Arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen piti hienon esitelmän eilen Mika Waltari -seuran tilaisuudessa. Aiheena oli Waltarin uskonnollinen näkemys. Se ei todellakaan ollut helppo, ja siinä oli monia vaihtuvia vaiheita. Kari Mäkinen rakensi syvällisen kaaren aina vuodesta 1914 vuoteen 1964, Mikan isän teoksista hänen omaan viimeiseen romaaniinsa.
Mika Waltarin isä-suhteen kuljetus rinnan hänen Jumala-suhteensa kanssa avasi näkemään entistä selvemmin henkilökohtaisen tragedian heijastukset kirjailijan tuotantoon. Mäkinen lähti liikkeelle pietistisen herätysliikkeen vaikutuksesta Toimi Waltariin, joka julkaisi esikuvallisten uskonsankareitten elämänkuvauksia aikansa nuorisolle. Hänen näkemyksensä oli optimistinen, ihmistä kasvattava ja parempaan maailmaan uskova. Silti hän poltti itsensä loppuun kiihkeässä kutsumustyössään ja kuoli 32-vuotiaana 1914 Mikan ollessa viisivuotias.
On nähty ennenkin, että siinä oli keskeinen avain Mika Waltarin ajatteluun ja teoksiin. Mutta koskaan en muista kuljetetun tätä traumaa näin monitahoisesti halki Waltarin näkemysten ja vuosikymmenten kuin Mäkinen nyt esitti.
Mika lähti varhain isänsä jälkiä kulkemaan, mutta hänen esikoisestaan Jumalaa paossa (1925) puuttui positiivinen uskonsankari. Kirja kertoi synnistä ja sen sovituksesta, erään tuhlaajapojan tarinan. Hänen seuraavat uskonnolliset teoksensa Lauluja Saatanalle (julkaisematon) ja Sinun ristisi juureen (1927) näyttivät paitsi kapinan myös kehityksen. Positiivisen kansanläheisen kristinuskon sijaan Waltari lähentyi mystiikkaa. Tärkeimmäksi tuli Jumala, tässä ja nyt. Siitähän tie johti myöhemmin muutamaan mystisesti haltioituvaan kokemukseenkin.
Uskonnollinen pohdinta jatkui romaanissa Suuri illusioni (1928), joka pohjautui Waltarin pro gradu -tutkielmaan maallisesta ja taivaallisesta rakkaudesta. Ydinkysymykset käydään romaanissa läpi Hartin ja Caritaksen keskusteluissa. Aikansa rohkeaa romaania teologian professori Antti J. Pietilä nimitti ”synnin oppitunniksi”. Kirjailijan tie johti eroon teologisesta tiedekunnasta.
Isänsä Jumala-suhdetta Waltari selvitteli edelleen romaanisarjassaan Isästä poikaan, sen toisessa osassa, Toivo Kustaalan uskonkilvoittelussa. Se on kirjoitettu 1930-luvun kansallisessa ilmapiirissä. Toinen maailmansota muutti sitten kaiken perusteellisesti. Ensin Sinuhe näytti illuusioiden ja jumalten romahduksen, ja Mikael Karvajalan aikaan 1948 Waltari kielsi jo Jumalan olemassaolon. Hän oli silloin tutustunut isänsä kirjeisiin ja piti tämän omistautumista työlleen kohtuuttomana. Isä keskittyi julistukseen ja hylkäsi perheensä.
Mäkinen huipensi esityksensä Waltarin kolmeen viimeiseen uskonnolliseen romaaniin. Feliks onnellisen päähenkilöstä hän löysi selviä yhtymäkohtia Helsinki-trilogian Toivo Kustaalaan, mikä ei minulle tullut koskaan mieleen. Kumpikin etsii tehtäväänsä ja toteuttaa vaikeimman kautta suhdetta Jumalaansa. Jälkimmäinen kysymys voittaa maanläheisemmän kutsumustyön. Jälleen kysymys Jumalasta, tässä ja nyt.
Loistava kokoava analyysi kuultiin kahdesta viimeisestä romaanista, Valtakunnan salaisuudesta (1959) ja Ihmiskunnan vihollisista (1964). Kuinka Rooman vallan kuohuvina aikoina, Jeesuksen ristiinnnaulitsemisen jälkeen ensimmäisten kristittyjen levittäessä uuden uskon sanomaa, kahden roomalaisen ylimyksen, isän ja pojan, Markus ja Minutus Mezentiuksen kohdalla tapahtuu viimeinkin yhdistyminen, äärimmäisen traagisissa olosuhteissa. Lopultakin isä ja poika ovat mukana Waltarin samassa romaanissa! He löytävät kumpikin tahollaan totuuden ja kohtaavat eri tavoin marttyyrin kuoleman.
Puoli vuosisataa kului ennen kuin Waltari sai raskaimman teemansa päätökseen ja varhaiselta ajalta haarautuneet juonenlankansa solmituiksi. Kovin valoisa ei finaali ollut, mutta sitäkin rehellisempi, omista syvistä kokemuksista kumpuava, historiaan heijastuva kuten Waltarilla usein.
Tällaista esitelmää kuulee harvoin. Tässä on siitä vain muistinvarainen ranka, mutta varmaan se vielä kokonaisena julkaistaan, ellei muussa niin seuran omassa Illusionissa. Uskoin tuntevani Waltarini, vaan Kari Mäkinen näytti kaaren, jota en yhtä kirkkaasti uskonnolliselta kannalta olisi osannut hahmottaa. Kelpasi sitä täyden huoneellisen kuunnella Töölön kirjastossa. Keskusteluakin syntyi, mutta sisimmät ajatuksensa moni varmaan ”kätki sydämeensä”, kuten Raamatussa kehotetaan.
12.2.2020