Panu Rajala

Täällä ollaan taas Hämeenkyrön mailla ja ruoho sen kuin rehottaa. Valtava kasvullisuus on parissa viikossa ryöpsähtänyt pihoille ja pientareille. Marjat kypsyvät ja ensimmäiset sienet putkahtelevat rantapolun varteen.

Tyttäret ovat palanneet pyöräretkeltä Ruovedeltä ja jatkavat lomaa Huvituksessa. Poikani seurueineen kävi eilen savusaunomassa ja katsomassa Ruudulta Ilveksen kirvelevää tappiota Klubille. Minä raitapaitoja kannatin jo 50-luvulla. Kaikki yritämme pääasiassa huolehtia Marjan levosta ja hyvinvoinnista. Alkaa sisukas rouva tointua hiljalleen koettelemuksistaan.

Viikolla tuli taas tieto luokkatoverin kuolemasta. Äsken meni Harri Smolsky, nyt Anssi Simojoki. Kummankin kanssa Norssin pulpetteja hyvällä menestyksellä kulutettiin ja ylioppilaiksi kirjoitettiin.

Muistan kun Anssi tuli kolmannelle luokalle. Hänen veljensä tai sukulaisensa saattoi hänet ensimmäisenä päivänä luokkaan, istutti viereeni, esitteli ja totesi: ”Nyt te olette kavereita.” Niinhän sitten oltiin seuraavat viisi vuotta ja myöhemminkin.

Anssi kuului luokan ehdottomaan älymystöön, hän oli hauska, hirtehinen ja kekseliäs. Hän omasi varhain radikaaleja, usein oikealle kallistuvia mielipiteitä, jotka minua huvittivat, vaikka en ollut yhtä poliittisesti enkä tiedollisestikaan orientoitunut. Oli muitakin ”putkimiesliigan” jäseniä, jotka osasivat laittaa ranttaliksi. Luokkaamme hallitsi äänekkäimmän siiven osalta voisiko sanoa konservatiivinen anarkismi. Tässä Anssi oli hilpeä ja tempauksiin valmis inspiraattori.

Sitten hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa pappissukunsa perinnön mukaisesti. Hän vakavoitui, mutta syvensi samalla radikaalia elämännäkemystään. Hänestä tuli  syvästi periaatteellinen kristitty, herätysliikkeen rukoilevaisuuden edustaja ja jyrkkä toisinajattelija kirkon piirissä. Hän pysyi Raamatun sanassa ja kristikunnan perinteisissä käsityksissä. Jälleen hän inspiroi railakkaita tempauksia kuten koulussakin. Hän toimi eturintamassa muun muassa naispappeuden vastaisessa taistelussa. Kun hän kannattajineen hävisi sen 1986, tie isien kirkon palveluksessa muuttui kiviseksi. Anssi nosti kytkintä ja muutti perheineen lähetystyöhön mustaan Keniaan.

Jotkut luokkakaverit kävivät häntä siellä tapaamassa ja saivat hyvin vieraanvaraisen kohtelun. Tapasiko hän näissä merkeissä historianopettajamme MaCa Castréninkin ja tilitti hänelle näkemyksiään. Jotain sellaista hän kertoi. Maanpaossa Anssi oli joka tapauksessa löytänyt uuden sisällön elämälleen, mutta sanoma oli entinen. Hän opetti ja käänsi kirjallisuutta Lutherin perintösäätiön palveluksessa.

Hän palasi suurine perheineen Suomeen, Amoksen seurakuntaan Laitilaan ja Uuteenkaupunkiin. Ei hän vieläkään talttunut. Toiminta lähetystehtävissä ja Luther-säätiössä johti uuteen välirikkoon Suomen luterilaisen kirkon kanssa. Turun tuomiokapituli erotti Anssi Simojoen papin virasta viisi vuotta sitten. Näin päättyi eräs kaari, jonka alussa Anssin sukulainen, arkkipiispa Martti Simojoki vihki hänet papiksi saman Turun tuomiokirkossa 1972. Varmasti totinen paikka, mutta silti olen näkevinäni hänen silmäkulmassaan tutun pirunkurisen välähdyksen. Taipumaton kaveri oli Anssi.

Olimme jonkun verran kirjeenvaihdossa Anssin kanssa hänen Suomeen paluunsa jälkeen, aiheena Mika Waltarin suhde kristinuskoon, josta Anssi löysi hengenheimolaisuutta. Kaksi norssia etsi eri aikoina oikeata uskonkokemusta omalla suunnallaan. Mika jätti perimmäisen totuuden auki ja puolusti suhteellisuutta, Anssi uskoi totuuden löytäneensä ja piti siitä kiinni ehdottomasti. Kuinkahan uskonnon opettajamme Niilo Visapää ja Oke Peltonen oppilaansa kivistä polkua tänään arvioisivat… Vielä tapasimme luokkakokouksessa jokunen vuosi sitten. Nyt kertyvä joukko kavereita jatkaa konklaaveja yläilmoissa.

Me puolestamme jatkamme kesän viettoa rauhallisesti kukkivan maan sylissä, terveys kärjessä ja taivasosuus toivon mukaan vielä tuonnempana.

26.7. 2020

Kesänviettoon tuli poikkeava muutos. Marja sai ajan ablaatioon, jonka toivoimme tasoittavan pitkään jatkuneita sydämen rytmihäiriöitä. Niin hän majoittui Meilahteen ja minä jäin tänne kaupungille kuljeksimaan.

Itse operaatio sujui kokeneiden kardiologien käsissä hyvin, mutta sen jälkeen sattui tuiki harvinainen komplikaatio, minkä vuoksi rouvan oleskelu sairaalassa venyi. Itse asiassa Marja oli varsin kovilla ja kävi pari kertaa Manalan portilla. Sairaalassa saatoin vierailla lyhyen ajan kerrallaan, maski tiukasti naamalla. Mutta nyt hän on palannut elävien kirjoihin ja kuljeskelee jo tyyntyneenä kotinurkilla. Jospa se vaiva siitä viimein asettuisi.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja niinpä minä sain nauttia vapaana Helsingin helteisestä heinäkuusta. Uin Eiran rannalla ja Uimastadikalla, minne en ole poikennut kai viiteenkymmeneen vuoteen. Hietalahdessakin kävin, mutta hiekka-aavikko ei ole paikkani. Lisäksi istahdin terasseille niin Eliten kuin Storyvillen ja kurkkasin Senaatintorillekin, mutta sinne köysien sisään en periaatteestakaan astunut. En kannata arvokkaan torin käyttämistä tällaisena rälläkkänä. Jumputtava musiikki viimeistään karkotti kauemmas.  Laitamalla onkin viihtyisiä kahviloita, joissa on huomaavainen palvelu. Espalla Aino on muuttunut Il Sicilianoksi, mutta laatu on säilynyt.

Vanha kunnon stadi on hurmaava kesäkaupunki. Ihmiset ovat aivan toisenlaisia, iloisempia, keveämpiä, rohkeampia. Tosiaan kuin ulkomailla olisi, eikä tässä muuta matkailua tarvitakaan. Tämä keikka on uusittava useammin, mutta ei välttämättä sairaalaan liitettynä.

Töitänikin saatoin askarrella täällä tyhjässä ja viileässä asunnossa. Joten mitään hätää ei minulla, mutta toista oli rouvan. Urheasti  hän kuitenkin kesti koettelemukset, ja nyt näyttää rytmi palautuvan. Hyvin toivein matkaamme kai huomenna takaisin Kyröön.

Samaan rytäkkään täällä sammui netti ja yhteys maailmaan katkesi. Aikani kokeilin kotikonsteja ja soitin vikapalveluihin, mutta mikään ei auttanut. Viimein tänä aamuna tänne marssi DNA:n erittäin reipas huoltomies ja – heureka – yhteys palasi! Oikea ammattimies on kullan arvoinen. Nyt voin taas räpläillä näitä sivuja ja pysyn muutenkin maailman tasanteella. Kesä jatkuu, kesä.

23.7.2020

Sadepäivinä katsoimme viimein loppuun mammuttimaisen Le Bureaun. Ehdottomasti kannatti kamppailla se läpi. Jos tv-sarjoista jaetaan kaikenlaisia palkintoja, tämä on uskoakseni ylivertainen ehdokas, vaikka vertailuaineistoni on hyvin pieni.

Ihailin moneen kertaan paitsi sarjan tehokkaita yksityiskohtia ja huolellista valmistelua, ennen kaikkea sen laajaa dramaturgista kaarta. Damaskoksessa syttynyt rakkaus sai huippuagentin maanpetoksiin ja hengenvaarallisiin tempauksiin vain, jotta suojelisi rakastettuaan. Siinä oli jotain suurta, individualisista itsensä uhraamista. Lopulta antiikin draaman lait täyttyvät: juuri siihen, mikä on kallisarvoisimpana säilynyt, onnen jo odottaessa, nemesis, jumalainen kosto, iskee.

Taas toteutuu vanha totuus: vaikka loppu on musertava, se ihmeellisesti puhdistaa, tuottaa katharsiksen, vääjäämättömän täyttymyksen. Tällaista elämä on.  Enempää en kerro, sillä moni varmaan vielä taivaltaa kohti 50-osaisen sarjan päätäntää. Onnea ja kestokykyä toivotettava. Sarjaan on merkillisen tehoavana ladattu jatkuvan vaaran momentti, peitetarinoiden päättymätön kierre. Suruakin sarja tuottaa, moneen kertaan. Pohjalla piilee patrioottinen teema: Ranskan tiedustelu nujertaa vihollisensa keinoja kaihtamatta.

Jos taide on sitä, että teos paljastaa maailmasta jotain ennen kokematonta, näyttää elämän uutena, silloin Le Bureau on taidetta.  Näyttelijäntyön osalta siitä ei ole epäilystäkään. Lakonisten vivahteiden juhlaa.

Toivon vain, että uusia vastaavia ei ihan pian tuotettaisi. Liian vangitseva kertomus jää pyörimään mieleen, tajunta etsii vastauksia avoimiksi jääneisiin kohtaloihin. On vapautettava kovalevy uusille vähemmän vangitseville elämyksille.

x x x

Kokonaan toista maailmaa tarkkailemme täällä Hämeenkyrössä, tuttua ja turvallista. Harrastimme lisää kotiseudun matkailua. Tuonne parin kilometrin päähän Hillun ristille on putkahtanut uusi viehättävä poikkeamiskohde, Kukkokuppila!

On tilaisuus poiketa Hillun väenpirttiin samaan päätykamariin, missä nuori kirjailija F. E. Sillanpää ja puolisonsa Siikri aloittelivat avioelämää vuosina 1916 ja 1917. Siellä syntyi heidän esikoistyttärensä Saara Margareta samana päivänä, jolloin keisari Nikolai II luopui Venäjällä vallasta.  Lisää kuvausta dramaattisesta synnytysyöstä luettavissa teoksesta Enkelten suojatit (1923), osasta ”Omistani ja omilleni”, joka ilmestyi myös erillispainoksena Mannerheimin Lastensuojeluliiton hyväksi.

No nyt siinä voi sitten kahvitella ja nauttia vohveleita samojen seinien sisällä. Pihalla kiekuu kukko ja kotkottaa ja ääntelee monia muita siipikarjan eksoottisia edustajia. Lapsille löydönomainen paikka. Häkkilintujen kohtalo aina surettaa, mutta näillä näyttää olevan kohtalaiset olot. Ei kun retkeilemään!

Poikkesimme tietysti palatessa katsomaan Töllinmäkeen, kuinka siellä voidaan. Museon ovessa on kyltti SULJETTU koko kesän koronan vuoksi. Juuri nyt kun kotimaan matkailulle odotetaan ennätyksellistä loppukesää! Hämeenkyrössä tehdään aina toisinpäin kuin muualla. Paikallislehdessä on aiheellisesti valitettu myös Myllykolun museon heikosta tiedottamisesta.

Nythän on toisaalta hyvää aikaa laittaa museot entistä ehompaan kuntoon. Nykytekniikkaa, visuaalista lisävarustelua ja äänimaailmaa ei niissä ole lainkaan toteutettu.  Taata oli sentään maan ensimmäisiä äänikirjan mestareita muistelmineen ja joulusaarnoineen, jotka hän luki itse radiossa nauhaan. Aineistoa löytyy. Yrityksiä tähän suuntaan on ollut, nyt ne olisi syytä viimein toteuttaa.

Näin voin sivusta sanella, kun en ole enää missään johtokunnassa. Valmiina kyllä avustamaan, jos toimeen tartutaan. Ensi kesä on aina yllättävän lähellä.

11.7. 2020

Eilen ennen lounasta lausuin Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä”. Kuinka moni sitäkään enää muistaa, joku sentään. Matti Klinge ehdotti päivää Suomen kansallispäiväksi, mutta ei saanut kannatusta. Sijaan tuli suven ja runon ja Eino Leinon päivä, muistamme vanamon ja varjot veen (ohessa). Leino päihitti Runebergin kesällä, mutta helmikuun viides tuo taas revanssin.

Suuret runoilijat syntyivät keskikesällä. Onkohan sillä ennustavaa merkitystä? Kivi eli vain ”syksystä jouluun”. Sanotaan että syntymän ajankohdan äänimaailma vaikuttaa ihmisen kehitykseen. Kesä on ihmeellisten liverrysten aikaa. Syntyy runoilijoita.

Ilahtuen kuulin, että Turun Sanomissa oli perjantaina syvällisesti analysoiva arvio kirjastani Kansallisrunoilija. Kirjoittajana Jouko Grönholm, joka ennenkin on kunnostautunut terävänä kriitikkona. Lupasivat ystävät lähettää jutun, kun ei se oikein netistä kunnolla näy.

Samalla mietin, että eipä täkäläinen Aamulehti ole vieläkään reagoinut kirjaan mitenkään. Tämä heinäkuun viides olisi ollut erinomainen ajankohta, jos siellä olisi kulttuuritoimituksessa hoksottimia tällaiseen. Totta kai lavatanssien parinhakuongelmat oli painokkaampi aihe kulttuuripalstalla näin kesäkeleillä, siihen toimitus oli aivan oikein keskittynyt. Ehkä ovat kyllästyneet kirjoihini. Viimeksi Kiannon elämäkertakin jäi arvioimatta, sen tilalla oli Matti Kuuselan sinänsä hauska fantasia kirjailijakohteitteni taivasmietteistä. Mattikin on valitettavasti eläköitynyt, mutta sekö miestä estää kirjoittamasta. Kaimansa pakinoi lehdessä taatusti tuomiopäivään saakka.

Runebergin ”Heinäkuun viides päivä” on haltioitunut ylistyslaulu Suomen kesäiselle maisemalle. Miksi juuri tämä päivä? Silloin kaatui everstiluutnantti Duncker Härnforsin taistelussa vain 34-vuotiaana. Muistamme Dunckerin Sven Tuuvan komentajana, Laineen elokuvassa häntä esitti Kauko Helovirta. No, Dunckerin kaatumiseen Runeberg pääsee vasta runon kahdeksannessa säkeistössä ja palaa lopussa taas maisemaa ihailemaan. Snellman oli tällaiseen tunnelmointiin tyytymätön. Olisi pitänyt tulla reippaampia runoja maan teollisesta edistymisestä, mutta Runeberg vain haaveili luonnon kauneudesta. Erilainen temperamentti oli kahdella kansallisella herättäjällä.

Kun Teemu Keskisarja ehdotti piruuttaan Mannerheimin, Kiven ja Waltarin patsaiden kaatamista, listaan voidaan hyvin lisätä Runeberg. Sietämätön shovinisti ja kotityranni hänkin oli. Ahdisteli Emilie Björksténia niin, että tyttöparka pelkäsi Jumalan jo vihastuvan. Serbialaisia runoja Runeberg suomensi vain osoittaakseen, kuinka julmia ja villejä itäiset heimot olivat. Patsas nurin vaan ja Espan puistoon lisää tilaa.

Eipä Eino Leinonkaan ihmissuhteissa ollut kehumista. Helkavirret suhtautuvat saamelaisiin hyvin halveksivasti. Kun pirkkalaiset lähtevät retkelle, päivässä polttavat Lapin kyliä ja ”lepäävät” neidot taljoilla. Ei tuomion sanaa ole runoissa tällaisesta. Saa kaataa sen Leppäsen veistämän patsaankin. Tulee vielä hikiset talkoot, kun lähdetään Teemun viitoittamalle tielle.

Pahinta on, että tällaiset hulluudet voivat vielä joskus toteutua. Ihmisten tuomitsevalla kiihkolla ei ole mitään rajoja, kun some villitsee ja järki sumenee. Teemukin sai Yleltä tuomion, kun käytti Raatteen tien taistelujen yhteydessä kauhistavaa sanaa ryssä! Saakohan Venäjällä puhua tsuhnista? Suomalaiset tunnetaan siellä jo raskaammistakin sotarikoksista vankileireillä. Natsirikokset on jo vanha leima. Nyt meistä on tulossa hyvää vauhtia taannehtivia siirtomaaherrojakin, tosin Ruotsin siivellä.

Heinäkuun peräkkäiset juhlapäivät herättävät monia reaktioita. Minä vain tyydyin täällä nostamaan lipun salkoon suven ja runon ja Leinon kunniaksi. Mielelläni olisin liputtanut eilenkin Runebergin kunniaksi. Patsaan kaatajat ovat eri sortin torvensoittajia. Heitäkin tarvitaan todistamaan, että ihmissuvulta on turha odottaa järkevää mielenmalttia missään asiassa.

Ammonin patsaat kaadettiin muinoin Egyptissä, ja sen jälkeen uskonpuhdistaja Ekhnatonin patsaat kokivat saman kohtalon. Sinuhen sanoin ihminen ei muutu, vaikka hänen vaatepartensa ja kielensä sanat muuttuvat, sillä ihminen itse pysyy aina samana auringon alla. Joten yleinen hulluus varmasti jatkuu ja saa uusia mullistavia muotoja.

6.7. 2020