluokan jäseniä hän silti kuvaa uskottavammin ja suuremmalla sympatialla kuin säätyläisiä.  Muistelmissaan hän tunnustaakin puolueellisuutensa. Paremmalla syyllä voi sanoa, että Linna lavastettiin tieteen akateemikoksi. Siitä onkin Seikko Eskolan hyvä repliikki uudessa Kanavassa.

Hyvin ja monipuolisesti toimitettu on tämä Teeman numero, siinä riittää kaikenlaista pureskeltavaa. Ihmeesti Linna edelleen jaksaa herättää mielenkiintoa, hänen syntymäpäiväänsä on aikaa pari kuukautta. Mitä kaikkia arvioita ja tulkintoja tässä ehtii vielä pulpahtaa ilmoille.

Kun tulin Siltalasta, kotona odotti Marjan laittelema hernerokkapöytä torstain tapaan. Punssin hankin itse. Annoin rouvalle tuoreen kirjan, se on jo kolmas tänä vuonna. Olipa meillä siinä pieni juhlahetki keskenämme.

22.10.2020

Täällä taas. Tulo Helsinkiin onnistui sunnuntaina täydellisesti. Heitin Marjan Sepänkadulle ja ryntäsin Galleria Duettoon. Kohtasin heti itsensä taiteilijan Inari Krohnin sekä Paula ja Pekka Pesosen, kaikki opiskeluaikaisia kavereita. Voinneista puhuimme kuten tämän ikäisten kuuluu. Iloinen tapaaminen.

Ihailin Inarin isoja maalauksia Perusta, Macchu Picchu komeili väreissään,  kotoisia kuusikoita vierellä ja pienempiä luontotutkielmia toisessa huoneessa. Inarin tuttu symboli, lentävä lintu, tervehti monessa kuvassa.  Oli korona-aikaista väljyyttä, tilaa katsella ja aikaa jutella.

Muistelimme kuinka vietimme yhteiset 30-vuotispäivät Vesikansassa Inarin ja Vesan kanssa, Leena Krohn kirjoitti meille hienon runon, joka yhä riippuu seinälläni. Siitä on kertynyt jo 45 vuotta, joten päätimmekin siltä seisomalta yhteiset kahdeksankymppiset, kun viisi vuotta on vierähtänyt.

Tällä välin Marja oli loihtinut ruokasaliin suurenmoisen spaghetin punaviineineen. Juhlaa, Helsinki otti avosylin vastaan.

Seuraava etappi maanantaina aamumessun aikaan. Nyt oli rynnittävä tyhjään Messukeskukseen ja heitettävä Marja matkalla Meilahteen holterin asennukseen. Puhuimme mustassa salissa valaistulla korokkeella Väinö Linnasta Jyrki Nummen kanssa, Jari Mäkäräinen johdatteli. Aavemainen tunnelma, mutta asioita saatiin varmaan sanotuksi. Virtuaalimessuja siis hoidellaan, ensi sunnuntaina tulee tämä henkevä juttutuokio ulos areenalta.

Sitä ennen ilmestyy merkkiteos, Päivä on tehnyt kierroksensa. Siinä Väinö Linna muistelee puolen vuosisadan takaa lapsuuttaan, nuoruuttaan, kovia sotavuosiaan ja  aluksi ankaraa mutta sitten hurjaksi heittynyttä kirjailijan taivaltaan. Kun on nähty ja luettu lukemattomia sovituksia, tulkintoja, analyysejä, parodioita, viihteellisiä vemputuksia Linnan teosten vaiheilta – hänen oman äänensä avaaminen on kuin saisi leivosten sijaan mustaa leipää. Täyttä kaunistelematonta kerrontaa asioiden ytimestä. Siitä mistä kaikki alkoi.

Näin on päästy taas pääkaupunkilaiseen elämänrytmiin. Kaikenlaisia houkutuksia sitä katselee leffa- ja teatteriohjelmistoista, joihin ei kuitenkaan vielä tohdi heittäytyä. Eikö pitäisi kumminkin tukea taiteilijoita? He uurastavat vaikeissa oloissa. Meidän yksinäisten sisätyöläisten kelpaa. Täällä sitä vaan nakutellaan.

Irina Björklund oli eilen kahdessakin tv-ohjelmassa samana iltana. Viritti kiinnostuksen tähän kehuttuun sarjaan Rauhantekijä. Marja on sen jo katsonut ja suosittelee. Ensimmäisen katsoinkin, aika hyvä, kovin vakava. Taidan jatkaa.

Francon jälkeen on ainoa sarja, jota takuuvarmasti seuraamme molemmat, eikä se koskaan petä.  Monipuolinen yhteiskunnallinen perhekuvaus. Nyt Alcantarat ovat uhkaavasti eroamassa, mutta ehkä Merchedeksen autokolari kääntää tilanteen parhain päin. Tulee etsimättä mieleen Espanjan vaikea nykytilanne. Sydän kurkussa odotamme seuraavaa jaksoa.

20.10.2020

Elokuva-alan Jussit jaettiin kahdlle elokuvalle. Toisen olen nähnyt puoleen väliin. Auroran nuorisokuvaus ei vain jaksanut televisiossa kiinnostaa riittävästi. Elokuvissa sukupolvijako on revähtänyt suuremmaksi kuin muissa taiteissa. Tove voi kuroa kuilua kiinni.

Klaus Härön elokuva Tuntematon mestari oli mielestäni syvempi kuin nämä voittajat, kauniin melankolisesti haarautuva taiteen ja vanhuuden luotaus.  Se sai joitain hajaehdokkuuksia näissä nuorisokisoissa. Laumasieluisuusko vallitsee?

Muistellaanpa Karin mietelausetta Hesarin pääkirjoituksesta torstaina: ”En ole seurallinen tyyppi. Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä.”

Kari on piirtäjänä edelleen ylittämätön oivaltaja. Jarla kompuroi alussa, vielä on matkaa parantaa. Vai onko vähän kömpelö yleisfilosofinen piirros tätä aikaa? Aineksia luulisi olevan poliittisiin sivalluksiin, jotka tuottavat vapauttavan naurun, ei vain vaisun ihmetyksen. Mutta kuten Kari aikanaan sanoi: ”Eihän Sibeliuksellekaan löydetty seuraajaa.”

En huomannut edes pääministeri Marinin kohuleikkausta ja korua rintamuksessaan ennen kuin se oikein riekkuen osoitettiin. Nyt siitä tulee uusi vientituote. Samaa mieltä monien järki-ihmisten kanssa: vähissä ovat painavat aiheet, kun tällaisia nostetaan.

Pitää kohta ajella Laitilaan puhumaan melko tutusta aiheesta, Seitsemästä veljeksestä. Aina kun siihen palaa, hämmästyy uudestaan Kiven varhaista nerokkuutta. Miten ihmeessä hän tavoitti tällaisen kielen, modernit leikkaukset, verevän ihmiskuvauksen ja suorastaan sinfonisen rakenteen. Se on ihmeiden ihme. Ensimmäinen romaani on edelleen paras, vaikka Lehtonen, Waltari ja Linna ovat tulleet kantapäille. Linna pyrkii juhlasyksynään milteipä rinnalle.

Lähdin ja matkalla kuuntelin Antti Pääkkösen lukemaa Seitsemää veljestä. Aina nautittavaa kuultavaa! Se viritti esitelmään, jonka pidin Walo-talossa. Mainio perinteinen seurantalo, tuli lekutti kakluunissa, paikalla puolisensataa kuulijaa maskit kasvoilla. Eerikki Sorolaisen patsasta kävin ensin tervehtimässä. Lämmin tunnelma, aktiivista väkeä.

Oli ilo kertailla Kiven romaanin vaiheita ja analysoida vähän kolmen ensimmäisen luvun kerrontatekniikkaa. Kuulijatkin todistivat, että Kiven kieli on ihmeen elävää ja hyvin säilynyttä, kun vertaa moneen aikalaiseen ja myöhempään. Näistä puheltiin ja siitäkin, osasiko Kivi venäjää. Toimittaja Pirkko Varjo asiaa valaisi. Rahikainen kuulemma väittää että osasi. Miksei olisi osannut, ainakin vähän. Runeberg jätti venäjän opinnot sikseen, hänelle riitti ruotsin ylevä osaaminen ja kohtalainen ranska. Suomen kielestä hän ei välittänyt.

Muuten,kun elokuvista aloin: Seitsemästä veljeksestä ei ole vieläkään tehty kunnollista elokuvaa. Miksiköhän? Kun Tuntemattomastakin niitä on jo kolme. Linnahan kirjoitti seitsemästä veljeksestä sodassa, yhtymäkohtia riittää. Niitäkin tarkastelin, kun tänä syksynä kumpikin, Kiven romaani ja Linna itse, viettävät tasavuotisjuhliaan.

Nyt matka johtaa viimein Helsinkiin, ylipitkäksi venähtänyt syysoleilu maalla päättyy. Rattoisaa on ollut ja vielä palataankin. Mutta kenties pääkaupunki tarjoaa vähän enemmän virikkeitä koronarajoituksista huolimatta. Niitä päin!

18.10.2020

Lyhyt mutta tukeva kulttuuritankkaus Helsingissä. Näillä selviää taas, kun maalle palataan. Katsoimme Vilho Lammen retronäyttelyn HAMissa ja minä yksin kauan havittelemani elokuvan Näkemiin professori.

Oikeastaan piti mennä Aleksanterin teatteriin ihmettelemään Kari Tikan oopperaa, johon alakerran naapuri Aku Ahjolinna on tehnyt liikunnan ja tanssit. Mutta Marja on nyt syystäkin äärivarovainen ja muisti teatterin ahtaat käytävät ja tuolirivit, joten oli pidättäydyttävä. Lehdistä luemme, että ooppera oli tuskainen (HS) ja hämmentävä (Hbl), hyvinkin maailmaa syleilevä rakkauden ylistys kaikesta päättäen, ja Aku vaeltaa siellä Viisauden ja lempeyden ruumiillistumana mukana näyttämöllä. Sinne se nyt kuitenkin jäi, menee vielä viikonloppuna.

Maskit tiukasti kasvoilla kuljimme taidemuseossa ja katselimme Vilho Lammen jykeväviivaisia maalauksia Limingan niityiltä ja Pariisistakin, omakuvia ja jäykän umpimielisiä ihmishahmoja. Vahvaa viivaa, synkkiä jokimaisemia, jotensakin kuollutta mutta päälle käyvää elämänkuvaa – tuli helpotus siitä, ettei tarvitse noilla lakeuksilla vaeltaa. Todella suomalaista sielunmaisemaa ekspressiivisesti esitettynä.. Onneksi ehdittiin nähdä tämä ennen kuin näyttely viikon päästä sulkeutuu.

Paavo Rintala on kirjoittanut Lammesta romaanin Jumala on kauneus, ja Kemin teatterissakin sitä on esitetty. Tarkistettava onko se kirjavarastoni uumenissa. Lampi hyppäsi rautatiesillalta koskeen 38-vuotiaana. Hänen oikeistolaisesta radikalismistaan ja Lapuan liikkeen kannatuksestaan näyttelyn tekstit eivät kerro. Ehkä liiaksi raskauttavia asioita, kun muutenkin selkäpiitä karmii. Kevennyksenä sentään se Onnenpoika-sonnin inspiroima valoisa asetelma.

Kuoleman teema jatkui elokuvissa, jonne uskalsin pujahtaa ensimmäisen kerran sitten viime maaliskuun. Kinopalatsissa aika väljää, mutta Näkemiin professori oli ihme kyllä kerännyt täyden katsomon joka toiseen penkkiin. Istuin äärilaidalla, vieressä kaksi tyhjää tuolia, tuntui turvalliselta.

Johtuiko siitä, että oli niin pitkä tauko, mutta elokuva palkitsi nyt miltei ruhtinaallisesti. Olisin halunnut olla juuri tuollainen kirjallisuuden professori kuin tuo Richard Brown, jota Johnny Depp näyttelee suurenmoisesti. Tosin hänen hurjuutensa taustalla on syöpä ja kuolemantuomio, lopun odotus. Hän hellittää kaikista normeista ja käytöstavoista, myös opetuksen rutiineista ja heittäytyy tunteittensa ja oikkujensa valtaan. Ihmeellisen vapauttava kuvaus ihmisen muutoksesta ja pohjamudista, jotka ryöppyävät estottomasti esiin. Miten olinkaan minä säyseä ja sovinnainen professori, tuollaista ei tosiaankaan ollut Tampereen yliopistossa! Ja silti sain joltakin opiskelijaryhmältä syytteitä ahdistelusta, aivan absurdia. Voi tapojen erilaisuutta ja kulttuurien kaukaisuutta!

Wayne Robertsin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa on myös hairahduksia ja tarpeettoman tökeröitä kohtauksia, mutta lopun komea finaali hyvittää kaiken: professori Richardin suuri puhe tiedekunnan lopettajaisissa, jolloin hän särkee lopullisesti tabut ja puhuu suunsa puhtaaksi. Elokuva syvenee liikuttavissa jäähyväiskohtauksissa piikikkään ja uskottoman vaimon sekä lesboksi tunnustautuneen tyttären kanssa. Nielin kyyneleitä, hyvä kun siihen vielä kykenen.

Tällaista oli pääkaupungissa tällä kertaa. Nyt suuntaamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi takaisin maalle ja huristamme pian Nurmijärven laajojen salojen halki, jotka on parturoitu kolmostien ja kuljetusliikkeiden tarpeisiin miltei tykkänään. Kivi olisi kauhuissaan maisemansa raiskauksesta. Jospa kuuntelisimme äänikirjana Seitsemää veljestä, se on ehtymätön aartehisto. Juuri päivittelimme Markku Envallin kanssa Kaivarin kävelyllä, miten on mahdollista, että ensimmäinen suomenkielinen romaani on edelleenkin paras. Sen kieli ei lakkaa koskaan tehoamasta. Eläköön Aleksis, kovan onnen kirjailija, jota kukaan ei päihitä!

10.10. 2020

PS Radiossa kertoili äsken Lilli Earl, suuren Suomalaisen suvun edustaja. Kuutta kuvaa esitteli hauskasti ja tilitti suorapuheisesti Jouko Turkan idioottimaisia opetusmenetelmiä. Muisti myös mainita, kuinka hyviä näyttelijöitä tuli sitten Turkan koulusta, jonka hän itse jätti kesken. Tämäkin sinänsä absurdi radio-ohjelmaidea nousee joskus siivilleen.

Ruotsin Nobel-komitealla on hauska harrastus: se haluaa toistuvasti nöyryyttää kirjallisuudesta muka jotakin tietäviä. Ilkamoiden he siellä vetäisevät hihasta palkittavan, josta kukaan ei ole koskaan kuullut mitään. Samalla pääsevät loistamaan ne, jotka etuoikeudekseen tuntevat palkitun tuotantoa. Suomentaja Anni Sumarilla on nyt etulyönti ja aihetta juhlaan.

Runoilija Louise Glück vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä. Marja on täällä heti valmis lukemaan hänen runojaan, joissa pettymykset ja frustraatiot vaihtelevat arjen komiikan ja pienten sattumusten kanssa. Kuoleman läheisyyskin alkaa tuntua jo ajankohtaiselta aiheelta. Ehkä parjattu Akatemia tekikin löydön. Jukka Petäjä tosin tuntuu kaipaavan tuttuja klassikoita Akatemian kolhitun maineen vahvistukseksi. Margaret Atwood saa edelleen odottaa vuoroaan, ehkä pitkäänkin, kun amerikkalainen ikätoveri nyt valittiin.  Glück on kotimaassaan hyvinkin tunnettu, näin kauas olemme siis jo jääneet Yhdysvaltain kirjallisuudesta.

Huvittavaa on muuten se yltyvä piirre, että kirjailijan sukupuoli ja kansallisuus ja ihonväri painavat yhä enemmän toimittajien ennakkotoiveissa. Lohudullista sentään, että nyt palkitaan nainen, mutta ihonväri saisi tietysti olla tummempi. Entä sukupuolinen suuntautuneisuus, onko siitä vielä tietoa? Itse kirjallisuus, teksti, sen kvaliteetti, näyttää häipyvän trendipoliittisten perustelujen taustalle. Siinä mielessä Akatemia teki nyt itsenäisen valinnan, kiitos siitä.

Aivan hyvin sieltä joskus voisi pullahtaa semmoinenkin jättiyllätys, että palkituksi tulisi hieno runoilija ja prosaisti Eeva Kilpi. Sukupuoli, feminiini hienovireisyys, luonnonläheisyys, maapallon ekologisen järjestyksen kunnioitus – kakikki täsmäävät ehdokkuuden kriteereihin. Ihonväri nyt on kalvas hänelläkin, mutta etnistä taustaa sentään Karjalasta. Aika vain taitaa hänen kohdallaan käydä vähiin. Paavo Haavikkokin tunnusti tunteneensa aina tiettyä värinää vatsanpohjassa, kun tämä Nobel-päivä lähestyi. Sillanpää säilyttää ikuisen paalupaikkansa meillä.

Kalle Päätalo ei koskaan päässyt Nobel-ehdokkaaksi. Seksuaaliset taipumukset (rankkaa häirintää), maailmankuvan karski miehisyys, ruumiillisen työn yliarvostus olivat jo sinällään korkeita esteitä. Myös kieli tuottaa ruotsalaisille lukijoille ja kääntäjille ylittämättömiä vaikeuksia. Ajatuskin voi tuntua teoreettiselta, mutta nythän ehdokasarvailuissa mainittiin jo Norjan Päätalo, Karl Ove Knausgård. Hän on tosin helpompi pala nieltäväksi ja julkaissut ehkä neljänneksen Kallen koko volyymistä. Norjalla on monta palkittua Björnsonista, Hamsunista ja Undsetista alkaen, saa nähdä kuinka Klaus Oven jatkossa käy. Onko hän vain nopea kirkas pyrstötähti, uudenlaisen autofiktiivisen lajin uranraivaaja.

Se että edes mainitaan ehdokkaiden joukossa oli Väinö Linnan mielestä jo merkittävä asia. Ei siellä kaikkia tuoda esiin, hän tähdensi. Palkinto jäi silti Linnalta saamatta, vaikka sitä noottikriisin 1961 avittamana vähän jo uumoiltiin. Sitten Linnasta tuli Kekkosen valitsijamiesehdokas ja hänen politiikkansa luja kannattaja, lopulta tieteen akateemikko, joten hyvä niinkin.

Päätalo tuli mieleen siitä, että eilen piipahdin Mika Waltari -seurassa, jossa Ritva Ylönen esitelmöi hyvin valaisevasti Kallen tiestä kirjailijaksi – siinä tärkeänä kannustimena tunnetusti Mika Waltarin opaskirja Aiotko kirjailijaksi?  Sehän on aivan liikuttava tarina sinänsä, Mikakin kuului puhjenneen kyyneliin, kun hän sai kuulla, kuinka paljon hänen kirjansa oli tälle savottamiehelle merkinnyt ja sai samalla pidellä käsissään Kallen aarretta, tervan tahrimaa vanhaa kirjaansa. Ihmeellisiä ovat kirjojen tiet.

Waltari-seurassa oli saapuvilla puolentoista kymmentä rohkeaa jäsentä maskit kasvoilla, tohtori Jukka Mustonenkin, joka tietää paljon Päätalon sairauksista. Puheenjohtaja Päivi Istala ja sihteeri Sirkku Lindholm vetäisivät yllättäen minutkin estradille ja onnittelivat kukkasin ja villasukkasin taannoisesta syntymäpäivästäni. Tyylikäs seura! Tämä oli Tasavallan presidenttiparin ja kirjailijaliittojen lähettämien adressien ja monien yksityisten tervehdysten ohella lämmittävin onnittelu.  Kiitos kaikista, ystävät!

9.10. 2020

Urheilijoiden mielenterveydestä on syytä olla huolissaan. Kysely kertoo häiriöiden runsaudesta. Tosin Juha Kanerva muistutti eilen Jälkihiessä, että näihin kyselyihin vastataan alalla laiskasti, jotkut eivät edes avaa sähköpostiaan niiltä osin. Prosentuaaliset tulokset ovat vähintään epäluotettavia. Sama koski aiemmin seksuaalista häirintää koskevia kyselyitä urheilun piirissä (ja muuualla).

Mutta kuitenkin. Olisiko tasapainoinen mielenmaisema eduksi urheilijan tuloksille? Syntyykö voitonhimoinen mieli traumoja poistamalla? Horjuttaako tappion kärsiminen vakavasti urheilijan mielenterveyttä? Paavo Väyrystä lainaten: voiko vitutukseen kuolla?

Paavo Nurmen mielenterveydestä emme enää tiedä kovin tarkasti. Tiedetään, että hän harjoitteli maanisesti millintarkan ohjelman mukaisesti. Hänellä oli aina sisäinen pakko voittaa, hän vihasi tappioita. Hän oli luonteeltaan kylmä ja sulkeutunut, hän piinasi itseään kohtuuttomasti. Lopulta hän ei antanut mitään arvoa kultamitaleilleen. Hänen vanhuuttaan leimasi katkeruus ja vainoharhaisuus (ainakin lääkäreitä kohtaan).

Ovatko nämä tasapainoisen mielenmaiseman tunnusmerkkejä? Jokin muu ajoi Nurmea eteenpäin. Onko huippu-urheilijan vimmattu kunnianhimo taltutettavissa psykiatrisin hoitokeinoin? Eikö pikemmin julma luonto (vrt. Väätäinen) aja urheilijaa voitosta voittoon? Usein hän on valmis maksamaan saavutukset terveydellään, ehkä myös mielensä terveydellä. Jos urheilijan mieli terapoidaan normaalin tasaiseksi, voitontahto saattaa laimentua. Äärimmäinen itsepiinaus on eräs jatketun mielenhäiriön muoto. Maine ja kunnia hyvittävät kaikki vaivat.

Karo Hämäläisen romaani Yksin (2015) antaa asiasta aika hyvän todistuksen. Se kertoo pakkoneuroosien vallassa elävästä juoksijasta, jonka ura on yksi historian loistavimpia, Usain Boltin veroinen. Paavo Nurmi oli kansallissankari, joka ajatteli vain omaa etuaan, toisten voittamista. Läheiset ihmiset hän polki alleen, isänmaa oli hänelle etäinen abstraktio. Näkyvyyttään korostaakseen, vanhoille vihollisilleen kostaakseen  hän suostui tuomaan soihdun Helsingin olympialaisten avajaisiin.

Tietysti romaani kärjistää, mutta uskottavia piirteitä siinä on. Mitä Nurmi olisi sanonut, jos hänet olisi yritetty taluttaa turkulaisen kallonkutistajan puheille? Vahinko ettei Karo tehnyt tästä kohtausta romaaniinsa. Monilla taiteilijoilla mielenterveyden hoitamattomat rotkot ovat olleet suorastaan luovuuden lähde. He ovat tietysti poikkeusihmisiä samoin kuin huippu-urheilijat.

Olisiko samalla ajateltava myös muiden ammattiryhmien mielenterveyttä. Varmasti stressi vaivaa myös orkesterimuusikoita, kaupan kassoja ja poliiseja. Heidänkin henkinen kanttinsa on monesti kovilla. Poliiseilla varsinkin silloin, kun he joutuvat kantamaan ja sumuttamaan mielenosoittajia kadulta ja saavat palkakseen  tutkinnat, kuulustelut ja julkisen kritiikin.

Siinä kadulla tai johtokeskuksessa on nopeasti päätettävä, missä kulkee rajalinja suostuttelun, ohjeistamisen, käskemisen ja sitten tarpeellisen tai puolustettavan väkivallan välimailla. Jälkeenpäin mahdollisuudet on helppo analysoida kirjoituspöydän äärellä.

Elokapinallisten mielenilmaus näytti vaimealta ja vähäväkiseltä. Samoin poliisin käyttämä paprikasumute on varmaan miedoin mahdollinen. Paprika on luonnontuote ja sopii sikäli eloperäisten demonstranttien pakkosiirtelyyn. Ilmastonmuutos tuskin pysähtyi mielenosoituksen voimasta, mutta saatiin kuitenkin aikaan paljoin mediahälinää, somepalautteita ja paperityötä lainoppineille, tutkijoille ja sakottajille sekä soveltuvaa lausunnonsorvailua oikeusasiamiehelle ja sisäministerille. Yksikään näistä lakisääteisistä toimista ei valitettavasti edistä ekokapinan alkuperäistä, sinänsä kannatettavaa kutsumusta.

Eikö siis kannattaisi ottaa vähän raskaammat menetelmät käyttöön ensi kerralla. Mannerheimintie poikki päiväksi ja ulosmenoteille betonisulkuja. Reippaat nuoret voisivat estää kansanedustajia laskeutumasta Eduskuntatalon portaita ja sulkea takaovet, kunnes riittävästi ilmastoa edistäviä päätöksiä alkaa kuulua. Poliisikin saisi lämpimikseen koetella vähän kovempia otteita.

Toistaiseksi korona on ollut ylivoimaisesti tehokkain ilmaston puhdistaja ja hyvien eloperäisten tavoitteiden edistäjä.

6.10. 2020