Panu Rajala

Kaikki muuttui viime hetkillä, sehän on kuluvan vuoden teema. Meidän piti olla koko perhekunta Hangossa äitini kaupungissa, mutta kissan viikset, täällä me vaan lymyiltiin. Kulkutaudin pelko ja terveydelliset seikat ratkaisivat. Marjan sydän ei vieläkään ota asettuakseen.

Tai ei voi sanoa, että lymyiltiin. Juhlia täälläkin ilmaantui. Syntymäpäiväni illan vietimme ylhäisesti Tampereella Näsinneulan huipulla, Aino, Vilho, Mari ja Marja. Asiantuntija oli varoitellut, että ruoka on  siellä kohtalaista ja palvelu hidasta, mutta kumosimme molemmat ennakkokäsitykset. Siika ja nieriä maistuivat erinomaisesti, ja palvelu oli joustavaa ja ystävällistä. Ja pääasiana tietysti huikeat näkymät, jotka hitaasti pyörivästä tornista avautuvat Näsijärvelle, Pyhäjärvelle ja Tampereen asemakaavaan ja vehmaisiin puistoihin. Sattui taivaallisen kaunis ilta auringonlaskuineen. Juhlaa oli, kuten Ainon kanssa kuvassa todistamme.

Sain Marjalta lahjaksi kirsikkapuun, jollainen kuulemma istutetaan tästä lähin jokaisena syntymäpäivänäni Huvituksen aurinkoiselle rinteelle. Kun täytän 100, kirsikkapuistoni vetää jo vertoja Tšehovin näytelmässä mainitulle. Ehkä kuitenkin pienempänä. Sitä kannattaa joka tapauksessa kehittää ja odottaa.

Marjan sisko miehineen tuli työvierailulle ja savusauna oli lämmitettävä, osa varatuista ravuistakin syötävä.  Melkein yhtä hieno sauna on nyt Soinilassa, kun Lepolan perhe on kunnostanut sen vanhan 1880-luvulta peräisin olevan saunan moderniin teräkuntoon, toki vanhaa tyyliä arvostaen. Hyvin toimi, täyteläiset löylyt humisivat korkealla katon rajassa. Soutelimme sinne loppukesän huviretkelle, naapureita oli muitakin kutsuttuna.

Soinila on huomattava kulttuuripiste täällä, nimismies Väinö Nyströmin suunnittelema ja rakennuttama omalle niemelleen. Hänen veljensä I. K. Inha vierali usein paikalla, samoin muita sisaruksia ja jälkeläisiä, muiden muassa arkkitehti Usko Nyström ja saksanopettaja Solmu Nyström. Vilkasta jatyylipuhdasta seuraelämää on siellä vietetty, kunnes punaiset surmasivat nimismiehen 1918.

Ei Soinila senkään jälkeen hiljentynyt, viimeksi sitä emännöi maisteri Aamu Nyström, Hämeenkyrön kulttuurielämän kantavia voimia. Sitä vain olen hiljakseen ihmetellyt, että Sillanpää ei koskaan mainitse tuotannossaan Soinilaa eikä kuvaile Nyströmin suvun jäseniä, joissa riitti monenlaisia persoonallisuuksia. Heitä hän kyllä tapaili ja visiteerasi niin Soinilassa kuin Törmällä.

Me kumminkin nuotiolla istuttiin, laulettiin ja jouduttiin Artsin tietovisaan, jonka ansaitusti voitti meidän joukkueemme (Marke Fischer ja minä), mikä erikseen mainittakoon. Tulia näkyi siellä täällä Kirkkojärven rannoilla ja rakettejakin jossain paukuteltiin. Elokuun ilta pimeni pehmeästi. Ei tullutkaan enää Hangon Casinoa ja hiekkarantoja niin kovasti ikävä. Aamu varmaan pilven reunalta seurasi suopeasti toimiamme.

Näin monen päivän putkesta selvinneenä olen nyt 75-vuotias. Tuntuu hyvin asialliselta. Palaa mieleen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kokemusperäinen lausunto, että tämä on ihmisen paras ikä. Sillä vasta 75-vuotiaana ihminen alkaa saada osakseen arvostusta. Sitä odotellessa…

Työ Väinö Linnan muistelmien osalta jatkuu vielä, viimeistelen selityksiä ja viitteitä ja tarkastelen vedoksia. Siinä onkin semmoinen lukulatinki, jonka rinnalla moni kepeä uutuus kalpenee. Matti Pulkkinen ja Ruben Stiller ovat minua aiheesta radio-ohjelmiin puhuttaneet, ja joitain vakiintuneita myyttejä olen näissä jo pyrkinyt murtamaan. Kunhan syksy ehtii, nähdään kansalliskirjailija uutena, avoimena ja niin maan perhanan vetreänä.

Oma päiväkirja tai sen pohjalta syvennelty mietekirja täytyy sekin vielä lukaista julkaisukuntoon. Sitten onkin mitta täysi, pakkaan laukun, nostan kytkimen ja porhallan pohjoisiin metsiin – ellei nyt koronapirulainen ehdi sinnekin suunniteltuja tapahtumia perumaan. Vaaroja, tuntureita ja ruskaa siellä nyt ainakin on, niitä ei mikään viruskaan pysty kukistamaan.

31.8. 2020

Kun pitkästä aikaa sunnuntaina nousin Pyynikin pyörivään katsomoon, tuntui tutunomainen vihlaus sydänalassa. Mitä kaikkea täällä olenkaan kokenut.

Ensimmäisen kerran nousin nämä laakeat portaat kesällä 1962 lukiolaispoikana. Olimme muutaman Norssin luokkatoverin kanssa Tampereella kesäyliopistossa vahvistamassa latinan taitoamme, ylioppilaskirjoitukset odottivat vuoden päästä. Yrjö-Otto Lakka meitä sitten preppasi käännösharjoituksissa yliopiston melko uudessa päärakennuksessa. Kaikki kirjoitimme kirkkaan laudaturin yo-kirjoituksissa.

Olihan virkistäydyttävä opiskelun lomassa. Jostain yllykkeestä päätimme mennä Pyynikin kesäteatteriin katsomaan kehuttua ja kohuttua Tuntematonta sotilasta. Olihan se aikamoinen jysähdys, oikeastaan ensimmäinen kosketukseni Väinö Linnan romaaniin. Pohjantähden kaksi osaa olin lukenut, mutta suhteeni Tuntemattomaan lähti ikään kuin väärästä päästä. Elämys oli silti melkoinen.

Sittemmin suhde tähän johtavaan ulkoilmateatteriin vakiintui kestäväksi. Eugen Terttulan ohjaama ja Veli Sandellin sovittama Sillanpään Miehen tie 1974 oli yksi merkkipaalu. Sitä ennen olin ajellut useinkin teatterille, kun tyttöystäväni Tiia Louste näytteli Vermlantilaisissa kesällä 1972. Silloin myös oma näytelmäni Myllykolun Eemeli pyöri ensimmäistä kesää Myllykolussa. Siellä tapasin New Yorkista Suomeen palanneen Elina Ylivakerin. Ihana kesä.

Kun Sillanpään syntymästä tuli 90 vuotta 1978, Pyynikille valikoitui Ihmiset suviyössä. Sovitin romaanin ja toimin jo Rauli Lehtosen apulaisohjaajana. Myllykolussa pyöri neljättä kesää toinen näytelmäni Töllinmäen tohtori. Kesän lopussa se vieraili Pyynikillä. Olimme naimisissa Elinan kanssa, toinen tyttäremme syntyi. Entistä ihmeellisempi kesä.

Näihin muistoihin olen valahtanut lähinnä siksi, että minut oli haastettu eilen Pyynikille todistamaan suhteestani tähän teatteriin. Kesän rauhassa lepäillyt 65-vuotias teatteri herätettiin päiväksi eloon Tampereen free lance -näyttelijöiden toimesta. Oli musiikkia, laulua, lausuntaa, draamaa ja sitten parit muistelmat, Eila Roineen ja minun. Mari Turunen ja Kaisa Hela juonsivat. Aika kiva nostalginen iltapäivä. Yleisöä olisi saanut olla enemmänkin, markkinointi oli lähinnä viitteellistä.

Minua haastatteli Kirsi-Kaisa Sinisalo, joka viimeksi tänä kesänä näytteli Myllykolussa jätettyä ja petettyä naista. Pyynikillä hän veti liikuttavan katkelman Pohjantähden Laurilan Elmasta. Siinä palailivat mieleen 1990-luvun hektiset kesät, jolloin vedimme läpi koko Koskelan perheen historian Kalle Holmbergin ohjauksessa. Sovitin sekä Pohjantähden osat että Tuntemattoman pyörivän katsomon eli Kallen vihaaman ”kantturan” eteen. Täydellinen menestys seurasi esityksiä 1993-1997.

Toimin Teatterikerhon ja Pyynikin puheenjohtajana kymmenen vuotta 1992-2002. Lopussa tuli sitten jo takapakkiakin. vaikka Laila Hietamiehen, Kalle Päätalon ja itsensä Topeliuksen teoksiin tukeuduttiin. Kun samaan aikaan pyöritettiin edelleen Myllykolua, kaksi kesäteatteria hallitsi elämääni professuurin ja kirjallisten töiden ohessa. TTT:n ja TT:n paksuja historioita kirjoitin, toimitin Hiidenkiveä ja johdin valtion kirjallisuustoimikuntaa. Kaikenlaista sitä nuorena ehtii.

Kymmenessä minuutissa ei sen sijaan ehditty kuin raapaista pintaa suhteestani Pyynikkiin. Sitä paitsi innostuin liikaa muistelemaan Eija Vilppaan kuuluisaa pyllistystä Laurilan häätökohtauksessa. Siitähän tuli Akselin ja Elinan hitti, jota käytiin useita kertoja katsomassa. Rauli Lehtonen kertoo siitä hauskasti muutenkin valaisevassa teoksessa Pyörivä kansanjuhla (1995), jota yhdessä toimitimme.

Kaikenlaista ja enemmänkin palautui nyt mieleeni Pyynikillä. Paljon on muuttunut, väki nuorentunut, katoksellinen teatteri kohentunut, mutta runko on entinen. Kun Kirsi-Kaisa kysyi, mitä toivon jatkossa teatterilta, toivoin tietysti taasen jysähtävän painokasta ohjelmistoa sekä lisääntyvää julkista tukea. Ennen vanhaan teatteri pyöri Reima Jokisen luotsaamana äärimmäisen täpärällä budjetilla ja velkaantui välillä raskaasti. Onnea eläkeikäinen Pyynikki, kesän kansallinen päänäyttämö, toivottavasti et jää lepäilemään laakereillesi. Parasta menestystä jatkossakin!

24.8. 2020

Toisinaan näyttää siltä, että järkevän tuntuiset ihmiset ovat menettäneet kaiken suhteellisuudentajunsa.

Viimeksi tänä aamuna Hesarin soirossa toimittaja syyllistää kirjailija J. K. Rowlingia tämän mielipiteistä koskien sukupuolten vaihdoksia. Toimittaja pohtii, kuinka tämmöinen vaikuttaa Rowlingin teosten lukemiseen, kun lapset näistä Potter-kirjoista kuitenkin sitkeästi pitävät. Lisäksi Rowling”oikein mehustelee” ilkeiden ihmisten ulkonäöllä: he ovat hänen kirjoissaan rumia ja lihavia. Tavattoman ikävää.

Mitenkäs ne olivatkaan ne ihmistyypit Lewis Carrollin klassikossa Liisa ihmemaassa tai Jonathan Swiftin Gulliverin retkissä? Ja onko näiden kirjoittajien mielipiteistä saatu riittävä selko nykyedistyksellisyyden mittapuilla?

Kirjailija Rowlingilla on valitettavasti omia mielipiteitä ja havaintoja ja sen mukaisia kuvauksia, jotka ovat kovin epähienoja. Sellaisia ei tämä liberaali aika tahdo enää suvaita. On kirjoitettava ketään loukkaamattomasti ja kuvailtava ihmisiä tasapuolisesti ja hienotunteisesti.

Myös Peppi Pitkätossun isän menneisyydessä on nykykolumnistille ”nieleskeltävää”. Tietenkään ei sovi enää, että hän on alkutekstin mukaan ”negerkung”. Hänestä on uudessa neuvokkaassa suomennoksessa tullut hottentottien kuningas. Mutta voi, tämäkään ilmaus ei ole riittävän loukkaamaton. Kaiketi olisi poistettava kokonaan hänen etninen määrittelynsä ja tehtävä hänestä vain Etelämeren kuningas.

Tämä on vielä lastenkamarien kuhinaa siihen verrattuna, kuinka saman lehden toimittaja, kirjailija ja kriitikko hyökkäsi äskettäin tv-sarja Le bureaun sukupuolikuvausten kimppuun.  Sarjassa kuvataan akteja, käytetään naisia hyväksi ja kidutetaan heitä Syyrian ja Isisin vankeina. Tosin miehiäkin, mutta sehän nyt ei ole niin paha asia. Naisia kohdellaan vakoilumaailmassa huonosti! Ja jotkut naiset ovat itsekin aikamoisia vempeleitä. Kriitikko otti kannustavaksi malliksi erään toisen sarjan, jossa kuulemma on hienostunutta erotiikan kuvailua.

Onkohan tosiaan niin, että taiteelliset ja kuvitteelliset kuvaukset on nykyisin saatettava esikuvalliseen, moraaliseen ja helposti sulatettavaan muotoon?

Valtava lohkare maailman taidetta ja kirjallisuutta hulisee näillä periaatteilla avoviemäriin. Jos todellisuus on vino, sen ei pidä viekoittaa toden kuvaajia. On oikaistava rumat, raadolliset, lihavat ja vääristyneet ihmistyypit ja ohjattava heidät edistykselliseen ja esikuvalliseen muottiin.

Olinpa kerran kuulevinani tv-huumorin tekijänkin vakuuttelevan radiossa, että hän ei halua loukata satiireillaan ketään. Kukaan ei saa tulla surulliseksi hänen sivalluksistaan. On siis koittanut uuden lempeän ja pyöreäksi hiotun satiirin kultakausi. Jotkut voivat mutista jotakin hampaattomuudesta, mutta hehän ovat vain jääneet vanhan ajan asenteellisiin poteroihin.

Olisi hauska koota vaikka pieni kollokvio pohtimaan nyt jälkikäteen omia tekemisiään. Siihen voitaisiin kutsua sapekkaat virnuilijat Gogol, Strindberg ja Swift Astrid Lindgrenin ja J. K. Rowlingin seuraksi harjoittamaan taiteellis-ihmisoikeudellista itsekritiikkiä. Kuka on tullut kuvanneeksi ketä ja millä tavalla! Dickensin ihmishirviöt on myös pannaan julistettava. Maria Jotuni ja Hannu Salama saisivat hekin kömpiä tuomiolle: liian ilkeitä, kiukkuisia ja loukkaavia ihmiskuvia kummallakin. Tämä aika edellyttää sileätä, siistiä ja normien mukaista sopivaisuutta – paitsi somessa. Joo.

Olen silti siinä uskossa, että moralistiset ylilyönnit tasaantuvat ja kaikkoavat, ja aikojen kuluttua tutkijat ja kolumnistit voivat ällistellä aikakautta, jolloin taide tahdottiin tasapainottaa, tasapäistää, hioa niin hienotunteiseksi, etteivät maailman pahuus ja ihmisten riettaat rosot sen suomaa nautintoa hämmentäisi.

16.8. 2020

Kissa kiitoksella elää – ja joskus kirjailijakin.

Olin jo valitellut, että Aamulehti on kyllästynyt kirjoihini eikä jaksa niitä enää arvioida. Sittenpä seuraa jymy-yllätys. Matti Kuusela ei ole hellittänyt eikä heittänyt konettaan jorpakkoon, vaikka hän eläkkeellä onkin. Loistojutun hän on taas kirjoittanut.

Kun kriitikko ystävällisesti kiittelee kieltäni, on vastavuoroisesti todettava, että harvoin luemme sanomalehdestä tällaisia kielikuvien innovaatioita. Esimerkiksi Kuuselan mukaan näytän kansallisjärkäleen suuren rakkauden Emilie Björksténiin”ensimmäisen kerran ilman rivin kiertämää”. Klassikko!

Joten juhlapäivähän tästä tuli. Tätä se jalohaikara tiesi. Hellekin jatkuu kuin säestääkseen autereista tunnelmaa rinnassani.

Ajoin äsken kirkonkylän ja Kyröskosken halki enkä nähnyt yhtään ainoata Suomen lippua. Samaa todistaa Armi Viita Tampereelta. Eli olikohan ihan viisasta yrittää taas uutta liputuspäivää Tove Janssonin ja taiteen kunniaksi, kun juuri saatiin kangertaen Minna Canthin liputus läpi. Mitä useammin liputetaan, sitä vähäisempi on liputuspäivän yleinen merkitys.  Ja sitä laiskemmin sitä noudatetaan.

Sitä paitsi taide ei sittenkään ollut Janssonin vahvin alue eikä häntä siinä voi korottaa Edelfeltin tai Gallen-Kallelan tai Schjerfbeckin tai vaikka Inari Krohnin ja Osmo Rauhalankaan yläpuolelle. Jos nyt enää mitään kaanonia missään rakennellaankaan. Hetken trendit ja diletantit ovat aikamme taiteen puntareita. Jospa mieluummin liputettaisiin suoraan muumeille ja heidän kiistattomalle maailmanmenestykselleen.

Muuten, kun nyt on jo liputuspäivät niin yleisille asioille kuin suvelle ja  runoudelle ja musiikille ja taiteellekin nyt semmoinen tarvittaisiin, eikö pitäisi kohta liputtaa myös urheilulle ja liikunnalle sekä sosiaaliturvalle?  Tämän koronavuoden jälkeen myös terveydenhoito ansaitsee ehdottomasti liputuspäivänsä. Sanna Marinia ja hänen hallitustaan voi kai toistaiseksi ihailla ilman yleistä liputustakin.

Niin ja runous, kun sille on päivänsä, miksi ei omaa päivää myös proosalle ja draamalle? Haluaisin subjektiivisista syistä liputtaa myös tietokirjallisuudelle. Tai tiedolle yleensä! Missä ihmeessä viipyy yleinen liputuspäivä tieteen saavutuksille? Sehän näin totuuden jälkeisenä aikana todella kipeästi tarvittaisiin! YK tosin tarjoilee tärkeitä teemoja pitkin vuotta juhlittaviksi.

Kirjoista puhuen, hauskaa on joskus siepata hyllystä noin vaan luettavaa. Esimerkiksi tuokin Ivan Turgenevin Isät ja lapset, siinä se on lukemattomana möllöttänyt. Niinpä otin ja luin, ja kyllä kannatti. Mainio kuvaus sukupolvien välisestä ristiriidasta 1800-luvun puolivälissä Venäjällä. Ikuisia ongelmia, ei ne muuksi muutu. Sitä paitsi hyvä tragikoominen kaksintaistelun kuvaus. Kun ei siinä nuoresta radikaalista henkeä saada, hänen kohtalonsa täyttyy lopulta lavantaudin tartunnasta. Taas huomaan, kuinka vanha kirja voi äkkiä olla ajankohtainen!

Kirjasyksy käynnistyy vähän onnahdellen, kun ei vieläkään tiedetä, voidaanko esimerkiksi kirjamessut järjestää. Tampereellakin pitäisi olla omat messut. Toivottavasti ne edes voidaan pitää silloin loppusyksystä, jolloin myös valmistaudutaan Väinö Linnan 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Niitä varten on täällä kypsymässä muuan pamaus: kokonaan uutta tietoa Linnasta! En silti suosittele siihen uutta liputuspäivää, kun joulukuussa on ennestään jo juhlittavana itsenäisyys ja Sibelius. Muistetaan Väpiä vaan noin tärkeilemättömään urjalalais-tamperelaiseen tyyliin.

9.8. 2020

Kyllä nyt Marjan toipuminen edistyy. Suuri ansio siitä koituu jalohaikaralle, joka vierailee savusaunamme laiturilla. Se on nähty täällä muutamalla muullakin rannalla, mutta nyt se teki juhlallisen tervehdyskäynnin lintuharrastajamme iloksi. Vasta viime kesänä sen tiedetään ylipäänsä pesineen Suomessa. Jalomuotoinen se onkin, ja toivotamme sen mielellämme vakiovieraaksi laiturillemme.

Satuin taas eilen kuuntelemaan aamuhartautta, ja sepä kannatti. Kappelivahtimestari Hannu S. Aho kertoi Masasta, Rööperin pultsarista, joka dokasi kolinaa Sepänpuistossa, kunnes kaveri pelasti hänet uskoon ja raittiiksi. Muistan hyvin näitä tyyppejä nuoruudessani, kun ulkoilutin koiraa Sepiksellä. Hauska heidän kanssaan oli bamlata, jos sen verran rohkaistuin, arka poika kun olin.

Hartauden pitäjä kertoi, että Masa oli kerran varastanut joulukinkun Sepänkadun lihakaupasta. Kun hän myöhemmin oli tehnyt parannuksen, hän palasi kauppaan, tunnusti varkauden ja halusi hyvittää sen rahalla. Myyjäpariskunta oli niin otettu tästä rehellisyydestä, että kieltäytyi rahasta ja sen sijaan kestitsi Masaa takahuoneessa ruhtinaallisesti.

Sen täytyy olla sama lihakauppa meidän asuntomme alakerrassa, jota äitini aina käytti.  Mutta kerran hän sai mielestään pilaantunutta lihaa ja vei sen kiukuissaan takaisin eikä pitkään aikaan käynyt kaupassa. Kun hän sitten aikojen päästä taas palasi, lihakauppiaan rouva herahti ilosta kyyneliin. Hyvä asiakas hän ilmeisesti oli.

Näin inhimillistä oli kaupankäynti ennen aikaan vanhoissa kunnon kivijalkakaupoissa, joita nyt taas yritetään elvyttää henkiin. Toista on noissa alepoissa ja muissa, vaikka on niissäkin joskus elähdyttävät hetkensä kivan kassatytön kanssa.

Ylen ykkönen on lisäksi lähettänyt hyviä mietelauseita viime aikoina. On kuultu runoja Eeva Kilveltä, Katri Valalta, Uuno Kailaalta ja viimeksi tänä aamuna Aulikki Oksaselta. Oikein kannatettavaa. Toisilla linjoilla kulkee ykkösen johtava kulttuuriohjelma, joka käsitteli tällä viikolla antaumuksellisesti naisten säärikarvoja ja niihin liittyvää häpeää. Seuraavana päivänä toimitus oli jo edistynyt kenkien muotoiluun. Odottelemme ohjelmaa naisten alushousujen viimeaikaisista koristelutrendeistä.

En nyt malta kirjoittaa enempää, on aukeamssa jumalainen loppukesän päivä ja on pian mentävä aloittelemaan savusaunan lämmitystä. Tätä ennen olen kello viidestä tehnyt kirjallista työtä ihmeellisen innoituksen vallassa. Kaksikin kirjaa on viimeistelyvaiheessa. Tuntuu suurenmoiselta, kun punaisen auringon noustessa, täydellisen hiljaisuuden vallitessa tulee se tunnettu flow ja kaikki tuntuu leijuvan ja loksahtavan itsestään paikoilleen. Toinen on tosin toimitustyö, mutta sitä jysähtävämpi, tulettepa näkemään. Joten so long, hyvät ystävät, nautitaan elokuusta!

8.8. 2020