Kissa kiitoksella elää – ja joskus kirjailijakin.
Olin jo valitellut, että Aamulehti on kyllästynyt kirjoihini eikä jaksa niitä enää arvioida. Sittenpä seuraa jymy-yllätys. Matti Kuusela ei ole hellittänyt eikä heittänyt konettaan jorpakkoon, vaikka hän eläkkeellä onkin. Loistojutun hän on taas kirjoittanut.
Kun kriitikko ystävällisesti kiittelee kieltäni, on vastavuoroisesti todettava, että harvoin luemme sanomalehdestä tällaisia kielikuvien innovaatioita. Esimerkiksi Kuuselan mukaan näytän kansallisjärkäleen suuren rakkauden Emilie Björksténiin”ensimmäisen kerran ilman rivin kiertämää”. Klassikko!
Joten juhlapäivähän tästä tuli. Tätä se jalohaikara tiesi. Hellekin jatkuu kuin säestääkseen autereista tunnelmaa rinnassani.
Ajoin äsken kirkonkylän ja Kyröskosken halki enkä nähnyt yhtään ainoata Suomen lippua. Samaa todistaa Armi Viita Tampereelta. Eli olikohan ihan viisasta yrittää taas uutta liputuspäivää Tove Janssonin ja taiteen kunniaksi, kun juuri saatiin kangertaen Minna Canthin liputus läpi. Mitä useammin liputetaan, sitä vähäisempi on liputuspäivän yleinen merkitys. Ja sitä laiskemmin sitä noudatetaan.
Sitä paitsi taide ei sittenkään ollut Janssonin vahvin alue eikä häntä siinä voi korottaa Edelfeltin tai Gallen-Kallelan tai Schjerfbeckin tai vaikka Inari Krohnin ja Osmo Rauhalankaan yläpuolelle. Jos nyt enää mitään kaanonia missään rakennellaankaan. Hetken trendit ja diletantit ovat aikamme taiteen puntareita. Jospa mieluummin liputettaisiin suoraan muumeille ja heidän kiistattomalle maailmanmenestykselleen.
Muuten, kun nyt on jo liputuspäivät niin yleisille asioille kuin suvelle ja runoudelle ja musiikille ja taiteellekin nyt semmoinen tarvittaisiin, eikö pitäisi kohta liputtaa myös urheilulle ja liikunnalle sekä sosiaaliturvalle? Tämän koronavuoden jälkeen myös terveydenhoito ansaitsee ehdottomasti liputuspäivänsä. Sanna Marinia ja hänen hallitustaan voi kai toistaiseksi ihailla ilman yleistä liputustakin.
Niin ja runous, kun sille on päivänsä, miksi ei omaa päivää myös proosalle ja draamalle? Haluaisin subjektiivisista syistä liputtaa myös tietokirjallisuudelle. Tai tiedolle yleensä! Missä ihmeessä viipyy yleinen liputuspäivä tieteen saavutuksille? Sehän näin totuuden jälkeisenä aikana todella kipeästi tarvittaisiin! YK tosin tarjoilee tärkeitä teemoja pitkin vuotta juhlittaviksi.
Kirjoista puhuen, hauskaa on joskus siepata hyllystä noin vaan luettavaa. Esimerkiksi tuokin Ivan Turgenevin Isät ja lapset, siinä se on lukemattomana möllöttänyt. Niinpä otin ja luin, ja kyllä kannatti. Mainio kuvaus sukupolvien välisestä ristiriidasta 1800-luvun puolivälissä Venäjällä. Ikuisia ongelmia, ei ne muuksi muutu. Sitä paitsi hyvä tragikoominen kaksintaistelun kuvaus. Kun ei siinä nuoresta radikaalista henkeä saada, hänen kohtalonsa täyttyy lopulta lavantaudin tartunnasta. Taas huomaan, kuinka vanha kirja voi äkkiä olla ajankohtainen!
Kirjasyksy käynnistyy vähän onnahdellen, kun ei vieläkään tiedetä, voidaanko esimerkiksi kirjamessut järjestää. Tampereellakin pitäisi olla omat messut. Toivottavasti ne edes voidaan pitää silloin loppusyksystä, jolloin myös valmistaudutaan Väinö Linnan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Niitä varten on täällä kypsymässä muuan pamaus: kokonaan uutta tietoa Linnasta! En silti suosittele siihen uutta liputuspäivää, kun joulukuussa on ennestään jo juhlittavana itsenäisyys ja Sibelius. Muistetaan Väpiä vaan noin tärkeilemättömään urjalalais-tamperelaiseen tyyliin.
9.8. 2020