Panu Rajala

Kohotimme juuri maljat Jörn Donnerin muistolle Outi Pakkasen ja Marjan kanssa Sea Horsessa. Niin poistui taas yksi elokuvamies, siellä on jo koko jengi odottamassa filmitaivaan portilla: Peter von Bagh, Matti Salo, Jerker A. Erikson, Aito Mäkinen, Matti Kassila, Kaarle Stewen… Kenttä tyhjenee.

Kaikilla on muistikuvansa Jörnistä. De mortuis nil nisi bene. Kuolleita kuuluu kehua, mutta rajansa siinäkin. Kun Aamulehti julistaa etusivulla: DONNER OTTI HALTUUNSA KOKO MAAILMAN ja otsikoi sisäsivulla VIIMEINEN JÄTTILÄINEN, kohtuuden rajat ylittyvät.

Donner oli persoonallisuus, jonka hän kehitti brändiksi. Hänellä oli varaa nonchalantiin ylimielisyyteen ja huolettomaan elitismiin. Hänelle sallittiin röyhkeä snobismi, koska hän oli Jörn Donner. Ikävä häntä tulee, aitoa arroganssia on keskuudessamme enää niin vähän. Pärjätäänkö jatkossa Matti Klingellä ja Björn Wahlroosilla?

Claes Andersson oli toista maata, vaikka Norsenin poikia hänkin. Monitaituri, jakautunut lahjakkuus. Luen hänen hajamietteitään viimeiseksi jääneestä kirjasta Busholmen nästa. Sympaattista flaneerausta Jätkäsaaren ja Kampin vaiheilla. Lyriikkansa on kirkkaampaa kuin tämä tajunnanvirta. Kumpikin, Cladon ja Jörkka,  kokeili politiikkaa vailla erityistä menestystä, vai paransivatko maailmaa?

Joku arvioi vielä lahjomattomasti Donnerin romaanit ja elokuvat. Viileää fiilistelyä, armotonta aikalaisraporttia, älykästä sarkasmia, väsynyttä nihilismiä. Löytyy varmaan jokunen huippukin. Käykööt tutkijat töihin. Elämästä tiedämme kylliksi, tuotanto on kunnolla arvioimatta. Nuori Donner on paras Donner, hänestä löytyy vielä aitoa hermoa. Kirjailijana hän on monesti kiintoisan materiaalinsa veltto juontaja. Parhaimmillaan ironia iskee.

Outin kanssa muistelimme joitain Jörnin elokuvia, nostalgista ajankuvaa, mutta mitään ihan sytyttävää ei tullut mieleen. Puhelimme kyllä paljosta muustakin, kirjoista ja teatterista, viimeaikaisista elämyksistä, tutuista joita Sikalassakin iltapäivän mittaan tapasimme. Historiallista päivää hehkutimme: brexit ja Jörn exit. Vakavia tunnelmia, mutta pelvotta tulevaa kohti. Outilla on uusi kirja työn alla ja minäkin pääsen kohta irti entisestä.

Muutaman tapaamisen perusteella Jörnistä jäi reilu ja mutkaton kuva. Ystävällinen hän oli, kun neuvottelimme jostakin Mikko Niskasen aiheuttamasta törmäyksestä tai filmioikeudesta MTV:n aikoinani. Monista muistoista ilmenee, että hän oli yksityisesti eri ihminen kuin tuo tunnettu julkisuuden provokaattori. Kevyet mullat median sitkeälle sisällöntuottajalle.

Tiistaina kuuntelin Hannu K. Riikosen klassisen luennon Thomas Mannista yliopistolla. Nobel-kirjailijoista kertova sarja on menossa Sanna Nyqvistin johdolla. Minun vuoroni luennoida oli keskiviikkona, aiheena kas kummaa Sillanpää, Nobel 1939. Taustoitin pitkää palkintomarssia ja yritin löytää joitain uusiakin yhteyksiä. Oli hauska vierailla pitkästä aikaa luentosalin katederilla. Porthaniassa alkoi yliopistourani syksyllä 1963: kuuntelin Lauri Viljasen luentoja lyriikan teoriasta kakkossalissa. Hyviä muistikuvia, elävää kulttuurihistoriaa. Näin kaari täyttyi. Viimeisen kerran yliopistossa?

Pääasiassa olen istunut työpöytäni äärellä ja käynyt läpi, tarkistanut, hionut, täydentänyt, korjannut Runebergista kertovaa käsikirjoitusta, jonka Marja on oikolukenut ja joka pian alkaa toivoni mukaan muotoutua kirjaksi. Jätän sen kustantajalle juhlavasti Runebergin päivänä, näin on sovittu. Samana päivänä Jörn Donner täyttäisi 87 vuotta. Lyökäämme kättä Johan Ludvigin ja Jörnin kanssa. Eläköön kansallisrunoilija ja kapinoitsija. Tammikuu selätetty, tästäkö alkaa talvi täälläkin pikkuisen pakastua, aurinko pilkistellä ja kevät koittaa.

31.1.2020

Porvoo on ihan lähellä ja silti siellä tulee käydyksi harvoin. Se on rattoisa pittoreski kaupunki, ja siellä on Suomen vanhin ja paras kirjailijamuseo.

Teimme viimein kauan suunnitellun retken, siis Porvooseen. Pääaihe oli tarkistaa vielä J. L. Runebergin jälkiä ja tervehtiä hyviä ystäviä. Sattui ihmeen kaupalla kaunis puoliaurinkoinen sunnuntai, valokuvaajalle paras valaistus. Siellä vaeltelimme puoli päivää ja lopun aikaa nautittiin lounasta.

Tietysti olen käynyt Runebergin kodissa kansakoulupoikana ja kerran myöhemminkin, mutta nyt sitä katselin uudistunein silmin. Olen saanut jokseenkin valmiiksi Runebergin elämäkerran, viimeistelen ja teen tarkistuksia. Juuri tähän saumaan käynti sopi, ei ohjaa liikaa, mutta auttaa tarkentamaan asioita.

Suomessa on vähän kirjailijamuseoita muihin sivistysmaihin verrattuna. Helsingissä ei ole yhtäkään (Waltarin koti on yhä vireillä), ja muuallakin vain harvoja. Runebergin koti perustettiin museoksi viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1882. Rivakkaa toimintaa 1800-luvulla, nyt tällaiset venyvät ja viipyvät jos toteutuvat ollenkaan.

Se on komea talo, kymmenen korkeaa huonetta, joista kaikki eivät ole museokäytössä. Kelpasi Johan Ludvigin perheineen siinä asustaa, vaikka halvaus himmensi viimeiset vuodet. Huonekalut ja esineistö on varsin alkuperäistä, koska ensimmäinen intendentti J. E. Strömborg ne huolellisesti luetteloi ja palautti paikoilleen. Jopa näyttävät huonekasvit on Fredrikan alkuperäisistä pistokkaista kasvateltu. Marcus Larsonin mahtipontiset maisemataulut kertovat ajasta omaa kieltään. Runebergista kertoo varsinkin C. L. J. Almqvistin muotokuva, jonka isäntä piti seinällään senkin jälkeen, kun ruotsalainen oli myrkytyksestä ja muustakin syytettynä lähtenyt maanpakoon. Vaikuttava on edelleen hänen sairasvuoteensa ja pyörätuolinsa ja nojatuoli, missä istuen Fredrika luki hänelle ääneen ympäripyöreitä päiviä. Kiinnosti myös böömiläinen lasirasia, jossa Fredrika säilytti Vänrikki Stoolin käsikirjoitusta. Mahtuipa pieneen tilaan.

Reippailimme vanhaan kaupunkiin, missä katsastimme Rihkamakadun talon, jossa Runebergit asuivat ennen muuttoa viimeiseen kotiin. Kirkonmäellä on myös vanha kymnaasirakennus, jossa Runeberg paukutti latinaa pojankoltiaisten päihin. Nykyisin se näkyy olevan tuomiokapitulin käytössä. Siihenkin Runeberg muuten kuului aikanaan, papiksi vihitty mies kun oli ja huomattava virsirunoilija.

Tempaisimme väliaikakahvit hauskassa Glassikossa ja jatkoimme matkaa joen yli Näsinmäen hautausmaalle. Kauas jo erottuu Runebergin hautamuistomerkki, joka on komeampi ja kookkaampi kuin yhdenkään muun suomalaisen kirjailijan. Tuskin on kilpailijoita muidenkaan taiteiden puolella, ei valtiomiestenkään. Mieleemme tuli vertauskohtana vain Sir Walter Scottin hautamauseleumi Edinburghissa. Scott olikin sekä Runebergin että Fredrikan mielikirjailijoita.

Runebergin patsas keskikaupungin puistossa on muuten pienempi ja jollain lailla läheisempi, luontevampi kuin se Espan ylväs monumentti, molemmat Walterin veistämiä. Kaiken lisäksi Runebergilla oli lahjakasta ja hyvin menestyvää jälkikasvua.

Meidät palkittiin uutterasta kävelystä muhkealla lounaalla Ulla Paulan ja Acke Bjuströmin luona, missä joukkoon liittyivät jälkimmäisen sisar Minna ja miehensä Kalevi. Ullan tunnemme vanhastaan sillanpääläisistä ympyröistä. Nyt heillä on hankittuna kaupunkiasunto Runeberginkadulta vastapäätä kirjailijan kotia. Siellä kelpasi istua ja puhella iltaan saakka, jolloin bussi kiidätti hetkessä takaisin Helsinkiin.

Tarkentunein silmin ja uudistunein voimin voi iskeä taas Runebergin elämäkerran viimeisiin sivuihin. Joskus on kirjan tekeminen näin hauskaa ja hyödyllistä.

27.1.2020

Annikki Kariniemi oli muhkea nainen ja hänellä oli syvältä hyllyvä nauru. Tein hänestä virkatyönä yliopistolla kirjailijahaastattelua 1970-luvun puolimaissa. Varmaankin rehevin kohtaamani haastateltava. Lisäksi hän oli reilu ja tuttavallinen nainen, harrasti veikeää flirttiä päälle kuusikymppisenä. Olin puolta nuorempi kirjallisuuden assistentti. Ellei Taistoa olisi ollut… no jaa.

Jostain syystä haastattelu jäi kesken. Harmittaa vieläkin. Välimatkat olivat kai liian pitkät, hän ei kovin usein hypännyt Helsingissä. Ehkä minullekin tuli muita hommia. Nyt pitäisi kuunnella ne muutamat nauhat, jotka sentään saimme aikaan. Palaan toivottavasti aiheeseen.

Kariniemi tuli väkevästi eläväksi, kun näimme Rosa Liksomin romaaniin perustuvan Everstinnan Helsingin Kaupunginteatterissa. Romaani on vapaasti mutta pääpiirteissään uskollisesti fabuloitu Kariniemen omien kertomusten pohjalta. Näytelmä on siitä saksittu sovitus, kolmen naisen tekoa: ohjaaja Susanna Airaksisen, dramaturgi Merja Turusen ja arvatenkin pääosan esittäjän Heidi Heralan itsensä.

Näin ollen yhden naisen avioliitto on kulkenut eteemme neljän naisen edelleen tulkitsemana, kun Liksomin pohjatyö lasketaan mukaan. Olisi kiintoisaa tutkia, kuinka paljon alkuperäinen tarina on matkalla muuttunut, ja onko edes varmuutta alkuperäisen täydestä todellisuudesta.

Oli miten oli, Heidi Heralan yhden naisen esitys on kerrassaan repäisevä kokemus. Tässä voi sanoa näyttelijän todella heittäytyvän rooliinsa täysin rinnoin ja pakaroin. Heralassa on suuri annos hurmaavaa koomikkoa, joka muuttuu tarinan edetessä ruhjotuksi uhriksi. Silti elämänvoima kestää, nenä nousee pinnalle. Selviytymistarina tämäkin, suurenmoisella energialla ja taidolla esitetty.

Rooli vaatii fyysistä voimaa ja kaksituntinen käy kovasta treenistä, uskoisin. Herala osaa hauskasti sopertaa ja epäröidä, syöksyä ja selittää, niin että hänen motiiveihinsa uskoo, vaikka meno yltyy mielettömäksi. Vastapuoli, hullu eversti Willamo, kuuluu Santeri Kinnusen äänenä, mutta tulee silti ihmeen eläväksi. Sotatrauman ja miehisen väkivallan kuvauksena aikamoinen, jonka rinnalla monet metoo-viserrykset vaimenevat.

Onhan jo romaanin kieli korostetun ronskia, vaikka hupaisa murre sitä pehmentää. Näyttämöllä kieli korostuu. Tapasimme iloksemme väliajalla kyröläispohjaisen ystävämme Maijan ja miehensä Simon, jotka puistelivat päätä kielenkäytölle, mutta näyttelijän työlle annoimme täydet pisteet.

Kuinka Annikki aikanaan kesti? Ja  miten paljon hänen oma kirjansa Erään avioliiton anatomia kertoo, kätkee ja paljastaa? Mikään ei ehkä ole mennyt ihan niin kuin kerrotaan, mutta juttuahan täytyy aina vähän väkevöittää. Sen perusteella mitä Karinientä kuuntelin nauhoituksissa, uskon hänen ravakkaan rehellisyyteensä ja epäilen samalla pieniä mehustavia värityksiä kautta linjan. Hauska ja hersyvä nainen, kovien kokemusten kautta riuskan iloluonteensa säilyttänyt. Vahinko että kontaktimme katkesi. Teatterissa se osaksi palautui, kiitos siitä.

17.1.2020

PS Everstinna menee teatterissa tänäänkin iltapäivällä, vielä ehtii.

Kuukausi maalla. Turgenev lienee kirjoittanut aiheesta. Näin säkkipimeänä aikana se kypsyttää kyllä. Nuuttina ajelin takaisin valoihin.

Myös täysi yksinäisyys on välillä hyvä. Kun Marja lähti jo Helsinkiin, jäin kuulostelemaan itseäni. Hyvää juttuseuraa, ei paljon erimielisyyksiä. Työrauha liiankin rikkumaton. Tulostakin syntyi.

Kun eletään näin lotisevassa säässä tammikuun puoliväliä, ei kai kukaan enää epäile ilmaston vähän lämmenneen. Eihän näin pitkää marraskuuta ole aikoihin koettu. Mutta sisätyöläisen kannalta ilmasto on otollinen: ei mitään hinkua ulkoilemaan. Vaikka tietysti pitäisi. Paino on noussut vain pari kiloa.

Timo Soinilta on vastaavasti pudonnut kuusi kiloa. Iloiselta vaikutti vanha samurai, kun pääsi taas parrasvaloihin. Kun Soini kehui perustamaansa puoluetta (jota siis Halla-ahokin pystyy johtamaan), olisi kysyttävä, miksi sitten niin hyvä puolue piti hajoittaa. Sama puolue valitsi uuden johdon demokraattisesti. Ulosmarssijat katosivat siniseen menneisyyteen. Katumusharjoituksia katolinen suorittaa kuulemma vain rippituolissa. Nyt Soini haluaa mukaan presidenttigallupeihin. Kohta niitä taas pystytellään. Veikkaan ettei pylväänsä nouse kovin korkealle, mutta saahan siinäkin taas hauskasti huomiota.

Sitä paitsi Soinin mainostama populistinen ajatus siitä, että vain eliitti pitää asioita vaikeina ja monimutkaisina, kun taas kansa haluaa ja ymmärtää yksinkertaisia ratkaisuja, on paitsi tyhmä ja lyhytnäköinen myös vaarallinen. Mitähän Mauno Koivisto, ylimmäinen fundeeraaja, olisi ajatellut tuommoisesta. Hän olisi varmaan kauhiast hämmästyny ellei suorastaan kauhistunu.

Rööperi ja Sepänpuisto ovat paikallaan. Jotkut valittavat, että vuotuinen parkkeerausmaksu on liian alhainen! Älkää nyt hyvät ihmiset, jo parkkipaikan löytäminen on oma saavutuksensa. Vihreät haluavat kurittaa lisää autoilijoita. Talli pitäisi olla, mutta tuossa Citikka taas nököttää kuraisena kadun ja puiston välissä. Vieläkö se ehtii elinaikanani vaihtua sähköiseksi? Hybridi olisi kompromissi. Mutta kai sitäkin täytyy aina välillä parkkeerata. Kaupungissa en asioi autolla – jos yritän, seurauksena parkkisakko.

Tietysti autot rumentavat kaupunkikuvaa. Ihmeen ihania ovat Inhan tai Branderin kuvaamat Helsinki-näkymät, ei auton autoa. Ihmisillä tilaa ja eloa toimitella asioitaan. Elanto oli niukempi, mutta ilmatila aivan toinen kuin nyt. Aikoja entisiä on kiva haikailla, mutta harva niihin haluaisi tosissaan palata.

Tämä on vain alkuverryttelyä, kun on käärittävä hihat ja jatkettava töitä täällä ahtaammassa työtilassa, ikkunan takana tyynnyttävä pihanäkymä. Ensin lenkille, siitä uusi kuntokausi alkaa.

14.1.2020

Niin lensi joulukuusi kaaressa pihan perälle. Uutisissa kehotettiin upottamaan kuusi järveen ahventen kutualustaksi. Olisiko siinä taikaa? Tämä kuusi varmaan ponnahtaisi kellumaan tai tarttuisi uistelijoiden koukkuihin. Voisihan tuota joskus kokeilla.

Marja purki kauniin koristelunsa. Lumikin käväisi, mutta sulaa parastaikaa pois. Musta maa palaa, tyyni harmaus.

Jouluani hallitsivat oman muorin, joulupukin ja lasten lisäksi Manu, Murakami ja Runeberg. Koivisto tuli ihmeen eläväksi kaksinkertaisessa muistelusarjassa radiossa ja tv:ssä. Aivan kuin olisi elänyt uudelleen menneitä vuosikymmeniä. Murakami ei vieläkään ole kallistunut loppuun. Paksu kirja tämä 1Q84 pidellä käsissä sängyssä, mutta imee väkisin mukaansa ja muuttuu yhä hurjemmaksi. Odotan iltaisin koska pääsen taas jatkamaan.

Runebergin elämää on nyt koossa 311 sivua, ja runoilija on juuri halvaantunut. Eipä runoile enää lisää tuotantoa tutkijan kiusaksi., On kirjoitettava enää prologi ja epilogi ja ryhdyttävä työteliäisiin tarkastuksiin. Tähtäsin loppiaiseen, ja eilen illalla pääsin maaliin. Siitä pitäen kun tänne tulimme 13.12. olen saanut aikaan tasan 100 sivua. Taitaa olla joulunajan ennätys kohdallani. Mutta onko teksti kelvollista? Siitä otettava pian selko.

Miten muuten tarkastelen mennyttä vuotta? Se ei ollut parhaita, mutta kohokohtiakin riitti. Puhekeikat menivät hyvin, mutta alkuvuodesta kirjoittaminen vähän huiteli, tuli liian nopeita ja pinnallisia yrityksiä. Nyt malttia ja kunnollista suunnittelua. Paha tapa on syöksyä suin päin aiheisiin. Kuinka vanhaksi täytyy tulla ennen kuin oppii kypsyttelyä ja kärsivällisyyttä?

Useimmat asiat ovat kunnossa. Terveys hyvä toistaiseksi, rakkauselämä kotilämpöistä, lähimmät suhteet kunnossa. Ei pitäisi olla valittamista. Silti outo tyytymättämyys lietsoo eteenpäin. Ilman sitä kai pysähtyisin. Sekin aika tulee.

Olemme seuranneet henki kurkussa Australian metsäpaloja. Lohduttoman näköistä. Kuinka siellä selviävät talomme Viehätyksen entiset asukkaat, Tuomelat? Siunaavia ajatuksia heille. Mutta suomalainenhan selviää aina vaikka missä oloissa. Ensi kesänä varmasti poikkeavat taas pihaan kertomaan kuulúmisia.

Kiersimme eilen Taunon kanssa talonpojan lenkin, kuulin kylän kuulumisia. Paljon sairautta ja takaiskuja, mutta myös elinvoimaa. Ei tämä kylä kuihdu vielä pitkään aikaan. Uutta rakennetaan Kierikkalan puolella kaiken aikaa, uusi lapsiperhe muuttamassa sisään. Kummastelimme tyyppejä, joiden mielestä maanviljelys pitäisi Suomessa lopettaa. Miltähän nämäkin pellot näyttäisivät, jos niitä lakattaisiin viljelemästä. Luonnosta muka huolehdittaisiin, katin kontit.

Niin joulu meni ja hyvin menikin. Lapsia kävi ja lapasia tuli. Voi taas rauhoittua kovaan arkeen. Härkäviikot tasaavat tunnelmia. On ensin katsottava, mitä ihmettä on tullut kirjoitetuksi siitä Runebergista. Jännittää ja kauhistaa. Kun on innoitus päällä, sitä antaa mennä. Eikä saakaan jarrutella. Pari luotettua lukijaa saa kohta katsoa, onko siinä järkeä. Yksin teen yleensä työni, en käytä avustajia. Vain silloin sitä on valtakuntansa herra.

Hyvää alkanutta vuotta, kaikille! Edessä kirjallisia tasavuosia: Seitsemän veljestä 150, Linna 100, minäkin pääsen kolmeen kvartaaliin. Koetetaan selvitä kaikista.

7.1.2019

Istuimme uudenvuodenaattoiltaa ikaalislaisen arkkitehdin ja taiteilijan kanssa. Yhdestä asiasta olimme harvinaisen yksituumaisia. Emme kestä enää toisteisia tv-mainoksia, emme varsinkaan eri ohjelmien pommittavia ennakkomainoksia. Kun ne sijoitetaan juuri uutisten edelle, niitä on vaikea välttää. Sitten vaan kärsit taas saman Sorjosen pärstän tai väkivaltatrailerin. Jopa Seppo Hovin leppoisa olemus kuluu sietämättömäksi. Tiheästi päälle käyvä ennakkomainonta on paras tapa karkottaa katsojat kyseisiltä ohjelmilta. Naapurimme Tauno on samaa mieltä, hän oikein vihaa ennakkomainoksia. Mihin niitä sitä paitsi tarvitaan? Meidän maksamamme Yle ainakin porskuttaa hyvin ilmankin.

Iloisempiin asioihin näin vuoden aluksi. Aikoihin on eletty, kun presidentin uudenvuodenpuhetta on kehuttu laidasta laitaan. Aina ennen ne on haukuttu, oli puhuja kuka tahansa. Mauno Koivisto suivaantui niin, että jätti yhden puheen pitämättä. Sauli Niinistö oli ajatellut (tai kuka hänen takanaan) puheen uusiksi: otetaan rento sivuttainen asento ja suunnataan puhe suoraan sinne yksittäiselle katsojalle. Vakava ilme otsaa rypistelemättä, puhutteleva tyyli. Johan upposi, ja sanomaakin oli.

Kun emme sekoile juurikaan somessa, emme tiedä mitä kaikkea siellä räiskytellään. Parhaiten välttyy pahalta mieleltä, kun pysyttelee hyvien tekstien äärellä. Jos ihminen oikein purkaa kiukkunsa nettiin, tuleekohan siitäkin parempi mieli? Jokut psykologit suosittelevat vihan ilmaisemista. Höyry täytyy päästää ilmoille. Pitäisi olla sellainen kanava, jota kukaan ei lue. Olisi sallittua vain tuutata, mutta ei tutkia ja vastata. Auttaisikohan sekään?

Brittiläinen parlamentti on kautta aikojen kiistellyt ilkeästi mutta älykkäästi. Nyt kai sielläkin on sävy muuttunut vihaisemmaksi mölinäksi. Meillä otetaan huono oppi herkästi varteen. Kiivaasti sinkoilevaa keskustelua olisi ihan kiva seurata. Katsotaanpa kohta, kuinka sävyisästi edustajamme tottelevat presidentin ohjeita. Ottakaa oppia vaikka Halla-ahosta: hän analysoi maltillisesti ja kestää hyvin itseensä kohdistuvan vastarinnan. Puolueen suosio vain kasvaa.

Mitä muuta tässä voisi oppia? Ulkoilemaan, kuntoilemaan, laulamaan, arvostamaan muita ja rakastamaan paremmin vaimoa. Työt hoituvat ilman hurskaita päätöksiä, mutta vapaa-aikaa voisi parantaa. Ensin sitä pitäisi lisätä. Lepo on arvokasta, hyvä uni tekee tosi onnelliseksi. Pitäisi kuunnella enemmän läheisiä. Pitäisi lukea rauhallisesti ja nautiskellen niin kuin nyt tuota Haruki Murakamia. Joulukirja (1Q84, 1224 sivua) on vasta puolivälissä.

Keskustelimme tamperelaisen kääntäjän kanssa Murakamista intialaisessa ravintolassa. Hän oli lukenut jo koko suomennetun tuotannon ja englanninkielistäkin. Jäin selvästi tappiolle. Kuinka ihmiset ehtivät lukea niin paljon? Ja samalla valitetaan lukemisen vähenemistä. Jukka Petäjä kirjoitti kirjan puolesta hyvin eilisessä Hesarissa. Kun vain riuhtoisi jostain kyllin levollista aikaa. Kirjaa lukiessa ei saa olla takarajaa kuten ei kirjoittamisessakaan, muuten keskittyminen häiriintyy ja katkeaa.

Murakamissa kiehtoo tarkka, viiltävän kirkas kuvaus ja arkiseen elämään repeävät kuilut. Alla piilee mystinen taso, joka avautuu hitaasti. Kerronta vaatii tilaa, viivyttelyä ja sisältää lukijan kiusoittelua. Taas lankean ennakko-odotukseni kuoppaan. Murakami kiitää jo muualla ja nauraa olemattomaan partaansa. Pirullisen taitava vedättäjä, epäluotettavan juonikas kirjailija.

Kohta ryhdyn keittelemään hernesoppaa, johon sekoitan kinkun rangan vähine lihoineen ja lisukkeita. Kulinaarinen nautinto odottaa, sillä pärjätään koko loppiainen, vaikka vaimo saattaa jo vastustella. Niin vähästä, niin yksinkertaisin keinoin voi tuottaa suuren ilon. Ulkona maa on valkea, hitusen pyryttää hienoa lunta. Loistava lauantai, alkaneen vuoden paras päivä. Ruutin ja Tiituksen, antiikin sankareitten nimipäivä. Iltapäivällä Alcantarat, sitten toivotut levyt ja kotisauna, selänpesijä omasta takaa. Buster Keaton, vilkaistava totista naurattajaa. Jos vuosi tästä vielä parantaa, mihin päästäänkään?

4.1.2020