Kai Ekholmin kirja Jörn Donnerista kannattaa lukea nopeasti, sillä se on nopeakäänteinen reportaasi liikkuvasta aiheesta.  Vaikka aineiston keruu on ollut jo pitempään päällä, teksti näkyy syntyneen rakettivauhtia. Kaikkiaan hyvä ja näyttävä suoritus.

Ekholm on erinomainen määritelmien sorvaaja. Häneltä putoaa kylttejä joka tarpeeseen, hyvinkin iskeviä ja aihettaan kuvaavia.

”Donner luo alakulon ja kyllästymisen kirjallisuutta.”

”Donner on ollut 60-vuotisen henkilöoopperansa mestarillinen libretisti.”

”Mammutti jää puolivillaiseksi rabulismiksi ja muistelmanraakileeksi. Sellaisenakin se on mielenkiintoinen.”

Paradokseilla Donneria onkin paras kuvata, hänen elämänsä ja työnsä etsii edelleen sijaansa kuin se Satusedän uuni Päätalon teoksissa – jos nyt etsin oikein äärimmäisen vertauskuvan.

Ekholmin Jörnissä on fanikirjan aineksia, se on välillä langeta hagiografisen palvonnan puolelle, mutta pelastautuu muutamien kriittisten passusten ansiosta kuiville.. Tekijä on Donnerin lumoissa ilmiönä, mutta tutkii hänen teoksiaan, varsinkin romaaneitaan viileän analyyttisesti. Vahinko että hän jätti elokuvat tarkastelun ulkopuolelle. Toisaalta koko Donnerin elämä on kuin yhtä pitkää, vähän löysästi näyteltyä elokuvaa.

Kova työ ei aina tuo tulosta, ja todellinen mestariteos jäi Donnerilta syntymättä. Paljon briljanttia pintaa hän tuotti, ehdoton persoonallisuus hän oli meidän oloissamme. Mutta se maailmanmenestys jäi sittenkin Pohjoisrannan Balzacilta uupumaan. Mistä kiikasti, koska yritystä ei ainakaan puuttunut?

Eräs selitys vilahtaa Jukka Kemppisen siteeratussa haastattelussa: ”Donnerilla on sama ongelma kuin Paavo Haavikolla  proosassa ja myöhemmässä runoudessa: hän ei ole aidosti kiinnostunut ihmisistä eikä maailmasta muutenkaan.”

Donner oli kiinnostunut ihmisestä, jos hänellä oli asema ja kiinnostava tausta. Tavallista perusihmistä hän tuskin tunsikaan, vaikka poimi heitä dokumentteihinsa kiroilemaan. Maailmasta kumpikin edellä mainittu oli sentään kiinnostunut, siinä Kemppinen vähättelee heitä kohtuuttomasti.

Donnerista on niin paljon sanottu, että kovin uutta faktaa ei lohkea. Mutta kuten sanottu, säihkyviä määritelmiä ropisee. Ekholm ei kirjoita elämäkertaa eikä yritäkään tunkeutua syvemmälle Donnerin pinnan alle, mutta hyvin hän aiheen saartaa eri puolilta ja sijoittelee henkiseen ja aineellisenkin maastoon. Odottakoon D siinä uusia tulkintoja ja tutkimuksia. Mitä hän todella mietti yksin ollessaan?

Raimo Häyrisen kaksi kuolinilmoitusta eilen herättivät mielessäni eloon tutun tykittäjän, joka tullessaan vastaan Rööperin kaduilla aloitti ilman johdantoa säksättävän monologinsa ja kertoi joskus ihan kiintoisia juttuja muun muassa radion vanhasta urheilutoimituksesta. Ei synny enää yhtä kovia selostajia. Häyrisen verbaliikka oli luonnonihme.

Ja toinen tuttu, maanpuolustuskurssimme pääministeri Matti Vanhanen palaa lokoisalta puhemiehen tuolilta eturintamaan pelastamaan isänmaata vähän kuin Cincinnatus auran kurjesta. Hallituksen ja valtiovarainhoidon hartiat levenevät, entiset ministerit saavat keskelleen raskaan lastin kokemusta. Ottaako Matti ruorin haltuunsa? Naisviisikko särkyy, toivottavasti yhteisymmärrys kuitenkin syntyy, kun on tehtävä vaikeita päätöksiä. Niihin juuri tarvitaan Matin kokemusta.

Jari Tervo yritti pudottaa Vanhasen naurettavaksi Lahnaseksi taannoisessa heikossa romaanissaan. Kaupunginteatterin suuri näyttämö pani sekin parastaan rynkyttääkseen jo puhki pilkattua Mattia, puhumattakaan sitten Ylen surkuhupaisesta lautakasajupakasta.  Toisinaan käy näin, että hyökkäykset vain vahvistavat ja satiiri siivittää kohdetta. Entinen hiekkasäkki onkin kriisin jälkihoidoissa kohta hallituksen luottamuksen lujin ankkuri.

8.6. 2020