Kaikki muuttui viime hetkillä, sehän on kuluvan vuoden teema. Meidän piti olla koko perhekunta Hangossa äitini kaupungissa, mutta kissan viikset, täällä me vaan lymyiltiin. Kulkutaudin pelko ja terveydelliset seikat ratkaisivat. Marjan sydän ei vieläkään ota asettuakseen.
Tai ei voi sanoa, että lymyiltiin. Juhlia täälläkin ilmaantui. Syntymäpäiväni illan vietimme ylhäisesti Tampereella Näsinneulan huipulla, Aino, Vilho, Mari ja Marja. Asiantuntija oli varoitellut, että ruoka on siellä kohtalaista ja palvelu hidasta, mutta kumosimme molemmat ennakkokäsitykset. Siika ja nieriä maistuivat erinomaisesti, ja palvelu oli joustavaa ja ystävällistä. Ja pääasiana tietysti huikeat näkymät, jotka hitaasti pyörivästä tornista avautuvat Näsijärvelle, Pyhäjärvelle ja Tampereen asemakaavaan ja vehmaisiin puistoihin. Sattui taivaallisen kaunis ilta auringonlaskuineen. Juhlaa oli, kuten Ainon kanssa kuvassa todistamme.
Sain Marjalta lahjaksi kirsikkapuun, jollainen kuulemma istutetaan tästä lähin jokaisena syntymäpäivänäni Huvituksen aurinkoiselle rinteelle. Kun täytän 100, kirsikkapuistoni vetää jo vertoja Tšehovin näytelmässä mainitulle. Ehkä kuitenkin pienempänä. Sitä kannattaa joka tapauksessa kehittää ja odottaa.
Marjan sisko miehineen tuli työvierailulle ja savusauna oli lämmitettävä, osa varatuista ravuistakin syötävä. Melkein yhtä hieno sauna on nyt Soinilassa, kun Lepolan perhe on kunnostanut sen vanhan 1880-luvulta peräisin olevan saunan moderniin teräkuntoon, toki vanhaa tyyliä arvostaen. Hyvin toimi, täyteläiset löylyt humisivat korkealla katon rajassa. Soutelimme sinne loppukesän huviretkelle, naapureita oli muitakin kutsuttuna.
Soinila on huomattava kulttuuripiste täällä, nimismies Väinö Nyströmin suunnittelema ja rakennuttama omalle niemelleen. Hänen veljensä I. K. Inha vierali usein paikalla, samoin muita sisaruksia ja jälkeläisiä, muiden muassa arkkitehti Usko Nyström ja saksanopettaja Solmu Nyström. Vilkasta jatyylipuhdasta seuraelämää on siellä vietetty, kunnes punaiset surmasivat nimismiehen 1918.
Ei Soinila senkään jälkeen hiljentynyt, viimeksi sitä emännöi maisteri Aamu Nyström, Hämeenkyrön kulttuurielämän kantavia voimia. Sitä vain olen hiljakseen ihmetellyt, että Sillanpää ei koskaan mainitse tuotannossaan Soinilaa eikä kuvaile Nyströmin suvun jäseniä, joissa riitti monenlaisia persoonallisuuksia. Heitä hän kyllä tapaili ja visiteerasi niin Soinilassa kuin Törmällä.
Me kumminkin nuotiolla istuttiin, laulettiin ja jouduttiin Artsin tietovisaan, jonka ansaitusti voitti meidän joukkueemme (Marke Fischer ja minä), mikä erikseen mainittakoon. Tulia näkyi siellä täällä Kirkkojärven rannoilla ja rakettejakin jossain paukuteltiin. Elokuun ilta pimeni pehmeästi. Ei tullutkaan enää Hangon Casinoa ja hiekkarantoja niin kovasti ikävä. Aamu varmaan pilven reunalta seurasi suopeasti toimiamme.
Näin monen päivän putkesta selvinneenä olen nyt 75-vuotias. Tuntuu hyvin asialliselta. Palaa mieleen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kokemusperäinen lausunto, että tämä on ihmisen paras ikä. Sillä vasta 75-vuotiaana ihminen alkaa saada osakseen arvostusta. Sitä odotellessa…
Työ Väinö Linnan muistelmien osalta jatkuu vielä, viimeistelen selityksiä ja viitteitä ja tarkastelen vedoksia. Siinä onkin semmoinen lukulatinki, jonka rinnalla moni kepeä uutuus kalpenee. Matti Pulkkinen ja Ruben Stiller ovat minua aiheesta radio-ohjelmiin puhuttaneet, ja joitain vakiintuneita myyttejä olen näissä jo pyrkinyt murtamaan. Kunhan syksy ehtii, nähdään kansalliskirjailija uutena, avoimena ja niin maan perhanan vetreänä.
Oma päiväkirja tai sen pohjalta syvennelty mietekirja täytyy sekin vielä lukaista julkaisukuntoon. Sitten onkin mitta täysi, pakkaan laukun, nostan kytkimen ja porhallan pohjoisiin metsiin – ellei nyt koronapirulainen ehdi sinnekin suunniteltuja tapahtumia perumaan. Vaaroja, tuntureita ja ruskaa siellä nyt ainakin on, niitä ei mikään viruskaan pysty kukistamaan.
31.8. 2020