Panu Rajala

Muistan Hannu Karpon televisiosta ehkä vuodelta 1960. Ette usko vai. Norssin luokkatoverimme Riku Rinkama oli varhainen tv-tähti, koska hänen enonsa Heikki Packalén työskenteli Ylellä. Rikun parina nuoriso-ohjelmissa oli mainittu Karpo. Se oli ihmeellistä siihen aikaan.

Siitä Karpon ura lähti nousuun. Aina häntä tuli vähän seurattua. Olimme samaan aikaan jopa töissä MTV:ssä. Siellä Karpon fanaattista työtahtia kauhisteltiin. Toimittajat ovat yleensä mukavuudenhaluista väkeä. Karpo poikkesi kaikista, hän teki ohjelmiaan veren maku suussa. Joskus ihmeteltiin käykö hän yleensä koskaan kotonaan.

Yhteiskunnassa oli paljon paljastettavaa. Nyt saman hoitaa some ja yliherkät kansalaiset kanteluillaan. Harvalla on yhtä järeää sanottavaa kuin Karpolla aikanaan. Silloin hän oli yksinäinen ritari, joka äkkäsi epäkohdan, hyökkäsi sumeilematta ja iski myös harhaan. Hänen uskottavuuttaan lisäsi se, ettei hänellä ollut poliittista agendaa. Ylen yksisilmäisinä aikoina hän kulki aivan omia reittejään.

Odotan Karpo-dokumenttia kiinnostuneena. Eletyt vuosikymnmenet heräävät taas eloon. Ehkä elokuviin voi jo mennä maski päällä. Virpi Suutarin Aalto-dokkari on myös saanut vahvaa ennakkosuositusta. Tietysti ne tulevat televisioon aikanaan, tuskin menettävät siellä paljon teräänsä. Karpo oli tv-ajan sankari jos kukaan, kuvaruutu oli hänen kotinsa.

Karposta Karanteeniin. DHL kuljetti laatikollisen uusinta kirjaani eilen R-kioskille. Kummallisia ovat nykypäivän postitusmenetelmät. Mutta löytyihän se sieltä, ei tosin koodilla vaan reilusti nimellä. Uusi tekniikka ei aina täsmää. Katselin iskevää kansikuvaa ja kirjaa varovasti selailin. Hajamietteitä koronaviikoilta. Ellei muuta niin subjektiivinen dokumentti tästä hyvin poikkeuksellisesta alkuvuodesta. Malja oli sillekin kohotettava. Paljon tallennan näköjään Kansallisrunoilija-kirjani jälkivaiheita ja vastaanottoa. Onpahan kansien välissä ennen kuin ensi kuussa pukkaa jo uutta kirjaa.

Kun luin Markku Envallin esseen ”Miten kirjoitan” uudesta kokoelmastaan Kylmää kynäsotaa, tuli havainnollisesti esiin aikakausien muutokset kirjallisissa olosuhteissa. Envall pystyy jäsentämään huolellisen työrytminsä ja kuvaamaan työhuoneensa sisustuksen ja pöytänsä päällyksen. Hän kirjoittaa kirjansa kahden kuukauden periodina kaksi tuntia päivässä. Teksti kertyy kellon tarkkuudella. Hänen työergonomiansa vaikuttaa täydelliseltä.

Väinö Linna edusti aikanaan äärimmäistä vastakohtaa. Hän aloitti kirjoittamisen korsussa asemasodan aikaan ja jatkoi sodan jälkeen missä milloinkin, veljensä tai kaverien luona mistä vain rauhallisen paikan löysi. Ei työhuoneesta tietoakaan. Hän kirjoitti Tuntemattoman ensimmäiset sivut lyijykynällä ruudulliselle paperille anoppinsa mökin pihassa kiven päällä istuen. Kun hän nousi, hänen housunsa repesivät. Suuri vahinko köyhälle miehelle. Kirjan tuotto tosin korvasi sen aikanaan monin verroin.

Tuntemattoman lopullista versiota Linna kirjoitti lainakoneella kahteen kolmeen kertaan. Hän aloitti joka päivä heti palattuaan tehtaasta. Joka ilta syntyi muutama liuska, joita kaverit kokoontuivat kuulemaan, kun Linna luki ääneen. Kommentointi oli niukkaa, ainoa sallittu kehu kuului: ”Ei jumalauta…”

Vasta ryhtyessään Pohjantähteen Linna hankki oman kirjoituskoneen, mutta kirjoitti edelleen ensimmäisen version lyijykynällä. Konetta hän kuljetti Tampereen ja Hämeenkyrön maatilansa väliä. Semmoisella matkalla välähti romaanin nimikin. Tekstiä syntyi aina ja missä vaan, kun henki oli päällä.

Linnalla sisältö, polttava sanoma oli niin tärkeä, että mikään – paitsi välillä horjuva terveys – ei hänen työtään haitannut. Pitkät ajat hän eli tupakalla ja mustalla kahvilla. Kerran Linna yritti tupakkalakkoa – tuloksena niin kurjaa tekstiä, että se oli heti hävitettävä. Näistä enemmän, kun Linnan muistelmat kuukauden päästä ilmestyvät.

Heillä molemmilla oli asiaa, niin Karpolla kuin Linnalla. Heillä sanoma oli niin päällimmäisenä, että menetelmiä ei ehditty harkita. Työ veti mukaansa oli tilanne mikä tahansa. Molemmat olivat omalla tavallaan heikompien ja sorrettujen asialla. Karpo iski lujaa suoraan koteihin, Linna hitaammin satojen tuhansien painoksillaan. Molemmat vaikuttivat historiaan, muuttivat lakeja ja mielialoja, käänsivät ihmisten käsityksiä menneestä ja nykyhetkestä.  Kestävämpi jälki syntyi kirjoittamalla, mutta äkkiparannuksia sai televisiokin aikaan. Linna antoi kaikkensa ja katkesi, Karpo kesti kauemmin. Aika velikultia.

25.9. 2020

Otsake ei ole vähättelevä, vaan lainautuu kohdehenkilön muistelmien otsikosta (2000). Professori Heikki A. Reenpää oli Pikku-Heikki erotuksena isästään, Otavan aiemmasta kirjallisesta johtajasta Heikki Reenpäästä. Saara Kuitunen puhui aina pikku-Heikistä, sittemmin kai nimi säilyi vain Otavan omissa piireissä.

Heikki A. oli kustannusalan viimeinen herrasmies, myös viimeinen idealisti. Hän oli visionääri, jolla oli aina suuria ideoita. Viimeisinä vuosinaan hän vielä halusi pelastaa uhkaavasti vajoavan kirja-alan. Harmi vain, että hänen lennokkaat ideansa eivät useinkaan olleet toteutuskelpoisia. Se ei hidastanut kustannusmaailman onnensoturin intohimoista ratsastusta kohti parempia kirjoja ja aikoja.

Kävin Heikki A. Reenpään puheilla ensimmäisen kerran vuonna 1975. Esitttelin hänelle pro graduni, joka koski F. E. Sillanpäätä, ja ehdotin uuden elämäkerran kirjoittamista Nobel-kirjailijasta, jonka tiesin olevan lähellä Reenpään sydäntä. Hän oli tehnyt omankin gradunsa aikoinaan Sillanpäästä ja tukenut kirjailijaa monin tavoin. Hankkeeni ei syöksähtänyt mitenkään vauhdikkaasti eteenpäin. Reenpää suhtautui siihen ystävällisen huvittuneesti. Sillanpäästä oli kirjoitettu jo aika paljon, pari elämäkertaakin.

Pikku-Heikin asemat vähän jo laskeutuivat Otavassa. Muut eivät talossa olleet yhtään kiinnostuneet Sillanpäästä. Kun menestyy liiaksi eläessään, tähti laskee myöhemmin. Niinpä kun SKS:n Urpo Vento suoraan tilasi elämäkerran Sillanpäästä, suostuin heti. Totta kai tieteellinen kustantamo oli hyväkin, kun väitöskirjaa samalla yritin. Sillä tiellä seikkailin kymmenisen vuotta.

Yhteys Heikki A:han ei katkennut, vaan päinvastoin tiivistyi. Kutsuin hänet vasta perustetun F. E. Sillanpään Seuran kunniajäseneksi, ja niissä merkeissä keksimme kaikenlaista. Monia seuran tilaisuuksia HAR sponsoroi, moniin osallistui itsekin. Suuri tehtävämme oli vetää Sillanpään 100-vuotisjuhlat 1988, jolloin asioita Hämeenkyrön päässä hoiteli rehtori Kauno Perkiömki ja kulttuurisihteeri Pirkko Pilvinenkin oli mukana sekä seuran silloinen puheenjohtaja, maanviljelijä Rauno Antinmaa. Kuinka monesti istuimmekaan silloin Reenpään huoneessa uskoa, ohjelmaideoita ja rahaa hakemassa.

Tapahtumia olikin jos jonkinlaisia vuoden mittaan: näytelmiä, seminaareja, esitelmiä, elokuvia, taidenäyttelyitä, kirjajulkaisuja ja muita. Sillanpään Kootut teokset julkaistiin Ulla Rantasen kuvittamina, Reenpää promoottorina ja minä toimittajana. Onkohan sellaisia sen jälkeen tullutkaan, ehkä sentään Väinö Linnalta. Jossain välissä väittelinkin. Sillanpään juhlavuosi oli suurimittaisimpia maassamme ja ulottui moniin ulkomaisiin esitelmiin. Hieno seminaari oli Lontoon yliopistossa sekä vastaavia Tukholmassa, Puolassa, Unkarissa, Hollannissa, Saksassa jne. Muistettavimman juhlapuheeni pidin Riian Anglikaanisessa kirkossa.

Näihin nyt ei Reenpään vaikutus aina ulottunut, mutta kyllä hän kummisetänä taustalla kummitteli. Hänen tyyppisiään kulttuurihahmoja ei enää kasva. Hänellä oli pelivaraa, ajatuksia ja myös rämäpäistä seikkailunhalua kirjallisuuden ja taiteen kentillä. Tässä vain kapeita näkymiä hänen monihaaraiseen toimintaansa.

Viimeisen kerran tapasin Heikki A. Reenpään aamukahvilla Otavassa pari vuotta sitten. Haastattelin häntä Ilmari Kiannosta tulevaa kirjaa varten. Vanha kustantaja muisteli lievällä kauhulla, kuinka raskasta oli hoidella hankalan ikäkirjailijan sortuvia raha-asioita ja siinä sivussa sekavia naissuhteitaan. Siihen aikaan klassikoista todella huolehdittiin. Kianto ei koskaan ymmärtänyt, mikä koneisto maassa oli valjastettu Sillanpään Nobel-palkinnon hankkimiseksi. Miksi tämä hämäläisten piikajuttujen sepustaja sai kasvattaa velkatiliään Otavalla määrättömiin, kun taas oikean kansalliskirjailijan ruuvia koko ajan kiristettiin!? Mukamas.

Mainio istunto sekin. Heikki A. oli jutunkertojana verraton, vaikka ei harrastanut erityisen täsmällisiä asiatietoja. Kihti häntä kiusasi, mutta muuten vaikutti virkeältä. Aiemminkin vaivasin häntä melkein kaikkien kirjailijaelämäkertojeni tiimoilta, aina hän jotakin herutti. Vesan kanssa haastattelimme häntä Yrjö Jylhän asioista ja surullisesta kohtalosta. Hän muisteli, kuinka Otavassa naiset pelkäsivät Jylhän synkkyyttä ja sotilaallista käytöstä.

Mikä elävä kulttuurihistorian aartehisto menee nyt mailleen. Ei päässyt Pikku-Heikki ihan tavoitteeseensa, 100-vuotiaaksi. Onneksi hän kirjoitutti kaksi muistelmateosta vaiheistaan, lisäksi paljon metsästysjuttuja ja muita. Ikävä tulee, mutta aikansa kutakin. Kuten Vesa totesi, eräs aikakausi on taas päättynyt, peruuttamattomasti.

Tänään on muuten Mika Waltarin syntymäpäivä, se mainittiin sentään radiossa. Sillanpään nimi on toimittajien kalenterista hukkunut, hänen syntymäpäivänään juhlittiin aamulähetyksessa Hildegard Bingeniläistä (1098-179). Tottahan tunnette? Valistus oli tunnetusti Heikki A. Reenpään johtava toiminta-aate.

19.9. 2020

Ensin tuli lievä shokki. Rukan juurelle on noussut pieni kaupunki sitten viimenäkemän. Siitä onkin aikaa. Kun kiersi tunturin itäpuoelle, näkymä alkoi rauhoittua. Mutta taajaan on sielläkin rakennettu. Tätä se on, paljon puhuttu Lapin matkailu. Luonto saa taipua, ihmisen mukavuus ja rahalliset houkutukset nousevat hallitsemaan karua Lapinmaata. Maksukyvyttömät älkööt vaivautuko.

Rukan huipulta löytyi rauhallinen Peak ja sieltä avautuvat näkymät, joissa ei ollut valittamista. Kolme päivää reippailin poluilla ja sateisen sunnuntain luin maisemaikkunan äärellä Väinö Linnan muistelmien toista vedosta, johon tein viimeisiä korjauksia. Antoisa hengähdys esitelmien välissä. Ruska näyttäytyi alkavana, lupaavan värikkäänä.

Laskeuduin tunturilta Kuusamon kirjastoon, minne kertyi puolisentoistakymmentä kuulijaa pohtimaan Runebergin ja Linnan kansallisia kuvauksia, niiden eroja ja  yhteyksiä. Kuulijain joukossa oli yllättäen ex-journalisti ja yrittäjä Päivi, johon tutustuin parikymmentä vuotta sitten Alexandriassa Waltari-symposiumissa. Näin kirjallisuus tuottaa globaaleja risteyskohtia. Palkitsin itseni Tropiikin kuohuissa sekä korkealla olutlasillisella.

Vielä laskettelin Ouluun, ja silläkin matkalla koin yllätyksen. Poiketkaa ihmeessä Taivalkoskelle – paitsi Päätalon syntymäkotiin Kallioniemeen – ennen kaikkea myös kirkonkylään Jalavan kauppaan! Ällistyttävä elämys. En ole moista kauppaa nähnyt. Sukellus  jonnekin 1920-luvulle. Mikä valikoima nostalgista kamaa ja kapustaa, kirjaa ja jatsaria – sekä aitoa ajatonta kahvilatunnelmaa.

Koko automatkan satoi ja Oulussa puhkesi oikea myrsky. Pelastauduin Oulu-opistoon, jonka luentosaliin oli saapunut kuusi (6) urhoollista kuulemaan tarinoitani Ilmari Iki-Kiannosta. Historiaseuran tilaisuus peruuntui keväältä tähän kohtaan. Soitin matkalla Raija-Liisalle, joka uhkasi jäädä ensimmäisen kerran aikuisikäisenä talvehtimaan saunamökkiinsä Turjanlinnan maisemiin. Sisukas tytär on Ikillä. Minä yritin kehiä Kiannon monihaaraisesta urasta ja tuotannosta juonteita, jotka ovat jääneet historiaan ja avanneet uusia uria yhteiskunnassa. Niitähän löytyi: siviilivihkimys, tolstoilainen kirkonvastaisuus, kurjaliston kuvaus, boheemikirjailijan mallin repalainen pystytys, pohjaton naistenmiehisyys ja niin edelleen. Näistä riitti keskustelua myrskyn mylviessä vahvojen kiviseinien takana.

Vielä jaksoimme raahautua Joakim Tervosen kanssa läpi tuulen ja tuiskun lämpöiseen krouviin vodkashotin, porokeiton ja punaviinin äärelle. Varusteeni ja sisuskaluni kuivattelin hotelli Arinan saunassa. Seuraavana päivänä sää alkoikin selkeytyä rantatiellä Oulusta Hämeenkyröön, missä puhkesi uusi puhuri. Harvoin on vanha kunnon Villa Viehätys tuntunut niin rakkaalta ja turvalliselta kuin eilisiltana.

Täällä sitä ollaan ja katsellaan aamulla taas Jälkiviisaita, missä Kreeta Karvala imitoi hauskasti ministerien kyselevää turvautumista Matti Vanhasen korkeaan auktoriteettiin, että kuinka hiton monta miljardia me taas otettiinkaan velkaa. Missä se miljardisäkki onkaan, josta näitä kauhotaan? Ville Blåfield nojautui kuten ennenkin fiiliksiin ja vaistomaisiin tuntemuksiinsa pikemmin kuin asioiden analysointiin. Näinkin selviää kuppi kädessä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Ja nyt puhuvat kulttuuriykköset iltapäivän ratoksi radiossa Kansallisteatterin transseksuaalisista sekoiluista ja taiteen ja urheilun poliittisuudesta. Ymmärrän joten kuten representaation ja toiseuden, mutta en oikein transnaiseuden hengenvaarallisuutta, johon tuolla keskustelussa Annu Kemppainen kovasti vetosi. Kuultiinhan myös ihan järkeviä ihmettelyjä valituista polttavista aiheista.

Näin kun on laskeutunut vilpoisen avarasta Lapinmaasta tänne etelän median kiehumapisteiden äärelle, aiheet tuntuvat aika marginaalisilta ja niiden nostattamat kohut jokseenkin kohtuutomilta.

Kielenkäytöstä: ministeri Lintilä käytti aamulla kolmasti muotoa ”me pyrimme tehdä” pro tekemään jotakin. Onko Kielitoimisto virallistanut tämän ja miksi? Jotta muuttajat oppisivat helpommin tämän mutkallisen kielen? Samalla se köyhtyy ja outoutuu näin kantasuomalaisen korvissa. Kenen luvalla kieltä on menty muuttamaan?

18.9. 2020

Lähdin kotimaan kierrokselle pitkän hiljaiselon jälkeen. Ensimmäinen kohde oli Jyväskylä.

Vavahdan tutunomaisesti aina kun lähestyn Alvar Aallon suunnittelemaa punatiilistä campusta. Täällä aloittelin akateemista taivalta kesällä 1963. Suoritin kesäyliopistossa englannin pro exercition. Vielä innoittavampaa oli seurailla varhaista Jyväskylän Kesää kaikenlaisine konsertteineen, paneeleineen ja tapahtumineen. Nyt nousin samaan juhlasaliin, missä monesti istuin katsomossa. Rehtori Leena otti rohkaisevasti vastaan. Tämä oli Ikääntyvien yliopiston syyskauden avaus.

Luennoin Aila Meriluodon runoudesta – salissa viisi henkeä. Hekin siellä tehtäviensä puolesta. Tilanne ei nyt ollut näin vakava. Luento striimattiin 270 kuulijalle, joten yleisöäkin toivon mukaan oli. Silti oli totta puhuen vähän outoa puhua kumistella tyhjille tuoliriveille. Yksinäisen kameran silmä tarkkaili takarivistä puhujaa, Ensimmäinen kokemus laatuaan.

Ajellessani Hämeenkyröstä Jyväskylään kuuntelin vireeseen päästäkseni Elina Strömin lukemaa äänikirjaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Mainio kokemus, en ole sitä ennen kuullutkaan. Hyvä lukija herättää tekstin eloon. Suorastaan hämmästyin, kuinka elävältä kirjan kerronta kuulosti. Siitä oli helppo jatkaa katederilla luennointia.

Jyväskylästä jatkoin oikopäätä Paltamoon asti. Hämärtyi ja satoi. Ehdin yhdeksäksi toiseen tuttuun paikkaan, Katinkultaan. Väistelin kainuulaista koronaa ja nukuin puolityhjässä kylpylässä. Ei tehnyt mieli altaaseen enkä olisi ehtinytkään. Jatkoin aamulla sateessa kohti pohjoista.

Kirjailija Sari Pöyliön ajatus oli, että tulisin Kemijärven kirjastoon puhumaan kirjoistani.  Hyvin ehdin iltapäivällä majoittua Mestari Kievariin ja tavata pikaisesti lounaalla Sarin.  Hän kävi Hämeenkyrössä juttumatkalla joskus anno dazumal. Silloin puhuttiin Myllykolun Kesäteatterista. Nyt oli kirjastossa aiheena Runeberg ja Väinö Linna. Vähän myös pian ilmestyvästä karanteenikauden päiväkirjastani kerroin.

Täällä oli elävää yleisöä päälle 30, mikä oli kuulemma paikallinen ennätys. Juttu meni hyvin, innostuin suorastaan. Tapasin tuttuja ja lukijoitani, varsinkin Tuula Narkilahden. Paikalla oli paljon kirjoittajia, toivoivat koulutuksellista otetta. En tiedä onnistuinko siinä. Sarin ja koiransa Topin kanssa jatkoimme iltateellä pohdiskelua. He tuntuivat tyytyväisiltä tilaisuuteen. Sarilta ilmestyy vuoden vaihteessa kolmas teos, romaani. Huomasimme että Kemijärveltä ei ole helppo saada taksia iltamyöhällä, viimein onnistui. Vain yksi auto päivystää laajaa aluetta.

Perjantaiksi järjestivät yllätysohjelmaa. Pääsin veneretkelle Kemijärven selälle. Tänne ajellessani olin jo ihaillut avautuvia vaaramaisemia ja väljiä vesistöjä Kuusamon vaiheilla ja sitä ylempänä. Nyt vasta maisemat avautuivat! Oli huikaisevaa istuskella takakannella ja antaa näkymien vilistää. Mikko ohjasi venettään, Pentti ja Elli avustivat ja Tuula piti vilkkaimmin huolta seurustelusta. Hänen ovat kuvatkin. Kaikki ovat aktiivisia kirjoittajia, perustaneet yhdistyksenkin, Tuula Luiro on aktiivinen sihteeri (kuvassa).

Ihastelimme varsinkin pitkiä puhtaita hiekkarantoja, joita ihmeen kaupalla ei ole vielä asutettu eikä edes valjastettu matkailuun. Lapin Riviera! Rantauduimme saareen, missä oli vanha tukkikämppä, nyt osuuskunnan virkistyskäytössä. Isäntäni ja emäntäni loihtivat valtaisan lounaan kylmälaukuista, tuli viritettiin takkaan, makkaraa paistettiin ja meillähän oli kovasti mukavaa ja tunnelmallista. Olin arvioinut retken pituudeksi pari tuntia, se kesti lähdöstä paluuseen seitsemän tuntia. Suurkiitos järjestäjille elämyksestä! Sauna maittoi Kievarin kämpillä.

Nautin vielä poronkäristystä ja paikallisen panimon olutta ravintolassa ja poikkesin baariin, missä jouduin osalliseksi pubivisaan! Yksinäinen kilpailija tarvitsi kaverin. Panimme parastamme, mutta hävisimme erän Kari Väänäsen joukkueelle 6-7. Se voittaa kuulemma aina. Kari kävi murisemassa siitä, että tv-sarja Taivaan tulet on lopetettu. Hyvä sarja se olikin ja ansaitsisi jatkoa. Täällä Kari edelleen päivystää ja kerää aineistoa. Pankaa siellä tv-kakkosessa tuulemaan!

Näin päättyi kiertueeni ensimmäinen osa. Lauantaiaamuna suuntasin kohti Rukatunturia. Saas nähdä, mitä siellä tapahtuu.

12.9. 2020

Kulttuuriykkösessä keskusteltiin perjantaina uskonnon merkityksestä Ylen ohjelmissa. Kari Enqvist vetreänä ateistina kummeksui radion hartausohjelmia. Pitääkö valtion kustantaa oopiumia kansalle? (Lupamaksujahan me kaikki maksamme.)

Aika hyvin siellä Jouni Kemppainen puolusti uskovaisen kansanosan oikeutta kuunnella heille läheistä ohjelmaa. Tietysti puhe luiskahti saman tien muiden uskontokuntien oikeuksiin. Kiintoisa oli kuultu tutkimus siitä, että eri uskontokunnille suunnattua ohjelmatarjontaa vaativat kiihkeimmin suomalaiset (edistykselliset) tahot, evät niinkään asianosaiset eli eri uskontokuntien edustajat. Täällä ollaan usein paavillisempia kuin paavi itse.

Enqvistin eräs peruste oli se, että uskonto ei ole totta, ei pidä paikkaansa, perustuu uskoon, kuvitelmiin ja tunteisiin. Sillä ei ole mitään tiedollista perustaa. Mutta  eikö kaikki taidekin kuulu samaan kategoriaan. Onko sinfoniakonsertilla erityistä tiedollista perustaa? Entä fantasiaan pohjaava kaunokirjallisuus? Ei niissäkään paljon ole faktapohjaista valistusta.

Halki vuosituhansien kansojen kulttuurit ovat levänneet kolmijaon varassa: tiede, taide ja uskonto. Tuskin mikään kansa on luopumassa yhdestäkään näistä. Neuvostoliitto yritti, eikä siinä hyvin käynyt. Uskonnon asema kansan keskuudessa painui väliaikaiseen piiloon ja vahvistui taas myöhemmin. Paavi Johannes Paavali II muutti uskonnon voimalla itäblokkia enemmän kuin saatiin aikaan ”tiedollisella” informaatiolla eli pelkällä politiikalla.

Tuskin edes terävä kosmologi Kari Enqvist kykenee murtamaan uskonnon asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. Avarampaa tiedepohjaista asennetta osoitti Antti Eskola, joka ryhtyi eläkeläisenä tosissaan tutkimaan uskontoa, sen olemusta ja käytäntöjä ikään kuin sosiologisesti. Eskola tuli siihen yksinkertaiseen tulokseen, että ”jotakin muutakin on” – kuin siis tämä reaaliolevaisuus.

Nyt sunnuntaiaamuna naisväen nukkuessa kuuntelin luokkatoverini Jorma Kaimion ja vaimonsa Maaritin mietteitä Rantasalmen komeasta pappilasta. Etruskien papyrukset ja antiikin rakennukset ovat luupin alla Savon syvässä tutkimusrauhassa. Musiikkihuoneessa kuunnellaan taivaallista musiikkia ja muutenkin eletään kuin paratiisin porteilla. Jotkut kykenevät järjestämään elämänsä näinkin täydellisesti. Jormassa oli jo Norssin aikoina epäilyttävän nerokkaita piirteitä. Kadehdin erityisesti hänen repertoaariaan italiankielisistä kapakkalauluista, joilla hän on ällistyttänyt italialaista kustannusmaailmaa. En muistele pahalla edes pappilan yläkerrassa Marjan kanssa häviämäämme biljardiottelua. Kaimiot todistavat ihan maalliselta perustalta, että jotakin muutakin on.

Marjan ranskanopettaja, Längelmäen Tunkelon tilan emäntä ilahdutti meitä hersyvillä tarinoillaan kulttuurielämän ja politiikan laitamilta ja vähän keskeltäkin. Savusaunoimme ja uimme vielä kerran ja seurasimme, kuinka Saarikko valtasi puheenjohtajan paalun Kepussa. Hyviä puhujia kumpikin, niin huippukoulutettu Katri kuin sädehtiväinen Annika. Pian nähdään alkaako suunta kääntyä. Sateenkaari ainakin lupasi eheytyvää tulevaisuutta, todisteena yllä oleva laituritunnelma.

Suomi-Ruotsi ottelun toinen päivä oli lattea ohjelmansa ja erityisesti tv-toteutuksensa osalta. Miksi ihmeessä tätä pitkitetään naisten ja miesten kolmiotteluilla, jotka eivät edes kuulu maaottelun ohjelmaan? Kun Ruuskanen heitti keihästä, näytettiin naisten kolmiottelun juoksua kahteen kertaan! Mitä miettinee Matti Yrjölä mörssäreitten nukykunnosta. Naisten kiekossa Kämäräisen hyvästijättö kannatusjoukkoineen liikutti. Suomalaisten kymppitonni oli kauheaa katseltavaa. Pikajuoksijat sen sijaan ilahduttivat. Maaottelun kuuluu päättyä pitkiin viesteihin, sen vaatii draaman kaari. Venytetyn ja kömpelön rakenteen kruunasi Suomen häviö molemmilla sukupuolilla.

Työt tehty, kahdet vedokset luettu tällä viikolla. Siinä oli kesän päätös,kun vielä Sarvessa kävimme lahjakortilla päivällisellä. Mainio ruokapaikka pitää pintansa. Nyt alkavat tähdet tanssia alakerrassa, varmin merkki syyssesongin alkamisesta. Siispä ajamme huomenna Helsinkiin, mutta minä palaan ja lähden kirjalliselle kiertueelle, siitä toivon mukaan tuonnempana.

6.9. 2020