Onhan se loistavasti hoidettu show, maailman paras. Siinä mielessä, että pohjalla on kumminkin taidetta, elokuvien sanomaa. Iloitaan siitä, että on tehty hienoja elokuvia ja niitä on lupa palkita.

Useimmat Oscarit menivät varmaankin kohdalleen, ainakin ne, joita itse mielessäni odotin. Pääosien palkitut olivat juuri ne, johin olin ihastunut. Niiden oikeutuksesta ei ollut kahta kysymystä. Varsinkin Joaquin Phoenix Jokerin hilpeänä klovnina hyppää jatkuvasti silmilleni. Miten se onkin niin tarttuva roolityö, ei päästä rauhaan.

Phoenixin kiitospuhe tuli lähelle Jenny Haukion äskettäistä puheenvuoroa eläinten asemasta, mitä kai harva tuli ajatelleeksi. Kun näyttelee itkevää klovnia, voikin valita vakavan puheen. Phoenixillä oli kieltämättä sanottavaa, hän oli siinä suhteessa tällä kertaa ainoa. Näkyvien näyttelijöiden on käytettävä ääntään äänettömien puolesta. Hyvin kaunis ajatus, ehkä vilpitön.

Ylivertaisen voittajan, Parasiten pörröpään ohjaajan sanoma oli: – Aion juoda tänä iltana. Toisen Oscarin kohdalla hän lisäsi kiitollisuuttaan: – Aion juoda aamuun asti. Euforisesta mielentilasta ei jäänyt epäilystä. Ansiokkaasti hän kiitti esikuvaansa Martin Scorsesea.

Parasite onkin yllättävä ja mainio elokuva, mutta onko enää järkeä pitää kahta kategoriaa, kansainvälistä ja muuten parasta elokuvaa? Jos sama elokuva voittaa molemmat. Ei kai missään muissa kategorioissa voida valita samaa palkinnonsaajaa, ellei hän ole huippukyky vaikka puvustajana ja säveltäjänä. Mennään kohti globaalia kisaa kaikessa. Olisiko Suomella koskaan mahdollisuuksia? Donner pokkasi Oscarin, mutta ohjaajan sijaisena, tuottajana, minkä hän armeliaasti unohti.

Kun vertaa vaikka näitä vuoden 1917 Taistelulähettejä meidän Tuntemattomaan, huomaa näkökulman eron. Sam Mendes irrotti kaksi nuorta valtavasta teurastuksesta ja kuljetti heidät läpi sodan lohduttoman näyttämön, halki ruumiitten ja hylättyjen korsujen ja autioitten talojen ja sortuneiden raunioiden, niin että sodan koko mielettömyys tuli näkyviin ja kuuluviin hirmuisen konkreettisella tavalla. Ei tarvittu tämän enempää kuin erään tehtävän toteuttaminen tinkimättömään loppuun saakka. Meillä tehtiin jo kolmas kerta tutun kollektiivin läpivalaisu ilman yritystäkään siihen, että joku erityisesti nostettaisiin uudessa katsannossa esiin – paitsi ripaukset kotirintamaa, jotka nekin olivat turhia. Kukin tavallaan, eikä Tuntematon vielä tähänkään tyhjene.

Renée Zellwegerin kiitospuhe oli myös kaunis ja vaikuttava siinä, kuinka vaivattomasti hän pystyi luettelemaan pitkän listan nimiä ilman että se vaikutti opetellulta pakkopullalta, vaan lähti sydämestä.

On ilo katsella aamuyöstä ja uudestaankin tapahtumaa, josta kaiken kaupallisuuden ja mahdollisen kyynisyydenkin läpi paistaa ilo ja onnistumisen hurmio ja jossa tappiotkin osataan niellä hymyhuulin ikään kuin todella iloittaisiin voittajien puolesta. Onko maailmassa vielä sellaista?

11.2.2020