Niin ajelimme mekin maalle koronaa karkuun. Totta puhuen olisimme tulleet muutenkin nyt, kun kirjarevohka on ohi. Täällä sitä ollaan karanteenissa Kyrön armaassa Villa Viehätyksessä. Eikä meitä täällä mikään hätyytä.

Eilisen tulon jälkeen en ole nähnyt yhtään elävää ihmistä Marjaa lukuun ottamatta. Naapurillemme Taunolle ilmoittauduin puhelimitse. Viimeinenkin kevään tilaisuus peruuntui, kun Ikaalisten Maanmittauslaitokselta soitettiin. Kokousta ei ole perjantaina. Näin sanovat ohjeet, vaikka meitä olisi ollut siellä yhden käden sormilla laskettava määrä osanottajia.

Artsi murisi Helsingistä lähtiesssä, että nyt nuo ”naiset mustissaan” sulkivat pubivisankin. Tietäjät saavat harjoitella rauhassa kotioloissa ja kerätä lisää knoppeja. Ovatpa sitten huippuvireessä, kun kisa taas avataan.

Täällä maakylän harmaassa hiljaisuudessa nousin jakkaralle ja nostin ylähyllyltä esiin Boccaccion teoksen Decamerone. En ole varmaan ainoa, joka sen on keksinyt ajankohtaiseksi lukemisekseen. Kari Enqvist puhui siitä radiossa ja Antti Majanderkin sitä näytti Hesarissa tutkineen. Sepä onkin oivallinen opus juuri tähän ajankohtaan.

Tässä lyhentämättömässä yli 500-sivuisen laitoksen johdannossa Boccaccio selostaa olosuhteet, joissa kirja on syntynyt. Keväällä 1348 rutto eli musta surma on saanut Firenzessä ”lujan jalansijan ja levittää kauhujaan kaikkialle”. Se on saanut alkunsa ”itämailla” ja tuottaa karmeita oireita ja kuolemaa kunnon firenzeläisille. Tekijä kuvaa naturalistisesti ruttopaiseiden vaikutukset kaupungin asukkaisiin.

Rutto leviää jopa vaatteiden kosketuksesta, eikä ole lääkäriä eikä lääkettä sitä parantamaan. Jotkut yrittävät nujertaa tai unohtaa taudin ryypäten ja mässäillen, laulaen ja leikkien ja riehakkaasti irstaillen. Toiset ymmärtävät, että ainoa keino on välttää muita ihmisiä ja eristäytyä omiin oloihinsa. Jotkut liikkuvat vapaasti ulkona ja pitelevät käsissään hyväntuoksuisia ruohoja ja aromaattisia hajuaineita ja uskovat niiden karkottavan taudin siemenet. Heidän mielestään paras keino kulkutautia vastaan oli piristää aivoja tuoksuilla, koska ilma oli raskasta, ruumiiden ja sairaiden ja lääkeaineiden saastuttamaa.

Monet miehet ja naiset hylkäsivät kotikaupunkinsa, talonsa, tavaransa ja omaisuutensa ja hakivat turvaa omilta tai toisten maatiloilta. He uskoivat, että Jumalan viha kohtaa vain kaupungin muurien sisäpuolelle jääneitä.

”Ei siinä kyllin, että kaupungin asukkaat karttoivat toisiaan tai ettei kukaan kysynyt naapuriensa vointia, vaan sukulaisetkaan eivät koskaan käyneet toistensa luona tai tapasivat mahdollisimman harvoin ja silloinkin pysytellen etäällä toisistaan.”

Maailma ei ole niin kovin paljon muuttunut eivätkä hoitotoimet ratkaisevasti kehittyneet, mutta kuolema rankaisi keskiajan lopulla italialaisia sentään ankarammin kuin tänä päivänä Euroopassa tapahtuu.

Niinpä seitsemän nuorta jalosukuista naista kohtasi mustiin pukeutuneina Santa Maria Novellan kirkossa, ja he päättivät kaikki poistua yhdessä kaupungista. Kuin kohtalon osoittamana he kohtasivat kolme nuorta miestä, jotka tarjoutuivat saattamaan heitä turvaan kaupungin ulkopuolella olevaan linnaan, joka oli tyhjänä. Kun elämä linnassa uhkasi käydä pitkäveteiseksi, keksi naisten johtaja Pampinea neuvon, että he kaikki vuorollaan kertoisivat toisilleen jonkin sukkelan jutun. Näin he päättivät tehdä.

Ja nyt en malta enää selostaa tätä tilannetta tämän pidemmälle, sillä Panfilo on jo aloittanut ensimmäisenä oman tarinansa, joka kertoo kauppias Musciatto Fransesistä, jonka liikeasiat ovat pahasti sekaisin, ”mikä aina on ollut kauppiaille luonteenonmaista”, sekä hänen moraalittomasta avustajastaan Ciapellettosta. Ja näitä on kymmenen päivän ajan edessä vielä 99! Sukellan lukemaan, jääkää hyvästi.

18.3.2020