Mainioita mietelauseita radiossa viime päivinä, kevään ja joutilaisuuden ylistyksiä. Tänään Eeva-Liisa Mannerin runo ”Kirkkaat aamut kohoavat” kokoelmasta Niin vaihtuvat vuodenajat (1964). Selkeää, kaunista Manneria.
Keskiviikkoisin tulee elämäkerrallisia aamuhartauksia, nyt Järvenpään rovastin Matti Pekka Virtaniemen muistelma yksinkertaisesta, turvallisesta lapsuudesta. Sellaistakin oli Suomen maaseudulla puoli vuosisataa sitten, oli myös Helsingissä, missä itse kasvoin. Virtaniemen äiti hoiti talouden ja kotieläimet ja toimi lisäksi opettajana. Kun poika kirjoitti aineen ”Mitä tekisin, jos saisin miljoonan”, hän olisi ostanut äidille hetekan, että tämä saisi viimein nukkua pitkään eikä tarvitsisi käydä töissä kodin ulkopuolella. Tällaiset jäävät mieleen.
Riipaiseva ja arvoiltaan vastakkainen Donnerin ”erehdyslapsen” muistelman antama kuva isästään, josta on valaiseva arvio Hesarissa. Jörniltä tuntuu aito myötätunto ihmisiä kohtaan puuttuneen kokonaan. Ihmiset olivat välikappaleita, eri arvoisia, hylättyjä ja hyväksyttyjä. Lähimmäiset olivat hänen oman egonsa ulottuvuuksia, mutta selvää on myös, että tämä ominaisuus ei ole taiteilijakunnassa mitenkään harvinainen.
Laurilan betoniauto pääsi ihme kyllä peltotietä rantaan. Marjan vävypojan rakennustyö etenee tehokkaasti. Paljon suurempi hankkeesta kasvoi kuin uskoin, niin käy yleensä. Seurataan sydän pamppaillen.
Katiskaan tuli iso parvi pikkukalaa, mutta hauet pysyvät loitolla. Telkkä on kotiutunut muutaman vuoden tauon jälkeen kunnostettuun pesään, sahanpurua pohjalla. Kirjosieppo ilmestyi täsmälliseen tapaansa vappuna ja karkottelee tarmokkaasti tiaisia pönttöjen vaiheilta, samalla asialla oli käenpiikakin. Taistelua paikoista asuntomarkkinoilla.
Kun tyhjentelen pikkuhiljaa yhtä kirjastoani rannan Tusculumissa, tulee vastaan yllättäviä löytöjä. Unohduin selailemaan Atte Kalajoen artikkelien ja esseitten valikoimaa Pohjatuulta (1994), ja silmiin osui muutaman sivun luonnehdinta Matti Hällistä, joka osaltaan viritti vapputunnelmaani. Miten voi aikanaan arvostettu humoristi ja eepikko unohtua jokseenkin täydelleen kirjallisesta kaanonista. Esko Saarinen näyttää kirjoittaneen Kaltioon esseen Hällistä 1946, muuten tutkimusta vähänlaisesti. Kai edes Oulun yliopistossa on jotakin aiheesta pusattu. Nelisenkymmentä teosta sentään ja kaikki tärkeimmät palkinnot plakkarissa, valtionpalkinto kolmeen kertaan. Sic transit gloria mundi.
Selasin huolestuneena myös Kalajoen käsityksiä Runebergista ja Kiannosta, josko jotain kultahippuja on jäänyt huomaamatta, mutta onneksi laiha saalis, vain hajamietteitä ja havaintoja kirjailijoiden esiintymisistä. Toisinaan joku tärkeä lähde lojuu omassa hyllyssä eikä sitä tule huomanneeksi.
Valtavasti on kertynyt kirjoja paikkakuntien historioista ja puolivirallisia esittelykirjoja. Niitä on ystävällisesti annettu muistoksi ja palkkion oheisiksi esitelmämatkoilla eri puolilla maata. Sellaiset jäävät helposti selailun varaan, mutta nyt niitä voisi katsella tarkemmin. Voisi olla hauskaa harrastaa vallitsevissa oloissa kotimaan matkailua näiden hyvien kirjallisten oppaitten ohjaamana. Koronasta on hyötyä, kaikkea kiintoisaa pimentoon jäänyttä kääntyy esiin.
Olemme katsoa juntanneet joka ilta ranskalaista vakoilusarjaa Le Bureau, ja nyt tämä kolmas tuotantojakso päättyi kyllä niin ikävästi, että tekisi mieli heittää sikseen. Onneksi Nadia on ylväs nainen ja pelasti rakastettunsa Paulin tiedustelupalvelun halpamaisesta ansasta. Hyytävä maailma, kaikkea epäiltävä, kaikkia pelättävä, kaikkia viimein paettava. Ei suo palkitsevaa yörauhaa. Liian vangitsevasti tehty, mutta varmaan jatkamme pienen lepotauon jälkeen.
6.5. 2020