Toisinaan näyttää siltä, että järkevän tuntuiset ihmiset ovat menettäneet kaiken suhteellisuudentajunsa.

Viimeksi tänä aamuna Hesarin soirossa toimittaja syyllistää kirjailija J. K. Rowlingia tämän mielipiteistä koskien sukupuolten vaihdoksia. Toimittaja pohtii, kuinka tämmöinen vaikuttaa Rowlingin teosten lukemiseen, kun lapset näistä Potter-kirjoista kuitenkin sitkeästi pitävät. Lisäksi Rowling”oikein mehustelee” ilkeiden ihmisten ulkonäöllä: he ovat hänen kirjoissaan rumia ja lihavia. Tavattoman ikävää.

Mitenkäs ne olivatkaan ne ihmistyypit Lewis Carrollin klassikossa Liisa ihmemaassa tai Jonathan Swiftin Gulliverin retkissä? Ja onko näiden kirjoittajien mielipiteistä saatu riittävä selko nykyedistyksellisyyden mittapuilla?

Kirjailija Rowlingilla on valitettavasti omia mielipiteitä ja havaintoja ja sen mukaisia kuvauksia, jotka ovat kovin epähienoja. Sellaisia ei tämä liberaali aika tahdo enää suvaita. On kirjoitettava ketään loukkaamattomasti ja kuvailtava ihmisiä tasapuolisesti ja hienotunteisesti.

Myös Peppi Pitkätossun isän menneisyydessä on nykykolumnistille ”nieleskeltävää”. Tietenkään ei sovi enää, että hän on alkutekstin mukaan ”negerkung”. Hänestä on uudessa neuvokkaassa suomennoksessa tullut hottentottien kuningas. Mutta voi, tämäkään ilmaus ei ole riittävän loukkaamaton. Kaiketi olisi poistettava kokonaan hänen etninen määrittelynsä ja tehtävä hänestä vain Etelämeren kuningas.

Tämä on vielä lastenkamarien kuhinaa siihen verrattuna, kuinka saman lehden toimittaja, kirjailija ja kriitikko hyökkäsi äskettäin tv-sarja Le bureaun sukupuolikuvausten kimppuun.  Sarjassa kuvataan akteja, käytetään naisia hyväksi ja kidutetaan heitä Syyrian ja Isisin vankeina. Tosin miehiäkin, mutta sehän nyt ei ole niin paha asia. Naisia kohdellaan vakoilumaailmassa huonosti! Ja jotkut naiset ovat itsekin aikamoisia vempeleitä. Kriitikko otti kannustavaksi malliksi erään toisen sarjan, jossa kuulemma on hienostunutta erotiikan kuvailua.

Onkohan tosiaan niin, että taiteelliset ja kuvitteelliset kuvaukset on nykyisin saatettava esikuvalliseen, moraaliseen ja helposti sulatettavaan muotoon?

Valtava lohkare maailman taidetta ja kirjallisuutta hulisee näillä periaatteilla avoviemäriin. Jos todellisuus on vino, sen ei pidä viekoittaa toden kuvaajia. On oikaistava rumat, raadolliset, lihavat ja vääristyneet ihmistyypit ja ohjattava heidät edistykselliseen ja esikuvalliseen muottiin.

Olinpa kerran kuulevinani tv-huumorin tekijänkin vakuuttelevan radiossa, että hän ei halua loukata satiireillaan ketään. Kukaan ei saa tulla surulliseksi hänen sivalluksistaan. On siis koittanut uuden lempeän ja pyöreäksi hiotun satiirin kultakausi. Jotkut voivat mutista jotakin hampaattomuudesta, mutta hehän ovat vain jääneet vanhan ajan asenteellisiin poteroihin.

Olisi hauska koota vaikka pieni kollokvio pohtimaan nyt jälkikäteen omia tekemisiään. Siihen voitaisiin kutsua sapekkaat virnuilijat Gogol, Strindberg ja Swift Astrid Lindgrenin ja J. K. Rowlingin seuraksi harjoittamaan taiteellis-ihmisoikeudellista itsekritiikkiä. Kuka on tullut kuvanneeksi ketä ja millä tavalla! Dickensin ihmishirviöt on myös pannaan julistettava. Maria Jotuni ja Hannu Salama saisivat hekin kömpiä tuomiolle: liian ilkeitä, kiukkuisia ja loukkaavia ihmiskuvia kummallakin. Tämä aika edellyttää sileätä, siistiä ja normien mukaista sopivaisuutta – paitsi somessa. Joo.

Olen silti siinä uskossa, että moralistiset ylilyönnit tasaantuvat ja kaikkoavat, ja aikojen kuluttua tutkijat ja kolumnistit voivat ällistellä aikakautta, jolloin taide tahdottiin tasapainottaa, tasapäistää, hioa niin hienotunteiseksi, etteivät maailman pahuus ja ihmisten riettaat rosot sen suomaa nautintoa hämmentäisi.

16.8. 2020