Aamulla kello 4 heräsin ensimmäisen kerran mustarastaan liverrykseen. Se on sitten kevät.
Näyttelijän työ on parhaimmillaan kuin yhteisen kuminauhan venyttämistä, sanoi Lasse Pöysti. Hän tarkoitti silloin huippuunsa kehittynyttä yhteistyötä vaimonsa Birgitta Ulfssonin kanssa näyttämöllä.
Esimerkkejä vastaavasta on nytkin nähtävillä, jopa miesten kesken. Ohjelmistosta taisi jo poistua suurimittainen elokuva The Irishman, jossa sai vielä kerran nauttia Robert De Niron ja Al Pacinon historiallisesta yhteistyöstä. Sanaa ’legenda’ tuhlaillaan nykyisin vaikka keille pikkutähdille, mutta tässä Scorsesen eepoksessa todelliset legendat mittelivät.
Aivan toisenlaista, vähän syvämittaisempaa yhteistyötä tarjoaa elokuva Kaksi paavia. Aihe voi kuulostaa kuivalta, eikä tämä Fernando Meirellesin ohjaama ja Anthony McCartenin kirjoittama elokuva mitään sensaatiota pyrikään tarjoamaan. Katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksiin viitataan vain ohimennen keskusteluissa. Tai käydäänhän niistä pientä väittelyäkin. Muuten elokuva liikkuu uskonkysymysten syvillä vesillä. Mitä mielenkiintoisinta.
Todellinen sensaatio on kuitenkin suurenmoinen näyttelijäntyö. Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce tekevät ihmeitä eläytyessään vielä varsin lähellä ajallisesti oleviin kirkon johtajiin. Vanhempia paaveja on tavattu kuvata tv-sarjoissa vallanhaluisina roistoina, mutta tässä syvennytään kahden viimeisimmän todelliseen olemukseen, heidän kamppailuunsa, uskonkiistoihin ja luopumisen tuntoihin.
Ei voi kuin ihailla Anthony Hopkinsin sivuun murahtavia äänenpainoja, joilla hän ilmaisee niin paljon paavi Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin vanhoillisesta ärtymyksestä uusien tuulien puhaltaessa Rooman Pietarinkirkkoon. Hänen ainutlaatuinen luopumisensa paavin virasta 2013 kypsyy elokuvan opillisten keskustelujen aikana. Yhtä hienosti Jonathan Pryce kuvaa nykyisen paavi Franciscuksen eli Jorge Bergoglion tietä Buenos Airesin sotilasdiktatuurin puristuksesta Vatikaaniin. Hän edustaa rajattoman rakkauden ideologiaa, modernia ja vapaamielistä suuntausta, jota edeltäjä ei voinut hyväksyä. (Itse asiassa Benedictus oli samoilla linjoilla kuin Päivi Räsänen, mutta häntä ei sentään vakaumuksestaan kiikutettu Roomassa käräjille.)
No nyt on jo ylistävät adjektiivit käytetty, mitä jää Turku-retkemme saaliille? Näimme näet sikäläisen Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä vaihteeksi kaksi kotimaista korkeimman luokan näyttelijää, Esko Roineen ja Asko Sarkolan brittiläisen Ronald Harwoodin näytelmässä Pukija. Jälleen osoitus saumattoman yhteispelin merkityksestä: aivan kuin he todella venyttelisivät samaa kuminauhaa vuoroin toiselta toiselle.
Näytelmä itsessään on tuttu ja pariin kertaan nähty, elokuvakin tunnetaan (siinä Hopkins loistaa jälleen!), mutta kertaus ei haittaa, kun näin kovat tekijät ovat asialla. Roineen ja Sarkolan keinot kyllä tunnetaan pitemmältä ajalta. Jos nyt välttäisi vähän rasittunutta ilmaisua ’maneeri’, niin voisi ennemmin puhua todella hioutuneesta ilmaisemisen asteikosta. Nautinnollista sitä oli taas seurata. Tällaista on suomalainen tähtiteatteri parhaimmillaan. Kiitos kun saimme Sallalta joululahjaksi liput.
Aiemmat Pukijan versiot muistamme Kansallisteatterista ja Tampereen Komediateatterista, hienoja nekin. Näin hyvää näytelmää on vaikea mennä pilaamaan. Tietysti brittiyleisö näkee ja kuulee siinä enemmän kuin me täällä, monet perinteen kerrostumat tulevat mukaan surkean sodanaikaisen teatteriseurueen viimeisessä esityksessä, mutta maailmandraama ja taiteen ikuisuus siinä yhtä kaikki puhuvat. Seurueen pienet suttuiset henkilöhankaukset kutistuvat Shakespearen suuren hengen korvennuksessa.
No joo, tämähän ei ollut Naisten päivän tienoilla mitenkään erityisen sovelias pakinan aihe, mutta kun se tuli kohdalle, niin kerrottakoon. Tarjoilin joka tapauksessa Naiselleni Svarte Rudolfissa herkullisen lounaan ja esityksen jälkeen Herkko valmisti meille Pulkkisilla tulisia katkarapuja ja etanoita iltapalaksi. Joten onnistuneempaa Turku-reissua tuskin voisi tehdä.
9.3.2020