Ensin on kerrottava, että on sadunomaista kuljeskella rantaan tyynenä aurinkoisena aamuna. Joutsenpari, joka on asettunut lempimään kotirantaamme, lähtee tyynen arvokkaasti lipumaan ulommas ulapalle. Veneeseen loikkaamiseni ei niitä häiritse, vähän päästä alkavat huudella kevättuntojaan käheinä toitotuksina. Kun poistun, räpistelevät kilpaa lentoon ja katoavat uljaasti taivaan sineen.
Aamun lehti kertoo pelkästään koronasta, sen tartunnoista, uhreista, hoidoista ja levinneisyydestä. Sekä tulevaisuuden ennusteista, joihin ei kannata luottaa. Elämme ajatonta eristystä kalenteri tyhjänä ja valkeana.
Uusimaa on sitten suljettu. Serkkuni, sairaanhoitaja, haluaisi hätistää meidätkin annettujen ohjeiden mukaisesti takaisin sinne taudinpesään, mutta emme hievahda. Tulimme tänne vapaa-ajan asunnolle jo kauan ennen ajankohtaisia määräyksiä ja aikomus oli kyllä käydä Helsingissä, mutta nyt pysymme täällä emmekä liiku mihinkään. Ihmeen rauhoittavaa: ei velvoitteita, ei menoja, ei kiireitä. Maailma seisoo paikallaan.
Onhan aikaa lukea. Vihdoin paikkaan rästejä. Viime syksynä sain kutsun Kari Tarkiaisen muistelmien julkkariin Siltalaan, mutta palasimme Kreetalta niin täpärästi, etten sinne murheekseni ehtinyt. Kirjan sitten kustantaja ystävällisesti lähetti, ja näin kauan se on maannut Runebergin loppukiireiden alla. Mutta nytpä tuli luetuksi kannesta kanteen.
Kari Tarkiaisen Sade puhui latinaa (2019) kuuluu muistelmien aateliin. Sen voi asettaa Matti Klingen ja Pekka Tarkan vastaavien teosten rinnalle, mutta sillä on sittenkin ihan oma vetonsa ja charminsa. Sen tuo tekijän sukuhistorian suorasukainen läpivalaisu, vaikeiden ja kauas jatkuneiden ihmissuhteiden kaihtelematon pesänselvitys. Kirjoittajan isovanhempien, Maria Jotunin ja V. Tarkiaisen, keskinäinen tarina ja heidän jälkeläistensä monet vaiheet saavat tässä selventävät ja kaiketi lopulliset kirjaanvientinsä. Tällaista oli eikä se muuksi muutu, tuntuu Kari Tarkiainen, pojanpoika, vahvistavan.
Hän on parissa aikaisemmassakin kirjassaan, elämäkerroissa Maria Jotunista ja Viljo Tarkiaisesta, taittanut terän juoruilta ja huhuilta kertomalla asiat vielä karvaammin ja paljaammin kuin kuulopuheet olivat arvailleet.
Mutta muistelmissa on toki muutakin, ennen muuta kuvaus Tarkiaisen omasta karriääristä, joka johti sekä Ruotsin että Suomen Valtionarkistojen johtopaikoille. Varsinkin Ruotsin yhteiskunta on niin kova ja erilainen kuin tämä lepsumpi suomalainen, että nousu siellä virastohierarkian huipulle kysyy todellista kykyä ja luonnetta. Jörn Donner kompasteli omalla suunnallaan selvästi enemmän kuin suoraviivaisesti edennyt Tarkiainen. Itseironiassaan ja tietyssä nöyryydessään Tarkiainen poikkeaa edukseen Donnerin ja varsinkin Klingen itseriittoisesta hybriksestä.
Vaativan viran ohessa Tarkiainen on julkaissut monia palkittuja eturivin tutkimuksia historian alueilta, erityisesti koskien Pohjoismaita, Venäjää ja Viroa. Hänellä oli voimia vielä täydentää väitöskirjastaan (Ruotsin suhteista Venäjään alkaen muinaisuudesta aina Kustaa Vaasaan) opus magnum, alansa kestävä klassikko Sveriges Österland (Ruotsin itämaa). Hänen julkaisuluettelonsa on kaikkiaan mykistävän runsas ja monitaitteinen. Mistä muistelmien erikoinen nimi? Sekin selviää kirjaa lukemalla.
Tällaista elämänuraa seurailee mielikseen täällä maakunnan rauhassa. Tarkiaisen muistelmia ei ole liiemmälti noteerattu julkisuudessa, mikä hämmästyttää. Hänellä on ollut ainutlaatuinen etuoikeus tutustua kolmen maan historiaan ja oloihin oman kokemuksen kautta, paitsi tutkimalla ja kirjoittamalla myös ahkerasti matkailemalla. Hän saattaa olla Viron parhaita tuntijoita tätä nykyä, kahden avioliitonkin kautta. Vähitellen hiipivää Helsingin ikävääkin kirjan nostalgiset kuvaukset pääkaupungista voivat näinä aikoina lievittää. Suosittelen kaikille elävän kulttuurihistorian, kirjallisuuden, osuvien sarkasmien ja elegantin tyylitaiteen ystäville.
28.3.2020