Äiti hallitsee nyt kirjallisuutta, elokuvaa ja teatteria. Vähän liikaa sanottu, mutta aihe on ilmassa. Klaus Härön elokuva, Eero Huovisen kirja ja Joakim Grothin näytelmä kiertyvät kaikki samaan teemaan. Äidin kuolemasta puhuu näyttelijä Mari Perankoskikin tänään Hesarin haastattelussa.
Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen oli heti nähtävä, kohtalaisen korkein odotuksin. Härö erottuu meillä elokuvan tekijöistä omaperäisillä valinnoillaan. Miekkailija oli merkkiteos, Tuntematon mestari hieno henkilökuva ja Postia pappi Jaakobille syvällinen pieni elokuva.
Härön omakohtainen perhekuvaus taisi olla hätäratkaisu, kun suurempi aie Suomen kuninkaasta meni puihin. Mutta ei hullumpi veto tämäkään. Härö sukeltaa muistoihinsa suorasukaisesti. Pienimuotoinen teos kertoo taas ikuisista asioista. Ulkoisesti kömpelö henkilöasetelma saa mittaansa laajemman ulottuvuuden.
Epäsuhta isän ja pojan reaktioissa Leilan kuoleman jälkeen vaivasi jonkin verran. Miksi Peik Stenberg on isänä pantu möykkäämään noin voimallisesti miehen tuskaansa? Poika taas on vaisu kuin märkä vantus. Tasaisempi ottelu olisi luonut jännitettä. Mutta mainioita tyyppejä he ovat, kerrankin uusia kasvoja kotimaisella kankaalla.
Tarinassa on jotakin lievästi epäuskottavaa. Miksi ilmeisen tyylikäs opettaja on suostunut tällaiseen jörrikkään ja moiseen pimeään mörskään asumaan? Hänen äitinsä asuu modernissa loistohuvilassa. Sieltähän epäsuhtaiset juuret kai juontuvatkin. Avioliiton vinoutumaan Härö tyytyy vain viittaamaan. Hän on säästeliäs ja parhaimmillaan tehokas kertoja.
Lintutietäjämme ihmetteli tiaisen kovin aikaista pesintää lehdettömässä kevätmaisemassa ja oravan mahtumista pönttöön ahtaasta reiästä. Pieniä epäolennaisuuksia paikoin aidosti tragikoomisessa kohelluksessa. Kuollut äiti hallitsee kaikkia, vaikka vilahtaa vain valokuvissa. Onneksi Härö ei rakennellut takautumia. Elokuva loppuu tyylikkäästi kesken.
Härön elokuvan ja Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä (WSOY) yhdistää isän kyvyttömyys puhua kuolleesta vaimostaan. Suru luo ylittämättömän tulpan miehiseen mieleen. Härön isähahmon ammatti ei oikein selviä, mutta Huovisen isä oli sentään puhetyöläinen, pappi ja tuomiorovasti. Silti oma menetys salpaa kielen. Surusta tulee liian suuri.
Kumpikin tallentaja kuvaa lukkiutumisen traagisena, mutta pienin koomisin vivahtein. Poika on kummassakin toteaja, kertoja ja tuskan vaitonainen vastaanottaja. Vasta vuosikymmenten jälkeen aihe on avautunut ilmaistavaksi. Passiivisuus purkautui viimein teoiksi. Eeron pikkuvelikin on ryhtynyt samaan aiheeseen rinnakkaiskirjassaan.
Eero etsii äidin olemusta ihannoiden ja ikävöiden. Paljonkin todistusaineistoa hän lopulta löytää, kuva tulee kirjeistä eläväksi. Sotien ja niiden jälkeisen ajan aatemaailmakin nousee esiin. Näin idealistiselta, puhdasmieliseltä perustalta me kasvoimme köyhässä Suomessa, niin Eero kuin minäkin, uskonnon osuus Eeron kohdalla tietysti vahvempi. Samaa ikäluokkaa ja Norssin poikia ollaan. Kirja herätti muistoja ja liikutti monella tapaa.
Taide välittää syviä kokemuksia. Härö etenee näennäisen kepeästi, Huovinen pureutuu menneeseen raskaammin dokumentoiden. Kumpikin käyttää aihetta terapiana, kumpikin näyttää selviävän taakastaan. Huovinen on vilpitön tunnustaja, kyselijä ja hyvä itsekohtainen kirjoittaja. Vanha saarnamies vain parantaa sanankäyttöä ikääntyessään. Varmasti monille mieltä avaavia teoksia molemmat.
Isän jyrkkä reaktio äidin kuollessa ei ole harvinainen. Tällaisia olemme, vaikeita kohtaamaan liian suuria vaikeuksia. Jotakin ehkä muistaisin. Aiheesta olen itsekin kirjoittanut, se voi pakottaa vielä palaamaan. Kiitos Härölle ja Huoviselle paljaista avauksista, Grothin näytelmä Vi är bara mänskor on vielä nähtävä Svenskanissa.
7.3.2020