Panu Rajala

Kun ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin kesällä 1965, Notre Damen näkeminen lentokenttäbussin ikkunasta sävähdytti.  Siitä pitäen se on ollut minullekin kaupungin tärkein symboli. Aina olen myöhemmillä käynneillä sitä tervehtinyt. Palouutinen tuntui ensin uskomattomalta. Ilmeisesti syynä on todella vahinko eikä mikään tahallinen teko, jollaisia meidät on viime aikoina totutettu epäilemään. Pariisilaiset ovat kehitelleet tapahtumasta hienoja mietelauseita sekä kansaa yhdistävän korjausponnistuksen.

Voisiko Tampereen Teatteri toivoa tehokkaampaa mainosiskua syksyn ensilllalleen, Notre Damen kellonsoittajalle. Liput menevät kuumille kiville. Yle on urakoinut oman osuutensa kirkon talkoisiin esittämällä sarjat Victor Hugon elämästä ja hänen pääteoksestaan Kurjat. Sattumoisin kaikki osuvat yksiin. Dokumentti Hugon oikeustaisteluista oli kuivanlainen ja kiinni parlamentin tapahtumissa, mutta Kurjat pätee aina. Kolmas osa eilen oli erinomainen. Sarja näyttää tapahtumat raadollisemmin kuin aina hiukan sokeroitu musikaali.

Hugo samoin kuin Dickens näyttävät, että melodraaman keinoja voi käyttää surkeilematta, kun taustalla on aito yhteiskunnallinen paatos. Klassikoita kannattaa lukea. Parastaikaa selvitän Flaubertin Rouva Bovaryn viimein loppuun, nuorempana se jäi kesken. Huomasin että myös Mika Waltari tuskastui romaanin pikkutarkkaan kuvaukseen ja hienojakoiseen sielunerittelyyn, enemmän hän piti värikylläisestä Salammbosta. 

Flaubertin oppilas Guy de Maupassant loi romaanissaan Bel-Ami niin kestävän kuvan liukkaan pinnallisesta mediasankarista, että se pätee täysin tänä päivänä. Sen luin nuorena, mutta nyt kerrattuna se näytti aivan uudet kasvot. Aika on ottanut kiinni vanhan romaanin ja antaa sille paljastavan kirkkaan takavalon. Lukuhedelmät ovat parhaita paastoviikkojen palkintoja.

Televisiosta voimme taas hiljalleen opetella eroon, kun valo lisääntyy ja luonto kutsuu. Sitä ennen vielä kiintoisa, jännästi tehty sarja Mrs Wilsonista, joka perustuu tositapahtumiin. Uskomaton tarina vaivasi pitkään mieltä samoin kuin se juridinen erosarja Split äskettäin. Britit tekevät aiheesta kuin aiheesta laadukkaita kuvauksia.

Lopuksi vilpitön kiitos Juha Sipilälle, joka teki miehen työn. On vain niin, että maan talouden kuntoon laittaminen ei tuo kiitosta äänestäjiltä. Kokonaistalous on liian kaukainen asia, omat tienestit ja eläkkeet tunnetaan ja niistä osataan kiukutella. Mitä ihmisiä itse asiassa liikuttaa valtion velan kasvaminen, ellei se tunnu omassa kukkarossa? Ilmastonmuutoskin tulee lähemmäs, kun siitä voi nähdä jopa omakohtaisia merkkejä. Toivotan Sipilälle lokoisampia päiviä ja aikaa askarteluun ja lentelyyn, ne hän on paremmin kuin hyvin ansainnut.

Ja sitten ulos ja rannoille. Pakastuneet, säteilevät kevätaamut ovat juuri nyt niin ihmeellisiä, että niiden ihailusta olisi valmis maksamaan vaikka kohtuullista luonnossaliikkumisveroa. Kuka sen ensimmäisenä keksii, uusi hallitusko. Toivotan kaikille Hyvää Pääsiäistä – ajatelkaa, viisi päivää iloa, vapautta ja mietteliästä hiljaisuutta…

18.4. 2019

Olihan dramaattinen vaaliyö täällä Hämeenkyrössä. Keskustan romahdus seisautti sivullisenkin veret. Kun ääntenlaskenta eteni, maantielle ilmestyi hälytysajoneuvojen kolonna. Epäilimme jo, että joku keskustan tukimiehistä oli saanut sydänkohtauksen. Sitten ilmeni, että tuttu talo Kierikkalan kylän laella oli ilmiliekeissä. Emäntä on kaiken lisäksi entinen oppilaani Tampereen yliopistosta! Otamme osaa murheeseen.

Vaaleihin tulipalo liittyy korkeintaan symbolisesti. Nyttemmin polttivat jo Notre Damenkin Pariisissa. Keltaliivien tihutöitä? Terroristien sabotaasia? Epäilemättä se herättää enemmän huomiota kuin Kierikkalan kyläpalo. Missä palaa seuraavaksi? Ehkä Sinisten puoluetoimistossa, kun luopiot hävittävät arkistoaan.

Muuten ei näy mainittavia levottomuuden merkkejä. Tauno on varma, että nuoret vihreät plikat eivät ymmärrä eduskunnassa mistään asiasta mitään. Jouni Ovaska meni sentään läpi huolimatta keskustan katastrofista. Onnea hänelle! Katariina Pylsy anasti sen verran ääniä Sastamalasta, että entinen kansanedustaja Pertti Hakanen putosi. Nyt ei päässyt eduskuntaan kumpikaan. Meillä on tiskipöydän kulmalla Hakasen jakama kaurapussi, toivottavasti siinä on sentään ytyä.

Muuten suhtaudumme vaalien jälkilaineisiin maltillisesti – aivan kuten Jussi Halla-ahon laupiaaksi muuttunut hahmo kehottaa. Antti Rinne aloittaa hätähousuna neuvotteluja ennen kuin hänet on tunnustelijaksi nimettykään. Mediakommentaattorit ovat jo rakennelleet palikoistaan kaikki mahdolliset hallituskokoonpanot. Jääkö Antille mitään omaa luomisen varaa?

Melko murskaavaa on tietysti se, että yksi puolue häviää ja kaikki muut voittavat. Lisäksi joukko pienryhmiä katoaa historian roskakoriin – ponnahtaakseen uudelleen esiin neljän vuoden kuluttua. Sinisten soisin katoavan lopullisesti maanrakoon. Oikeiden perussuomalaisten revanssi on makein mahdollinen.

Onkohan niin, että kansa ei kerta kaikkiaan halua, että maan talous laitetaan hyvään kuntoon. Kun se tapahtuu kovilla keinoilla, kuten sellainen aina tapahtuu, kirpaisu katkeroittaa niitä, joihin leikkaukset osuvat. Kuinka talous tervehdytetään ja pidetään tasapainossa pehmeillä keinoilla? Nähdäänkö nyt sellainen ihme ensi hallituskaudella?

Pirkanmaalla käy kova kuhina. Tampereelta rynnäköidään hallitukseen Sanna Marinin johdolla. Vihreitä ei pidättele mikään, ja Arto Satonenkin on paalupaikalla Sastamalassa. Mutta Paavo Arhinmäen sanoin ministerin tehtävä ei ole ihmisen työtä. Ketkäs ne sitten hoitaisivat? Onko ohjelmoitava robotteja ministereiksi? Eipä tarvittaisi mustia autoja eikä palkkamomentteja. Kokoukset sujuisivat yhdessä rymäyksessä. Ja mitä silloin sanottaisiin puolueiden ihmiskuvasta, joita nyt tutkaillaan. Olisiko roboteilla arvot paremmin paikoillaan?

Parasta siirtyä pihatöihin ja käväistä Tampereella nuuhkimassa puoluieden riemunraikkaita voitontunnelmia. Mikä on karvaampaa kuin eduskunnasta putoaminen? Tietysti se, että puoluetoveri menee läpi. Jussi Halla-aho yrittää väittää, että puolueen etu on tärkeämpi kuin sitä ajavat ihmiset. Uskoneeko tuota itsekään. Ilmankos Jussin ihmiskäsitystä ovat toiset puoluejohtajat arvostelleet.

Minun ihmiskäsitykseni vaatii nyt liikuntaa, aurinkoa, mämmiä, passioiden kuuntelua ja klassikoiden lueskelua sekä kanavien sulkemista politiikan vyörytykseltä ainakin pääsiäispyhien ajaksi.

16.4. 2019

Näitä on tavattu viikon mittaan Aleksanterin teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Satakunnan Kauttualla.

Virpi Hämeen-Anttilan henkilöhahmot seikkailevat hänen romaaneissaan 1920-luvun villissä Helsingissä. Nyt he tanssivat ja laulavat musikaalissa Iloisten sielujen hotelli. Tosin hotellissa siinä ei käydäkään, mutta kylläkin Kallion kapakassa. Dekkaria on vaikea jäntevöittää teatterin lavalle, on pelkistettävä esiin vain pääjuoni. Suurin aika menee lauleluun ja tanssin hytkeeseen. Jukka Nykänen on säveltänyt svengaavia kappaleita ja Reetta Ristimäki ohjannut kulkevan kappaleen. Äänentoisto oli aika kovalla, johtui kuulemma teatterin vanhoista laitteista.

Tuntui että Helsingin syntiä oli vähän väritetty, kuten teatterissa pitääkin. Näyttelijät esiintyivät nuorekkaan reippaasti. Joukossa oli varmaan nousevia ammattilaisia. Paras elämys on kuitenkin tämän kunnianarvoisen, kauniin ja sopivasti kauhtuneen teatterin atmosfääri. Ihan senkin vuoksi siellä kannattaa käydä.

Milja Sarkolan kirjoitama ja ohjaama Harriet sijoittuu samaan aikakauteen, sisällissodan jälkimaininkeihin. Se on taiteellisesti vaativampi näytelmä, hyvinkin omalaatuinen koe. Siinä näytetään kymmenen hieman erilaista versiota luutnantti Olof Laguksen kuolemasta, josta ei lopultakaan saada oikein selvyyttä. Aika rohkeata rakentaa esitys näin monotonisesti, ja silti sisäinen jännitys säilyy, vaikka ei varsinaisesti laukea. Pistooli kyllä laukeaa moneen kertaan, ja ihmissuhteet kiertyvät monelle mutkalle. Mustasukkaisuusdraamasta on ilmeisesti kysymys.

Sarkola ei koskaan tee tavanomaista teatteria, aina hänellä on jokin oma juju, näennäisen yksinkertainen, kyseenalaistavalla tavalla kertova. Tästäkin tulee pienoisdekkari, joka näyttää samalla jääkärien hermoilevan voitontunnelman, jossa liipasin oli herkässä. Toivo Kuulan kohtalo kimposi samasta voiton jälkeisestä verihumalasta. Ajankuva luodaan tässä hyvin pienin keinoin. Avaintodistaja on ilmeisen huikentelevainen viettelijätär Harriet Thesleff, mutta hän ei koskaan kerro koko totuutta. Näyttelijät toistivat muunnelmia vetreästi. Mieleen jäi kysymyksiä, eipä juuri vastauksia.

Päätin viime syksystä alkaneen Kianto-kiertueen optimaalisella tavalla Euran Kauttualle, Alvar Aallon suunnittelemaan asuinmiljööseen vanhan ruukin vaiheille. Sielläpä oli hauskaa. Esitelmöin ensin klubirakennuksessa seminaarissa ”Euran sanat” Kiannon suhteesta vieraisiin kulttuureihin, joka oli päivien teema. Niitähän riitti Lapista, Vienasta ja Moskovasta aina Kaukasukselle ja matkoihin reunavaltioihin ja lopulta Satakunnan sydämeen Laviaan. Kianto itse suorastaan ruumiillisti omaa kantasuomalaisille vierasta kulttuuriaan; niin poikkeavan eksentrinen tyyppi hän aikanaan oli.

Ennen omaa juttuani kuuntelin Tapio Koivukarin kertovan kokemuksistaan Islannissa ja Karoliina Suoniemen todistavan viikinkiajan muistoista paikallisessa nimistössä ja esineistössä. Valistava seminaari. ”Euran sanat” järjestettiin neljännen kerran, se jatkaa joka vuosi. Jossakin halutaan ja jaksetaan järjestää. Mieleen palasi taas Hämeenkyrön ”Elämän sivut” -seminaari, jonka Kari Häkämies polkaisi liikkeelle kymmenen vuotta sitten ja joka sitten tyssähti yhteen kertaan. Tehdasmiljöö on Kauttualla hienosti käytössä toisin kuin Koskilinnan väsähtänyt komeus Kyröskoskella.

Sain esittelykierroksen Alvar Aallon luonnon- ja ihmisläheisessä ympäristössä ja lopuksi illallissalaattia hienossa rantasaunassa. Olisipa se joskus vielä lämpimänä odottamassa! Kevein mielin oli ajeltava vain Hämeenkyröön saunomaan, Marjan poimin matkalta. Nyt ei muuta kuin vaalituloksia jännittämään. Ennakkoäänet annoimme Helsingissä Annankadulla.

14.4. 2019

Näin kirjakaupassa otsikon, joka kiinnosti: Hevonen meni baariin. Se toi mieleen Mika Waltarin mainion novellin ”Ihmisen vapaus”, jossa hevonen tuodaan pariisilaiseen bistroon. Tekijä oli David Grossman, nyky-Israelin kärkinimiä. Ostin kirjan Marjalle joululahjaksi, jospa se häntä ilahduttaisi.

Hän siitä pitikin. Sitten tapasimme uudenvuoden bileissä sisätautien emeritusprofessorin Amos Pasternackin, joka äityi kehumaan kyseistä kirjaa nerokkaaksi. Se pitääkin ottaa vakavasti. Vasta nyt tulin sen lukeneeksi. Kannatti totisesti.

Hevonen meni baariin on pinnaltaan stand up -koomikon monologi, jota hänen lapsuudenystävänsä, vanha tuomari, yleisön joukossa tarkkailee. Koomikko on kutsunut tuomarin paikalle ”antamaan tuomionsa”.  Monologissa on riittämiin hyviä vitsejä, jotta yleisö ja lukija pysyvät kyydissä. Mutta pohjaltaan se on kaikkea muuta kuin huvittava. Paljastuu lapsuuden iso tragedia ja paljon muuta.

Ihmeen kaupalla Grossman saa pariinsataan sivuun mahtumaan kiusatun, käsillään kävelevän pojan henkilöhistorian ja perhesuhteet, juutalaisten kokemukset sotien aikaan, nyky-Israelin politiikan ja militaarisen kasvatuksen, absurdin komiikan ja kokonaisen ylösalaisin kääntyvän elämänkuvan. Monologin rinnalla kulkee pojan kohtalonomainen kyytimatka lava-autolla. Molempia tarinoita katkotaan suorastaan rytmilliseksi jännityskertomukseksi.

On ihailtava, kuinka pieneen tilaan mahtuu paljon. Kuinka kerronnan voi tiivistää täyteen merkityksiä. Kuinka hirtehisen mustan matkan aikana lukija vapautetaan tämän tästä naurahtamaan. Vitsit ovat kirjan tärkeä rakennusaines, kaksitasoisesti ja monimielisesti sijoiteltuina. Tämän pohjalta voisi kirjoittaa vitsin filosofian. Komiikka ei jää pintaan vaan selittää alla kerrottua. Vetävä, lopulta vakavaksi vetävä kirja.

Ai niin miksi hevonen meni baariin? Grossman ei kerro vitsiä loppuun. Siinä yksi teema: elämä jää kesken, ei ole hauskoja loppuja, jää vain irrallisia lankoja.

Minäkin pidin kuluneella viikolla monologeja, mutta huomattavasti köyhempiä. Silti vierailin sympaattisissa tilaisuuksissa, Pro Humanum -yhdistyksessä ja Tapiolan kansallisissa senioreissa. Puhuin Kiannosta, mutta myös elämäkertojen yleisestä merkityksestä. Kuinka ennen akateemisesti syrjäytetty biografinen metodi on nyttemmin puhjennut kukkaan ja valtaa kirjamarkkinoita. Nythän kaikki tekevät elämäkertoja taiteilijoista, urheilijoista, pop-tähdistä, näyttelijöistä, poliitikoista. Kirjailijoissa on vain kohteina yksi erottava piirre: heidän tuotantonsa. Se olisi helpointa kiertää, kuten tekee Teemu Keskisarja muuten mainiossa Kivi-kirjassaan Saapasnahkatorni. Silti kuninkuuslaji vaatii vuorovaikutuksen elämän ja teosten välillä. Tunnetusti se on vaikea vakuuttavasti kuvata.

Esitelmäkierre loppuu huomenna, jolloin matkaan Euraan ”Vieraat kulttuurit” -seminaariin. Uskokaa tai älkää, Kianto tarjoaa runsain mitoin aineksia siihenkin. Sitten seurataan vaaliryminät ja alkaa hiljainen viikko sekä hyvin tervetullut pääsiäisloma. Ihailtu viimeksi eilen puheenjohtajien kestokykyä ja sinnikkyyttä käydä viimeisiä vaalitaistoja. Saavat hekin vetää pääsiäisenä henkeä ja sulatella tuloksia. Tosin epäilen, että eivät he malta pyhiäkään pitää, vaan hallitusneuvottelut ovat silloin jo täydessä tuoksinassa.

12.4. 2019

Ehdokkaiden naamoja on kolmostiellä joka pylväässä, mutta muuten en aisti täällä Pirkanmaalla kihisevää vaalitunnelmaa. Naapurikylästä pyrkii montoiminainen Katariina Pylsy, mutta hänkin pitää matalaa profiilia. Jouni Ovaska on vahvoilla ja taitaa tällä kerralla mennä läpi. Keskusta täällä maalla edelleen sinnittelee.

Torilla on kuulemma säpinää, ehdokkaita parveilee. Sanoivat Nikkilät, ettei ole tarvis laittaa ruokaa eikä keittää kahvia, kun torilla on koko viikon ilmaisruokinta.

Viron hallitusneuvotteluissa on käymässä, kuten taannoin ennakoin. Mitä meillä sanottaisiin, jos Rinne saisi hallituksen muodostamistehtävän, mutta Sipilä neuvottelisikin oman kokoonpanon ja ohittaisi vaalivoittajan?

Hivelevä sää yllytti halkomaan Taunon kaatamaa kuusenrohjoa, jonka hän ystävällisesti katkoi pölkyiksi. Tulee kaunista tuoretta kuusiklapia pinoon kuivumaan. Sinivuokot kukoistavat pihassa.

Näimme pari paikallista näytelmää, joista Vilma Talan ja Hanna Rajakosken esittämä Kiviä taskussa oli reipas pläjäys naisilta. Vilma väitti, että tämä on ainoa naisten tekemä tulkinta tästä kahden hengen moni-ilmeisestä kappaleesta. Tarina Irlannin maaseudun ongelmista sopii hyvin täällä esitettäväksi. Ohjaus Antti Väreen. Toinen esitys, Beni Siltalan Mökkitalkkari, edusti perinteistä joukkokohellusta. Vanhoja tuttuja vilisi Koskilinnan lavalla.

Lasse Pöystin nekrologi Hesarissa ylsi Kirsikka Moringin kohottamana uuteen runolliseen ennätyskorkeuteen ja ylitti jopa Jouko Turkan osakseen saaman ylistyksen. Yksi virhe osui silmään. Pöysti ei tullut Dramatenin johtajaksi Ingmar Bergmanin ehdokkaana, päinvastoin. Bergmanin ensi sanat uudelle johtajalle olivat Lassen kertoman mukaan: ”You are not my cup of tea.” Bergman oli vahva vallankäyttäjä ja taustajuonitttelija. Pian Pöysti joutuikin lähtemään. Hänen kolmiosaiset muistelmansa kuuluvat teatterikirjallisuuden parhaimmistoon.

Nyt kaunis kevät kääntyi räntäsateeksi. On palattava Helsinkiin suojaan. Viime perjantaina kuulin radiosta, kuinka Kari Enqvist kuvaili vuoden 1973 (jolloin tuli opiskelemaan) Helsinkiä ”synkeäksi kaupungiksi” ja vertasi sitä Itä-Berliiniin. Kuinka ihmeessä? Ei ollut kuulemma edes kunnon kahviloita! Missä nämä maalaiset oikein liikuskelivat? Eikö Vanhan kellari tai Kosmos tulleet tutuiksi? Entä Ekberg tai vasta uusittu Kappeli? Tiesivätkö teattereista tai elokuvista? Itse muistan 70-luvun stadin nuoruuteni riemujen anteliaana näyttämönä.

Joten sitä kohti. Tällä viikolla kolme esitelmää, pari palaveria ja kotitöitä Rööperin rauhassa. On käytävä äänestämässäkin. Ilosia aikoja, vaaliehdokkaat!

8.4. 2019

Usein käy niin kuin Hyvinkäällä, missä puhuin Kiannosta kansallisille senioreille.  Minulta kysellään ”mitä sinne Hämeeseen kuuluu”. Olen toisen polven paljasjalkainen stadin kundi ja jälleen palannut Helsinkiin yli kymmenen vuotta sitten, mutta yhä minua pidetään pesunkestävänä maalaisena.

Mikäs siinä, vietämmehän Hämeenkyrössä edelleen miltei puolet vuodesta. Taas sinne viikonlopuksi polkaisemme. Valistuneet ihmiset kyselevät myös säännöllisesti ”mitä siellä Myllykolussa nyt kesällä menee”. Hyvä kysymys ja tällä kertaa helppo vastata: ”Ei mitään.” Tämä taas herättää ymmärrettävästi ihmetystä ja valittelua. Miksi? Mistä on kysymys? Vastauksesta tulisi liian monimutkainen.

On kai todettava, että oopperaponnistuksen jälkeen vallitsee tyhjentynyt lamaannus. Ei ole enää intoa eikä voimia kesätoimintaan. ”Mutta nythän juuri kannattaisi, kun olette saaneet yleisöä ja näkyvyyttä ja kiitoksia.” Niinpä juuri. Talouskaan ei olisi ongelma, ooppera kannatti yllättävän hyvin. Hämeenkyrössä tehdään usein asiat toisin kuin muualla. Tilanne ei tunnu siellä vaivaavan ketään, ehkä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sekin rehaaminen viimein loppuu. Palaa rauha maahan.

Helsingissä kirjailijaseurat ovat niinkin aktiivisia, että järjestävät tanssiaisia! Eino Leinon seura kutsui sisarseuroja lavatansseihin Kansallisteatterin Lavaklubille. Aika hauska idea näin kevään kynnyksellä. Edustin ainoana (!) Waltari-seuraa hyvällä menestyksellä. Minna Canthin, Eeva-Liisa Mannerin, jopa Minna Craucherin joukot olivat naisvoimin paikalla. Meillä oli Timo Malmin kanssa hikinen urakka tanssittaa kaikkia. Levyiltä kuultiin ikivihreitä iskelmiä. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin. Saa nähdä tuleeko tästä perinne, kuten Leino-seuran pj Juhani Lindholm toiveikkaana viittoili.

Kuulin jo tansseissa, että Minna Canthin seura sulkee edelleen miehet pois keskuudestaan. Ryhdikästä toimintaa, perinteet kunniaan. Kannattaakin sitten käydä tansseissa, jotta edes tapaavat miehiä. Miehet päästävät naisia nykyisin helpommin suljettuihin klubeihinsa.

Paljon nuoria naisia oli koolla kustannusyhtiö Teoksen tiloissa, kun entisen oppilaani Marjo Saarisen toinen romaani Jälki julkistettiin. Ryöppyävän esikoisen jälkeen Marjo on malttanut tiivistää ja kirkastaa sanottavaansa. Toinen teos avautuu ensimmäistä helpommin, pitää myös teemansa tiiviimmin otteessa, Kadonnut mies täyttää kertojan tajunnan täydelleen ja vähän ylikin. Hyvät kritiikit Marjo sai päivälehdissä ja varsinkin Parnassossa.

Lasse Pöystin kuolinsanoma pysäyttää muistelemaan komeaa näyttämötaiteen kaarta. Harvaa näyttelijää (ei kai ketään Suomessa) on voitu seurata elokuvien Suomisen Ollin natiaisesta aina Ostrovskin Metsän vanhukseen Kaupunginteatterissa. Mittaa tuli seitsemän vuosikymmentä, aina huipulla. Joukossa myös typeriä sotilasfarsseja, joista yksi näyte pukattiin telkkariin heti kuolinpäivänä.

Sain seurata Pöystin roolikehittelyä Sillanpään romaaniin perustuvassa Matti Kassilan elokuvassa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Suuri näyttelijä ei sukella tunnetun henkilön nahkoihin vain vaistonvaraisesti ja tunteella, vaan Pöysti todella opiskeli Sillanpään elämää ja persoonaa lukemalla jopa elämäkertani ja haastattelemalla aiheesta. Hän oli älyllinen näyttelijä taiteilijan vaistonsa ohessa. Oli hänessä myös heittäytymiskykyä kuten huomattiin vaikka juopon roolista äsken uusitussa Pyhä perhe –elokuvassa. Harvinainen monipuolisuus, ylittämätön. Kiitos ja kunnia.

6.4. 2019

Pyhän Laurin kirkko Janakkalassa täyttyi, kun saatoimme Juha Vakkuria viimeiselle matkalle.

Vakkuri oli siitä erikoinen kirjailija, että hänen toimintansa ulottui monille yhteiskunnan aloille. Hän ei viihtynyt vain taiteilijapiireissä, vaan verkostoutui moniaalle ja sai myös aikaan merkittäviä konkreettisia tuloksia.

Niistä huomattavin on tietysti Villa Karo Beninissä Afrikassa, suomalaislähtöinen taiteilijaresidenssi, jonka hän perusti parikymmentä vuotta sitten. Monet monituiset stipendiaatit ovat voineet siellä ahmia vaikutteita toisenlaisesta kulttuuripiiristä. Minäkin vietin sen alkuvaiheessa aikaa Guineanlahden rantamalla ja otin vauhtia Waltari-elämäkertaan.

Vakkurin monipuolisuudesta johtunee, että hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole noussut niin vahvasti esiin kuin se ansaitsisi. Hänellä on takanaan useita romaaneja, matkakirjoja, näytelmiä ja runokokoelmia. Uransa hän päätti komeasti: hän julkaisi muistelmateoksen Olkilinna (2016), hänen suuri näytelmänsä Mannerheim ja saksalainen suudelma pyöri Kaupunginteatterissa ja samanaiheinen romaani ilmestyi samaan aikaan.

Vakkuri edusti älyllistä ja laaja-alaista analyyttistä otetta, mikä ei ole kovin yleistä kirjallisuudessamme. Hän oli toiminut kolmella mantereella, mikä näkyi hänen aihevalinnoissaan. Hän ei suosinut kovin helppoja keinoja eikä kosiskellut lukijoita; hänen aiheistaan olisi hyvin saanut myös vetäviä jännitysromaaneja.

Juhan ystäviä kokoontui tuvan täydeltä muistotilaisuuteen Janakkalan kauniiseen pappilaan, joka oli hänen toinen rakas tukikohtansa Villa Karon ohella. Juhaa muisteltiin puolisona, isänä, Grand Popon valtiaana ja matkakumppanina. Kuultiin puheita viidellä kielellä sekä kaunista sellomusiikkia. Mukana oli edustajia Beninistä, minunkin muistamani avulias Alphonse ja johtaja Kwassi, sekä Suomen beniniläisiä.

Matkasimme vanhan työtoverin Pultsi Karilan ja Kirstin kanssa tilaisuuteen ja kohtasimme perillä meidän kaikkien yhteisen esimiehen Tauno Äijälän MTV:n ajoilta. Siellä teatterin dramaturgina Juhakin uransa aloitti. Myös vanha koulukaveri Aarno Cronvall oli tietysti paikalla. Puhuttiin jo Savonlinnan kesästä.

Catarina hallitsi suvereenisti ison tilaisuuden emännyyden ja järjestelyt. Nautittiin maittavia antimia ja tietysti roséviiniä. Muistelin kuinka vielä viime syyskuussa ohimenomatkallamme istuimme salissa, ruokailimme ja kahvittelimme kaikessa rauhassa  ja Juha seurusteli virkeästi. Äkkiä hän on poissa. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän lähetti viestin, missä uskoi pian ryhtyvänsä taas kirjoittamaan. Syöpä kuitenkin kulutti voimat.

Enää ei ilmesty ruudulle Juhan viestiä: ”Veli, olisiko taas aika päivittää asioita Kappelissa.” On päivitettävä itsekseen, muisteltava monia hyviä kohtaamisia.

3.4. 2019

En arvannutkaan, että Mika Waltari on niinkin tärkeä kirjailija Teemu Keskisarjalle kuin torstai-iltana ilmeni.  Teemu puhui suhteestaan Waltariin tämän nimikkoseuran vuosikokouksen aluksi. Onhan heillä yhdistävänä piirteenä ainakin huima tuotteliaisuus, vaikka Teemu pysytteleekin tiukasti asiaproosan puolella. Waltari hallitsi muun ohessa senkin tuottamisen.

Teemu muisti, että Waltari kirjoitti Sinuhen yksin Hartolan vaatimattomassa mökissä ilman apurahoja tai nykyaikaista tekstinkäsittelylaitetta, jopa ilman muistiinpanoja ja lähteitä. Ne olivat jo hänen päässään valmiina.  Puhuja rohkeni epäillä, että kirjailija ei välttämättä tarvitsekaan hyvää rahoitusta ja mukavia olosuhteita luodakseen suurta taidetta.

Tästä syntyi seurassa tietysti keskustelua, kuten Teemun reippaista provokaatioista useinkin. Hän tuntui ihailevan vilpittömästi Waltarin työmäärää ja luovan prosessin unenomaista purkausta.  Hän antoi itsestään kaiken ja enemmänkin, varsinkin sota-aikana palvellessaan Valtion Tiedotuslaitoista ja kirjoittaessaan samalla omia teoksiaan. Tällöin olivat hyvin ymmärrettäviä hänen tarvitsemansa lepotauot Kammion sairaalassa.

Historioitsijaa kiinnosti tietysti Waltarin ihmeteltävä tarkkuus historiallisissa faktoissa. Keskisarjan oma työtapa on toisenlainen, hän voi käyttää nykytekniikkaa ja avustajia – sitä ihmeellisempiä hänestä ovat yksinäisen kirjailijan työsaavutukset vanhoilla välineillä ja menetelmillä. Niiden kanssa ei hevin pääse enää kilpasille.

Mieltäni lämmitti Keskisarjan tunnustus Waltari-elämäkerralleni Unio Mystica, jota hän on pitänyt luovan prosessin oppikirjana ja alleviivannut lauseita joka sivulta kuulemma. Yleisöä Teemu keräsi ehkä hivenen enemmän kuin minä viime kerralla, aika tasoissa oltiin.

Waltarista puhui myös luokkatoverini Ora Meres-Wuori maanantaina Lauttasaaressa, missä hän juhli 75-vuotispäiväänsä. Ojensin hänelle onnitteluna Kianto-kirjani, jolloin hän tunnusti lukevansa enemmän Waltaria, mutta perehtyvänsä nyt myös Kiantoon, jonka teoksista hän tunsi Pyhän vihan. Norssissa luimme tietysti Punaisen viivan, tuskinpa enää sitä koulussa luetetaan. Meitä oli neljä norssia Oraa juhlimassa, lisäkseni Klutsi Helkama, Matti Laipio ja Antero Pajari.  Kaikki me ikäännymme. Lisäksi paikalla oli Oran perhettä, ystäviä ja työtovereita Ulkoministeriöstä ja eduskunnasta.

Saimme nähdä hupaisan videon siitä, kuinka Ora luovuttaa suurlähettilään valtakirjansa Venezuelassa Hugo Chavesille. Totesimme, että Ora on luokaltamme ainoa, joka on päässyt tervehtimään kunniakomppaniaa maailmalla. Venezuelan tilanne heikkeni jyrkästi heti, kun Ora sieltä lähti.

Loppuviikko menikin pikaflunssaa parannellessa, kun ilkeä virus pääsi iskemään. Ehdimme nähdä ranskalaisen elokuvan Puutarhajuhla, jossa voi hyvällä tahdolla nähdä Jean Renoirin Pelin sääntöjen kaikuja. Pintajulkisuuden satiirina elokuva on suomalaisittainkin tutunomainen, kolea ja säälimätön, eikä siinä ole sympaattisia henkilöitä paitsi palveluskunnan keskuudessa. Keskivertoelämys. Valinta johtui siitä, että tuli kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun kihlauduimme Marjan kanssa Pariisissa.

Näin palattiin Waltariin ja hänelle rakkaaseen Pariisiin. Missä nyt on aivan toisenlaista kuin hänen aikoinaan. Eurooppa nitisee ja natisee liitoksissaan, täällä me vain elämme kuin ei olisi hätäpäivää. Britit eivät enää tiedä, missä heidän paikkansa on. Vaaleissa jysähtää perussuomalaisille muhkea voitto ja maailma unholaan jääköön. Kiinaa pelätään ja kumarretaan meilläkin enemmän kuin entisaikaan Neuvostoliittoa.  Uiguurien asema unohtuu, kun raha puhuu. Waltari sanoisi: ei mitään uutta auringon alla.

30.3. 2019

Kun perjantaina ajoimme Hämeenkyröön, radiossa naishenkilö purki kiukkuaan siitä, että Suomi oli nimetty maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomalaiset yleensä suuttuvat, kun heitä kehutaan. Tutkimusten taustalla täytyy olla väärinymmärryksiä, harhautuksia, jekkuja ja käänteistä panettelua.

Ilmeisesti keskustelija sekoitti onnen edellytykset ja onnen tunteet. Kansainvälinen tutkimus voi mitata vain ulkoisia olosuhteita, se ei pääse yksilöiden pään sisään. Mutta jos ulkoiset olosuhteet ovat otollisia, onnen tunne on lähempänä kuin ammottavien epäkohtien maassa. Onnellinen voi olla siitäkin, että onneen on hyviä mahdollisuuksia. Vai mitä?

Yleensä täällä muistetaan mieluiten yhteiskunnan hirveä eriarvoisuus, soten romahdus, hallituksen sekoilu, ilmaston muutokset, poliitikkojen pölkkypäisyys, surkea hiihtomenestys ja Kaisan ohilaukaukset. Yritä siinä sitten pinnistellä onnelliseksi. Sitä paitsi onni potkii yksilöllisesti. Jos aviopuoliso pettää tai jalka katkeaa, onnen tunne vähenee.

Mietin mitä onnen aiheita voisin omakohtaisesti löytää. Maalla oli hienoa tehdä puutöitä rannassa. Tosin kävi kova tuuli ja halkomakone reistaili  mutta tulihan kirveelle töitä. Tauno lupasi taas korjata konetta. Marja valmisti maukasta uunilohta sunnuntaina. Joutsenet saapuivat ja varailivat töräytellen reviirejään.

Hesarissa oli lauantaina Antti Majanderin hyvä lauantaiessee, jossa Ahon ja Sillanpään sadan vuoden takaiset kirjat saivat valaisua. Kirjallinen syväsivistys ei ole maasta kokonaan kadonnut, siitäkin voi olla onnellinen.

Nykykirjailijoita tapasin lauantai-iltana Tampereen Telakalla, missä Pirkkalaiskirjailijat juhlivat, mukana kirjailijayhdistysten edustajia eri puolilta maata. Kun en ehtinyt Raatihuoneen vastaanotolle, tämä tilaisuus tarjosi hyvityksen. Pöydässämme oli pari Kirjailijaliiton johtokunnan jäsentä, kiitin heitä siitä, että liitto oli muistanut onnitella Aila Meriluotoa, joka täytti tammikuussa 95 vuotta. Siitä hän oli kuulemma yllättynyt ja hyvin onnellinen.

Onnea tuottavat iloiset tapaamiset. Maria Mäkelä kertoi, että hän kirjoitti aikoinaan 2013  pitkän narratologisen esseen Nuoreen Voimaan kirjastani Lavatähti ja kirjamies! Jota laajalti etupäässä pilkattiin kirjaa edes avaamatta saati lukematta. Maria oli lukenut sen tarkkaan ja lähetti ystävällisesti esseensä, jonka totesin oppineeksi ja oivaltavaksi. Marja luki sitä ääneen paluumatkalla Helsinkiin. Siinä on tulkintoja, joita tekijä ei itse osannut aavistaakaan. Näin toimii ennakkoluuloton, avoimin silmin lukeva kirjallisuudentutkija.

Onni on istua maanantaiaamuna taas tutussa työhuoneessa ja miettiä mitä voisi kehitellä. Ei ole esteitä ilmaisun vapaudelle, mitä nyt pientä tärkeilyä ja korrektiuden yltyvää vaatimusta esiintyy, mutta pitäisikö siitäkään piitata. Nautitaan vapaudesta niin kauan kuin sitä kestää, suuri ja harvinainen onnen aihe on sekin.

25.3. 2019

Kiihkein Minna Canth -hypetys alkaa laantua, mutta jälkensä se jättää ja hyvä niin. Jäi vielä käsittelemättömiä aiheita.

Kävin jälkilöylyissä Juhani Ahon seuran tilaisuudessa, missä Tuula Uusi-Hallila esitelmöi Ahon ja Canthin suhteesta. Aihe kiinnosti, olen sitä itsekin penkonut Ahon elämäkerrassani.

Tuula kertoi jäntevästi sekä Jussin ja Minnan hedelmällisestä yhteistyöstä että heidän railakkaasta välirikostaan. Syynä välien katkaisuun oli kiista sukupuolimoraalista. Minna oli ehdottoman siveyden ja pidättyvyyden kannalla ennen avioliittoa, mikä koski myös miehiä. Aho ja hänen ystävänsä Arvid Järnefelt olivat suvaitsevaisempia ja kannattivat prostituutiota, joka varjeli perhetyttöjen puhtautta. Pojilla oli mahdollisuus harjoitella ennen liittoa ammattilaisten kanssa. Tätä kantaa pidettiin 1880-luvulla ”kohtuullisena kaksinaismoraalina”.

Eikä se kelvannut alkuunkaan Canthille. Hän aivan järkyttyi, kun Jussi ja Arvid tunnustivat, että heilläkin on ollut suhteita ennen avioliittoa. Se oli Minnasta kauheaa ja sopimatonta. Jussi puolestaan pilkkasi Minnan ja muiden naisasianaisten siveysintoiluja. Siitähän riita alkoi revetä. Lopulta Aho kirjoitti sanomalehti Keski-Suomeen julman henkilökuvan Minnasta: Juorun jumalatar.

Siihen aikaan riideltiin niin, että seinät ryskyivät, eikä kukaan tullut nostamaan syytettä vihapuheesta tai kunnianloukkauksesta. Aho olisi nykykriteerein saanut syytteen pariinkin kertaan, eikä Minnakaan jäänyt sanattomaksi. Hän levitti rumia juoruja Jussista ja Elisabet Järnefeltistä suullisesti.  Kanttilassa oli värikästä sananvaihtoa muustakin kuin naiskysymyksestä ja tasa-arvosta. Tuula toi kaiken ihailun jälkeen Minna C:n kuvaan tasapainottavia säröjä. Jussi ja Minna sopivat lopulta kauniisti riitansa.

Kansallisteatterin Canth-juhlassa Juha Hurme nosti aiheellisesti Kanttilan nykykunnon esiin, joitain kohennustoiveita vilauteltiinkin. Hyvässä lykyssä repsahtanut rakennus saa Kuopiossa uuden elämän kulttuurikeskuksena ja kahvilana. Jotain sen tapaista toimintaahan siellä on jo kokeiltukin.

Minna Canthia on muistettu etupäässä ajattelijana ja vaikuttajana, vähemmän on puhuttu hänestä taiteilijana. Helsingissä ei taida nyt pyöriä yhtään Canthin näytelmää teatterissa. Avoimet Ovet on viimeksi tässä suhteessa kunnostautunut. Pääjuhla Kansallisessa esitteli katkelmia hänen näytelmistään hupaisaan seuranäytelmätyyliin, jolloin kohtausten pölhömäisyys korostui. Olihan Canth syyttävä tendenssikirjailija jos kukaan, vasta Papin perheessä hänen sovintonäkynsä syveni. Hänen novellejaan en ole aikoihin lukenut, joskus opiskeluaikoina ne vaikuttivat kuivilta. Hurme hehkutti niitä Tšehovin veroisiksi, mitä voi pitää hurttina juhlahenkisenä yliammuntana. Canthin proosateoksista ei ole näkynyt uusia painoksia.

Taitava ja tarkoitushakuinen näytelmäkirjailija hän todella oli, sehän näkyi vaikkapa vanhasta T. J. Särkän ohjaamasta Anna Liisan filmatisoinnista, joka tuli juhlapäivänä televisiosta. Uskottavuus ei ollut ihan vakuuttava, mutta hienot jännitteet Canth latasi kohtauksiin ja repliikkeihin. Ratkaisun hän johdatti niin väkevästi kristilliseltä perustalta, että vaikea uskoa Minna Maijalan väitettä siitä, että Canth oli uskonnon suhteen vain utelias tarkkailija.

Juhlassa oli pari hyvää puhetta ja komea Philomena ja KYN -finaali, Anna-Mari Kähärän kantaesitys Canthin kirjeistä kahdelle kuorolle, tosin liian pitkä juhlan dynamiikan kannalta. Parasta olisi tämän jälkeen lukea uusin silmin Minna Maijalan elämäkertaa ja Minna Rytisalon romaania Rouva C.  Mihin asentoon tämä mahtimamma vielä käännetäänkään, kun hyvään alkuun päästiin. Hänestä on tulossa kaiken edistyksen taisteleva lippulaiva.  Silti Jyrki Nummi oli Aho-seurassa oikeassa siinä, että katsomme Canthia kovin kotimaisin ja nykytarpeellisin silmin. Hänen yhteytensä aikansa ulkomaisiin virtauksiin on jäänyt taustalle. Ei hänkään kaikkea itse keksinyt.

On syytä onnitella Minna Canth -juhlintaa valtaisasta huomiosta. Olin itse puhaltamassa henkiin niin Sillanpään kuin Waltarin 100-vuotisjuhlia kaikkine rönsyineen, eikä niissä päästy lähellekään tällaista kotimaan vaikuttavuutta kuin nyt tarmokkaiden naistoimijoiden ansiosta. Tosin kumpikin edellä mainittu kiinnosti huomattavasti laajemmin ulkomailla kuin Minna Canth; itsekin kiersin sen kymmenen maata heistä esitelmöimässä. (Kerran olen puhunut myös Canthista ja hänen suhteestaan Ibseniin Oslossa.) Mutta juhlinnan näkyvyys ja laajuus ei ehkä sittenkään ole kirjailijan taiteellisen tai aatteellisen merkityksen lopullisin puntari.

21.3. 2019