Panu Rajala

Jokaisella paikkakunnalla, missä joku merkittävä henkilö on vaikuttanut, löytyy vähintään yksi asiantuntija, joka tietää merkkihenkilöstä kaiken ja osaa innostuneesti hänen vaiheitaan esitellä. Pietarsaaressa tällainen tietäjä on arkistonjohtaja Jan Ehnvall, joka löytyi oppaakseni, kun halusin kartoittaa Runebergin tärkeimmät paikallisuudet synnyinkaupungissaan.

Ehnvall on Runebergin sukulainen, mistä kertoo myös ilmeinen yhdennäköisyys. Kuvassa hän kertoo Runebergin kalamajasta, jonka runoilijan isä rakensi yhdssä lankonsa kanssa kaupungin liepeille. Täällä Johan Ludvig innostui pienestä pitäen luonnonläheisiin harrastuksiinsa. Vaikuttava on kertomus, kuinka kaupunkilaiset myöhemmin kunnostivat romahtaneen majan ja lahjoittivat sen 1851 entisöitynä Runebergille suurin juhlamenoin. Senkin jälkeen kaupungin lähiasukkaat pitivät majaa kunnossa talkoovoimin, kun runoilija oli jo häipynyt maisemista.

Jan Ehnvall kuljetti minua päämuseosta monille kujille ja mökkien seuduille, minne Runebergin köyhtynyt perhe joutui Storgatanilta muuttamaan. Myös Westmanin muorin pikkuiseen kouluun tutustuimme. Sieltä Johan Ludvig karkasi, mutta isä vei hänet takaisin opin saunaan. Tarina toisensa jälkeen avautui. Puhuimme tietysti ruotsia, Runeberg ei koskaan oppinut suomea muutamaa fraasia lukuunottamatta.

Matkan varrella tutustuin Vaasassa Lafkani-nimiseen antikvariaattiin, joka on lopetusuhan edessä. Mallikkaasti järjestettyu kauppa, josta löysin Sara Wacklinin muistelmat, lähdeteos sekin.  Siinä kerrotaan ihannoivasti Franzénin ja Runebergin lapsuudesta, mutta on siellä ilkeitäkin kuvauksia ajan mahtimiehistä.

Ajelin edelleen Saarijärvelle ja majoittauduin Summassaaren kylpylään, missä seniorit ilakoivat karaoketansseissa. Tein rivakan sauvakävelylenkin, saunoin ja uin ja olin valmis uusiin kierroksiin.

Jälleen löytyi se tarpeellinen tuntija, nyt Säätyläiskotimuseosta, jossa opasti ansiokkaasti Arto Turpeinen.  Hän esitteli Runebergin olosuhteet kotiopettajana täällä 1823-25, kapteeni af Enehjelmin poikien opetustilan ja yläkerran kamarin, missä maisteri asui pari talveakin. Välillä hän muutti kruununvouti Danielssonin Kalmariin. Kävelin parin-kolmen kilometrin matkan Kolkanniemen pappilaan, saman minkä Runeberg kulki tapaamaan kirkkoherra Roschieria ja varsinkin tämän tytärtä Julianaa eli Nanaa. Kalmarissa oli talousmamsellina hänen varsinainen rakastettunsa Maria Nygrén, hehän menivät suorastaan kihloihin, jonka Runeberg täältä lähdettyään purki.

Näistä vaiheista olen kirjoittanut näytelmän ”Maisteri naisten pauloissa”, joka esitettiin Saarijärven kesäteatterissa ja Kuokkalan kartanossa Runebergin juhlavuonna 2004. Tällä kertaa sain kertoa maisterin rakkausseikkailuista parvelle ihastuttavia polttarien viettäjiä, joita pelmahti Säätyläiskodin kuistille. Onneksi livahdin joutumasta syvemmin sekaantumaan heidän viekoitteleviin historiallis-tanssillisiin kutsuihinsa Jane Austenin ajan puvustuksessa.

Retkeilin eräpolkua mustille lammille ja katsastin Paavon patsaan kirkkotarhassa ennen kuin jatkoin matkaa Ruovedelle. Tintu Kontron luona poikkesin Visuvedellä, pulahdin aaltoihin ja sain vahvistavan iltapalan. Ruovesi onkin tuttu paikka, siellä vietettiin suurta  kaksipäiväistä juhlaseminaaria 2004, jolloin illastettiinkin Ritoniemen kartanossa, minne Runeberg siirtyi Saarijärveltä kotiopettajaksi.  Nyt vain silmäilin komeaa rakennusta ulkoisesti, tuntui olevan yksityisessä omistuksessa.

Silloin kuulin Teivas Oksalan laulavan latinaksi ”Vid en källa” siellä lähteellä, joka nyt on pelkkää kuivaa vesakkoa.  Ovat luvanneet kunnostaa. Saarijärvellä Turpeinen näytti mainion lyhytfilmin, jossa Oksala kertoo enemmän suhteestaan Runebergiin ja vertaa hänen runojaan parissa kohdin Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Nuorena nukkunut sisältämiin lyyrisiin huippukohtiin. Aiheellisia huomioita.  Samassa filmissä esiintyi kotiseutuneuvos Ilta Ikkala, äskettäin edesmennyt Runeberg-intoilija, jonka luona vierailinkin kerran Jyväskylässä.  Ilman häntä ei Säätyläiskotimuseokaan olisi säilynyt. Olihan näitä tulisieluja Hämeenkyrössäkin (Eeva Numminen, Aamu Nyström), valitettavan katoava laji taitaa jo olla.

Ruovedellä pidettiin noitien yötä laivarannassa, minkä sivuutin nopeasti ja ajelin kotiin. Mittariin kertyi kahdessa päivässä lähes 800 km, sen verran sitä hyvin sietää ajella kansallisrunoilijan muistoja jäljittämässä. Perästä kuuluu.

19.8.2019

Niin meni Matti Mäkelä nopeammin kuin odotimme. Varmaan helpotus, että pääsi vaivoista. Pyhäselän kirkossa näkyy siunaus tapahtuvan.

Aina kun ajatteleva yksilö poistuu joukosta, tulee tyhjä kohta. Kirjailijat sentään jättävät kirjoja jälkeensä. Tänään oli aamulla tv-keskustelu kirjojen merkityksestä, jossa Ronja Salmi esitti viisaita näkökohtia ja Mikael Jungner yritti luistella ulos tyhmemmistä kärjistyksistään. Kai Ekholmin taannoinen kolumni Hesarissa poikii varmaan lisää keskustelua, kun kirjasyksy on sopivasti alkamassa.

Kirja on meille niin itsestään selvä ”liittymä”, ettei sen merkitystä tule koskaan kyseenalaistetuksi. Minulla on tapana lukea useita kirjoja rinnan, joista jokunen jää yleensä kesken. Kirjat odottavat paikan ja fiiliksen mukaan.

Matti Klingen Poliittista Runebergia luen asiallisesti omenapuun alla kynä kädessä, sateen sattuessa verannalla kuten eilen. Toni Morrisonin suomennosta Sula vilkaisen välissä ja yökirjana on Colin Dexterin rikosjuttu Palvelus vainajille. Autossa kuuntelen Leena Lehtolaisen Venäjän aiheista Henkivartijaa. 

Rikosjutut ovat sopivan rentoja ja samalla koukuttavia välipaloja. Tv tarjoilee Coltranen todellisia rikostapauksia, joissa esitellään hämmästyttäviä tutkimuksia. Mitä kaikkea voidaan uudella tekniikalla saada selville!

Viisaista vainajista ovat mielessäni edelleen Antti Eskola ja nyt Claes Andersson, joka siunataan tutussa Johanneksen kirkossa vanhaa kotitaloaan vastapäätä. Tällaisten aivojen toivoisi jatkuvasti seurailevan maailman tapahtumia ja kommentoivan niitä. Heitä on suorastaan ikävä, aivan kuten Claes aikanaan sanoi silloisissa Jälkiviisaissa ikävöivänsä Spede Pasasta, jota ei koskaan tavannut. Maailma on kohdallaan, kun persoonallisuudet ovat jossakin vielä vaikuttamassa.

Tunnustan että minulla on suorastaan ikävä Antti Eskolaa, niin tikkuinen ja riidanhaluinen persoona kuin hän olikin. En hänen poliittisia näkemyksiäkään jakanut. mutta kun vähän kertasin niitä vanhasta kirjasta Vasen laita lavea (1969), niitä leimaa miltei naiivi usko tulevaisuuteen ja solidaarisuuteen ja kaikkeen hyvään. Maailma on nämä toiveet moneen kertaan pettänyt.

Eskola ei keskustelukirjassaan Leena Kurjen kanssa, Miehestä mittaa (2004) oikein vielä kyennyt irtautumaan vasemmistolaisista haaveistaan, ja niihin hän viimeisssä kirjassaam Vanhanakin voi ajatella vakaumuksellisesti palaa, mutta ei enää ideologisella tutkijan varmuudella, vaan yleisen ihmisystävyyden ja alakynteen jääneiden puolustuksen nimissä, ja sehän on tietysti kaunista.

Andersson pettyi käytännön politiilkkaan, mutta säilytti hänkin perusvasemmistolaisen ajattelun viimeisissä kirjoissaan alter egonsa Oton vaiheissa. Maailma ei muuttunut heidän haluamaan suuntaan, mutta miehet vähän pehmenivät, eivät silti menettäneet sieluaan.

Eskola muistaa minua kolmekin kertaan viimeisessä kirjassaan, tapansa mukaan pisteliäästi ja osin jopa hyväksyvästi. Hän luki ilmeisen säännöllisesti blogiani, halusi sanojensa mukaan ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä vilkaista PR:n ”seikkailuja”, vaikka ne nyt eivät tämän kummallisempia olleet. Kuumentuneesta sukupuoli- ja häirintäkeskustelusta hänellä on kirjassa tyynnyttävän ironista sanottavaa.

Harras kirjojen kerääjä ja pappi Ari Suutarla on ainakin hyvin hengissä, sen saatoimme todentaa, kun eilen soudimme vesisateessa järven yli nauttimaan Kirstin valmistama lihaisaa kaalisoppaa. Jollekin huomatkaa kirja on niin tärkeä ”liittymä”, että hän kerään täydellisen kokoelman Sillanpäätä ja Waltaria, ja Sariolaa pienemmistä puhumatta, vaikka ei edes näe kirjoja lukea, vaan voi ne syventyen toista kanmavaa myöten kuunnella. Siinä on jo kirjarakkaus huipussaan.

Uuteen viikkoon on lähdettävä  kirjojen kera ja ilman eräitä syvällisiä ajattelijoita, ei auta. Olisiko itse keksittävä jotakin heidän vertaistaan sanottavaa? Yrittänyttä ei laiteta.

12.8. 2019

Oikeastaan ei ilmesty enää dekkareita paitsi Reijo Mäeltä. Hänen päähenkilönsä on vanhan ajan yksityisetsivä. Yleensä kirjoitetaan poliisiromaaneja. Niissä on samanlaisia, mutta erotkin näkyvät.

Aiemmin jo totesin, että Jarkko Sipilä johtaa omaa top-listaani. Takamäen osasto on tullut tutuksi, persoonallisuudet erottuvat.  Suosikkini on rämäpäinen Suhonen ja hänen sivuhenkilönsä Suikkanen. Hänkin alkaa kai olla vanhan ajan katupoliisi, joka ottaa suoran kontaktin konniin ja törmää joskus byrokratiaan. Sipilän agenda kritisoi ministeriöiden teoreettisia pykälänikkareita. Hyvä Helsinki-tuntemus ryydittää romaaneja. Viimeksi luettu tuore Häikäilemätön, hyvin veti.

Kari Häkämiehen vahvuus on poliittisen ylätason tuntemus, johon hän näkyy pitävän jatkuvan kosketuksen. Hänen kertojansa tietää, millainen on valtiovarainministerin työhuoneen sisustus. Yleensä rikoskirjailijat ovat tietomiehiä ja hyvin perillä yhteiskunnan mätäpesäkkeistä. Häkämiehen Erään yhtiön murha osoittaa, että hän on myös syventynyt kovan liikemaailman kuvioihin uskottavan tuntuisesti. Hänenkin henkilönsä ovat vakioita, hieman stereotyyppinen Söder ja reteämpi perussuomalainen Joronen, uutena hienosteleva suojelupoliisin ylitarkastaja Rydman. Hänen miljöitään ovat pääkaupungin lisäksi Kotka ja Turku, jotka hän hyvin tuntee. Yhtä ja toista oppii yhteiskunnan lainalaisuuksista, kun lukee Häkämiestä.

Kuuntelin autossa Seppo Jokisen päähenkilön Koskisen toimia, kun hän jäljitti itsepäisesti Raadonsyöjää tamperelaisen it-osaston uumenissa. Uusin teknologia tunkee väkisin mukaan rikosten selvittelyyn, tämäkin jo vuosien takainen romaani. Koskisen vaiheilla viehättää Tampereen rento paikallisuus aivan samoin kuin Sipilän korttelit pääkaupungin laitamilla. Jokinen on luonteva, joskus meheväkin kertoja, joka kehittelee juonen näppärästi, mutta selvittää sen lopulta liiankin helposti. Juoheva, kansanomainen, konstailematon tyyli näkyy pitävän lukijajoukot otteessa.

Nyt pitäisi kiireesti hakea jostain alan kuningattaren Outi Pakkasen uusin kirja, ettei tämä menisi näin miesmäiseksi. Hänen aiheensa on Linna kuten Kafkalla. Pakkanen on myös henkevä Helsinki-opas, varsinkin Rööperin kulmat, joita itse kuljen, tuntuvat hauskan tutuilta. Rikosromaaneissa hyvin tutkittu paikallisuus on valttia. Pakkanen näyttää, kuinka Punavuori on trendistynyt niistä ajoista, jolloin sitä hallitsivat pultsarit, viinatrokarit ja pornokauppiaat – ehkä vähän pelkistän. Muistan vielä puutalot, halkokaupat ja hämärät divarit. Kasvinkortteleideni elämänsävy on boheemisti hienostunut, ja sen uudistunut ilme heijastuu hyvin Pakkasen sankarittaren Anna Laineen vaiheista. Keveä älyllisyys, herkulliset ateriat ja aistikkaat sisustukset, koko naisellinen rekvisiitta saavat täyteläisen kuvauksensa.

Sipilä totesi kuukausi sitten Sastamalassa, että pohjoismaiset dekkaristit harrastavat nykyisin kilpavarustelua: kuka karmeimman rikoksen keksii. Siinä suhteessa kotimaiset ovat maltillisia ja pysyttelevät reaalisen todellisuuden tuntumassa. Nyt pitäisi tietysti lukea vähän ulkomaisia vertailun vuoksi, käsiin osunut Colin Dexterin Morse-romaani on irtonainen ja hauska, mutta ei mitenkään ylivertainen kotoiisiin yrityksiin nähden. Sipilää onkin näemmä käännetty jonkin verran. Telkkari uusi juuri Arne Dahlin juttuja, niissä sama vahvuus kuin useimmissa: osaston omat henkilösuhteet kulkevat rikosselvittelyn alla. Ruotsalaisilla näkyy olevan enemmän sisäisiä pari- ja seksisuhteita  kuin jäyhemmillä suomalaisilla.

Nämä ovat rentouttavia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja romaaneja, joilla on viihdearvonsa, mutta myös merkityksensä nopealiikkeisen todellisuutemme paljastajina. Kohta kai julkistetaan Otavan rikosromaanikilpailun voittajat. Jokohan tulee uusia komeettoja kuten Matti Yrjänä Joensuu aikoinaan, nyt jo edesmennyt.

Itse tulin julkaisseeksi jo näin parhaaseen kesäaikaan pienen romaanin Yrjö Jylhän viimeisistä päivistä joulun aikaan 1956. Tuli tunne, että Jylhän vaiheissa oli vielä syvennettävää tai ainakin lähennettävää senkin jälkeen, kun Vesa Karosen kanssa julkaisimme hänestä perustavan elämäkerran kymmenen vuotta sitten. Esittelinkin sitä jo eilen MTV:n aamuohjelmassa, ja notkealiikkeinen kustantaja HD yrittää ponnekkaasti tyrkkiä sitä edelleen näkyville. Aiheena ei ole rikos, vaan sota kaikkine jälkitraumoineen. Laukaukseen tämäkin kirja päättyy.

Katsotaan ruvetaanko kirjaa lukemaan, vieläkö Jylhä vetää, kun joulun lähetessä ryhdytään taas muistelemaan talvisodan syttymistä 80 vuotta sitten. Jylhä julkaisi aiheesta parhaan kiteytyksen, runokokoelman Kiirastuli, jonka ylittänyttä ei hevin tule.  Voimat eivät enää riittäneet Vänrikki Stoolin kaltaiseen runoeepokseen, joka olisi kattanut sekä talvi- että jatkosodan. Paradoksien mies, kova nyrkkeilija ja soturi, samalla  hienostunut säeseppä ja maailmanrunouden suomentaja. Onko maailmalla hänen vertaisiaan? Ezra Pound ja Hemingway tulevat mieleen, tietysti suuremman mestaruussarjan ottelijoina. Kannattaa silti muistaa Jylhääkin.

6.8. 2019

Suuntasimme Saimaan rannalle Taipalsaarelle, missä luokkatoverini Lede Virranne majailee vaimonsa Liisan kanssa. Onpa  heillä komea residenssi, oikea maalaistalo aittoineen sivurakennuksineen saunoineen marjamaineen kaikkineen. Stadissahan Lede tietysi pääasiassa asuu niin kuin mekin. Kuinka vanha norssi ja stadin kundi voisikaan etelä-Karjalaan kokonaan kotiutua.

Saunoimme, aterioimme ja tutustuimme rakennuksiin ja ympäristöön. Oloa ja eloa riittää. Yksinäinen paikka on rauhallinen eikä pelota pariskuntaa. Lede on sentään käynyt oliko se 26 kertaa Kiinassa liikematkoilla ja aina selvinnyt hengissä takaisin.

Pääasia odotti seuraavana aamuna. Lede haastoi rankkarikisaan. Olimme aikoinamme Norssin joukkueen tukipylväitä, Lede  hyökkääjänä ja minä maalissa. Minulta on tässä välissä harjoitukset vähän katkenneet, mikä näkyi tuloksessa: kärsin kirvelevän tappion 4-6. Kuvassa uskon silti torjuvani Leden laukauksen. Kova revanssi seuraa, alettava heti treenata.

Jatkoimme itäistä reittiä Savonlinnaan, missä majoituimme kartanohostelli AnnaCatharinaan kaupungin ulkopuolelle, tyyni ja kotoisa paikka sekin, entinen vanhainkoti, mikä meille hyvin sopi. Sitten vaan kahvila Saiman kautta Olavinlinnaan. Tuuli ja myrskysi, lämpötila läheni kesäpakkasia. Kuinka selvitä? Sinänsä huvittavaa valita kesän hyytävimpänä iltana Suomen kylmin ulkoilmateatteri.

Mutta ihme ja kumma: Straussin tuttu Lepakko jaksoi Volksoper Wienin esittämänä lämmittää mielet ja jäsenet.  Kuluneen tuntuinen operettikin voi yllättää, kun saa oikeat esittäjät. Olimme nähneet tämän viimeksi omassa oopperassa Helsingissä uudenvuodenyönä 2017, mutta siitä oli jäänyt jotensakin haalea muisto. Nythän teos syttyi aivan uutena.

Volksoper Wienin esitys oli yksinkertaisesti sanoen loistava. Aivan aiheellisesti Hannu-Ilari Lampilakin sitä Hesarissa ylistää. Onkohan niin, että meillä operetti tehdään yleensä vähän pakkopullana. Wieniläisistä näki, että he rakastavat oikeasti omaa operettiaan ja esittävät sitä pitkän perinteen jalostamalla bravuurilla. Edes kammottava sää ei heitä kangistanut eikä ääniä käheyttänyt. Naiivit juonen käänteet onnistuttiin tekemään oikeasti hauskoiksi, ihme juttu. Ilonpito huipentui teatterin johtajan ja esityksen sovittajan Robert Meyerin ryskyvään puherooliin juoppona vanginvartijana.

Tanssit ja puvut välkehtivät, orkesteri soi uljaasti. He osasivat kantaa frakkinsa ja juhlapukunsa. Laulu oli huippuluokkaa. Tuskin kannattaa enää operetteja katsella, koska tämän ylittänyttä ei voi tulla.

Rosalinde (Ursula Pfitzner) vaikuttaa hämmästyneeltä.

Jokunen tuttukin tavattiin. Katsomossa oli tilaa, joten kannattaa rynnäköidä vielä viimeisiin näytäntöihin. Hyvillä mielin suunnistimme sateessa ja pimeässä kämpille. Hei, Punkaharjulta tulomatkalla ajellessamme osuimme yllättävän tasokkaaseen ruokapaikkaan Rantakiveen, joka näytti ulkoa nakkikioskilta, mutta osoittautuikin kunnianhimoiseksi a la carte -ravintolaksi. Nautimme täyteläistä kantarellikeittoa ja rapeita muikkuja. Muistettava mesta vastaisuudessa.

Seuraavana päivänä kuuntelimme Waahdossa Hanna Kososta, joka astuu pian tiede- ja kulttuuriministerin hommiin Annika Saarikon sijaisena. Savonlinna saa oman ministerin, joka vastaili innostuneen tuntuisena Aarno Cronvallin kysymyksiin.

Torilla tapasimme jo kolmannen norssin samalla matkalla. Antti Alanen vaimonsa Lailan kanssa olisivat mieluusti esitelleet meille ”maailman parhaan” ruokalan, Kalastajan Kojun., mutta sää säikytti, joten suuntasimme Majakkaan lämmittelemään. Laila tietää kaiken designista ja on täältä kotoisin kuten Hanna Kosonenkin. Hienoja naisia synnyttää Savonlinna. Antti oli hankkinut paikallisesta divarista Linnankosken kootut teokset! Taidanpa tietää tarkoituksen, perästä kuuluu.

Oli jätettävä Savonlinna tihkusateeseen. Tylsähköä valtatietä ajoimme Mikkeliin ja Heinolaan, minkä jälkeen keksimme poiketa Asikkalaan ja  näkymät paranivat heti. Poikkesimme Urajärven kartanomuseoon ja kahvilaan ja kiertelimme lopulta kotimaille, missä odotti Sallan ja Herkon lämmittämä sauna Huvituksessa.  Tuhannen kilometrin ajossa puutuneet jalat vertyivät ihanasti lauteilla ja järven laineissa.

1.8. 2019

PS Kuulin juuri radiosta Kiveenhakattuja, joissa vanha norssi Jouko Vuolle kertoi Aarne Terosen (Jyväskylän norssi) kanssa toisesta norssista, olympiavoimistelija Olli Laihosta. Kummallakin kuulemma Turnari-taustaa ja Esa Seesten ja Väinö Lahtisen opetusotteita., Kummasti vanha koulu palaa yhä uudelleen muistoihin.

Pitkä päättymätön pouta kuuluu sillanpääläiseen suveen. Parhaiten se on kuvattu Elämässä ja auringossa. Nuorena luin sen uudelleen joka kesä. Kukaan ei upota henkilöitään päivänsavuun kuten Sillanpää.  Aurinko on hänen maailmankuvansa keskus. Elokuussa helteestä rankaistaan kohtalokkaalla ukonilmalla. Ehkä sekin on tulossa.

Puhuin aiheesta täällä Hämeenkyrön Aurinkorinteessä eläkeläisille, joukossa paljon vanhoja tuttuja Mikkosen Jormasta alkaen. Hän oli ylittämätön nuori Sillanpää aikoinamme Myllykolussa. Onpa niistäkin kulunut aikaa. Kaikki me aletaan olla ikäihmisiä, mutta vielä elämässä kiinni.

Pitkä hellekö uuvutti Claes Anderssonin. Runoilijan kuolemassa on aina se lohtu, että hän elää edelleen teoksissaan. Viimeksi pidin hänen karvaan huumorin sävyttämistä vanhuuden kirjoistaan, Ottos liv jäi mieleen myös kriittisenä Helsinki-kuvauksena. Andersson oli myös kohtalaisen hyvä prosaisti. Hän harmitteli hukkaan heitettyjä tunteja, joita on istunut eri kokouksissa. Onnistuiko hän sitä kautta parantamaan maailmaa? Paavo Lipposen mukaan hän paransi edes politiikan mainetta.

Kirjallisuusihmisten mielestä Andersson kulutti itseään turhaan politiikassa. Kulttuuriministerinä hän sai kollegojen vihat niskoilleen, kun ei edistänyt kylliksi kirjailijoiden asemaa. Heille ei yleensä mikään riitä. Kun olin valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja 1990-luvulla, tuli muutaman kerran asiaa ministeri Anderssonin huoneeseen. Hän oli yleensä ystävällinen, mutta vaikutti väsyneeltä ja vähän kyyniseltä. Hän tiesi hyvin, ettei saa omia aikeitaan läpi kuin osina ja kompromisseina. Kulttuuriministerin täytyi puolueen puheenjohtajana taistella liian laajalla rintamalla. Ihmeen hyvin hän poliittisen paahteen ohessa säilytti teränsä runoilijana. Ehkä hän jakoi itsenä eri lohkoihin: osansa saivat nuija, kynä, piano ja jalkapallo. Kaiketi myös yksityinen elämä.

Aiemmin poistui ohjaaja Tuija-Maija Niskanen, viime vuosina näkymättömiin painunut taiteilija. Joskus tapasin hänet vielä istuskelemassa Eiran puistoissa. Parikymmentä vuotta sitten istuimme usein rannan Carusellissa pohtimassa hänen silloista ohjausprojektiaan, joka perustui kirjaani Enkeli tulessa. Ihan kelvollinen tv-elokuva siitä tuli, vaikka hän ei enää ollut ohjaajana parhaassa iskussaan. Kumma oli silloin havaita, kuinka oudoksi oma elämä muuntuu toisen tulkitsemana. Uskaltaisiko sen katsoa joskus uudelleen.

Tuija-Maija ohjasi myös kokoillan elokuvan Mika Waltarin Suuresta illusionista. Siinä oli erilaista konstailua, mutta myös oivallusta. Se sai väheksyvää kritiikkiä, mutta rohkea työ se oli. Kirjoitin siitä erittelevän esseen Helsingin Sanomiin, mistä Tuija-Maija kiitti: ”Tuntui kuin olisit ymmärtänyt jotakin.” Se meitä alkuun yhdistikin.

Tuija-Maija Niskanen löysi Edith Södergranin kauan ennen nykyistä buumia. Hän ohjasi hyvin herkän ja hienostuneen henkilökuvan taiteilijasta. Hidasta oli hänen kuvakerrontansa. Pirkko Nurmi näytteli suurenmoisesti pääroolia. Hänkin on sittemmin kadonnut, käväisi täällä Hämeenlkyrössäkin kansalaisopiston ohjaajana, mutta sai nopeasti tarpeekseen. Opiskelimme suomea samoihin aikoihin. Näin muistot kulkevat.

Uljas hellepäivä nousee tästäkin. Nautin joka hetkestä, tunnen laajentuvani ja keveneväni. Aamulla uinti tyynessä järvessä, ehkä verkon nosto, sitten lueskelua omenapuun alla. Minulle helle ei ole tukalaa kuten monelle kanssaihmiselle valitettavasti taitaa olla. Kuulisin mielelläni joskus radiosta kerrottavan ihanasta helteestä. Nyt on kuitenkin lähdettävä Espan lavalle puhumaan rakkaudesta.

26.7. 2019

Näilläkin main voi kuulla eleganttia musiikkia. Sastamalan hieno Gregoriana on avattu, ja tietysti kävimme taas Pyhän Marian kirkossa muistelemassa samalla häitämme 12 vuotta sitten. Se on kaunein ja tunnelmallisin tuntemamme kirkko edelleen, akustiikaltaan vertaansa vailla.

Avajaiskonsertti vei meidät Versailles’n hoviin teorbin, cembalon, viola da gamban ja nokkahuilun loihtimin sävelin. Fuoco E Genere esitti lumoavaa soitantaa. Sopraano Julie Fioretti oli joutunut heinänuhan kynsiin, mutta selvisi urhoollisesti osuuksistaan. Minua eivät Harri Hautalan mainitsemat epäpuhtaudet kiusanneet, Marja oli tarkempi. Ihastuttava nainen joka tapauksessa ja sai lämpimät sympatiakiitokset.

Ulkoministeri Pekka Haavisto avasi tapahtumaviikon kertomalla matkakokemuksistaan Pariisissa. Rennolta ja hyväntuuliselta vaikutti väliajalla, eikä EU-johtajuus tuntunut miestä painavan. Kanttori Upin kanssa haastelimme myös, hän kertoi uskollisista tervapääskyistään ja pihansa kasvustosta. Löysivät Marjan kanssa yhteisen sävelen: kasvien ystävä jättää pihan hallitusti hoitamatta.

Ilta oli ihmeellinen ja maisema hivelevä; jo matka päätieltä mutkittelevaa hiekkatietä kirkolle on elämys. Suosittelemme konsertteja, jotka jatkuvat  ”Rakkauden Pariisi” teemalla koko viikon.

Heti seuraavana iltana kävelimme Heinijärvelle tuttuun Rauhamäkeen kuulemaan Bellmania. Mika Härkänen avaa hirsitalonsa (aikoinaan Sillanpään Seuran omistaman) toisinaan yleisötilaisuuksiin, ja mikäs sen mukavampaa: perinteet jatkuvat samojen seinien sisällä, missä monet joulukahvit on juotu.

Nyt Pentti Hildén esitti luutun säestyksellä Carl Mikael Bellmanin ohjelmistoa, Fredmanin Epistoloita ja lauluja. Ranskalaispohjainen linja jatkui. Jälleen uhmasimme lähestyvän haudan kauhuja kuvitelmilla ryypyistä ja elämän nautinnoista, ja yhteislauluunkin ylsimme Gubben Noachin ja Isä Movitzin säkein. Mainio tilaisuus, trubaduuri Hildén oli hyvässä vedossa ja yleisöä pieni mutta laadukas pirtillinen.

Konsertin väliajalla Matti Huusari kertoi kirjan välistä pudonneesta lehtileikkeestä, missä Erkki Mäkis-vainaja kuvailee haltioituneesti kävelymatkaa Laitilan ristiltä meille joskus anno dazumal. Kuvaus teki Mattiin niin suuren vaikutuksen, että hän käveli seuraavana päivänä saman reitin ja tupsahti meille juttusille. Näin toimii kulttuurihenkilö, Sillanpään Seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Menneitä muistelimme tuolla saunan siimeksessä, missä olin lämmittelypuuhissa. Heinäkuinen hellepäivä oli huumaava, mesiangervot ja horsmat loistivat ja tuoksuivat.

Aino valmisti hienon ahvenlounaan Huvituksessa, illalla saunoimme tyttärien kanssa ja minä savustin seitsemän pulleaa lahnaa, jotka joukolla olivat rientäneet verkkoon. Marjan hankkima uusi savustuslaatikko täytti tehtävänsä, nuotio loi tunnelmaa ja ilta himmeni hiljaa kohti lämpöistä keskiyötä Kozel-oluen herkistämänä. Voiko ihminen nyt enempää onneltaan pyytää?

21.7. 2019

 

Nyt on näillä nurkilla menossa kampanja paperilehtien tilaamista vastaan. Muuten ei voi ymmärtää aamun lehtijakelun heikkenemistä. Näen juuri ikkunastani, kuinka Tauno palaa kolmannen kerran (!) postilaatikolta kädet tyhjinä. Kello tulee pian 9 eikä vieläkään Aamulehteä. Muutama vuosi sitten lehdet tulivat nakutettuina viimeistään kuudelta. Kuka vielä väittää, että ennen kaikki ei ollut paremmin.

Kun ei tule lehtiä, sopii lueskella kirjoja. Minulla on meneillään suuri Runeberg-kesä, ja eilen sain tarkistaen luetuksi pienen kirjani Yrjö Jylhän traagisista vaiheista, joka ilmestyy syksymmällä. Jylhä suunnitteli Vänrikki Stoolin tarinoiden veroista yhteiseeposta talvi- ja jatkosodasta, mutta kokoamatta jäi. Aineistoa olisi ollut Kiirastulesta ja Vuoksen vartiosta alkaen, mutta niiden ja muiden kokoamiseen ei Jylhällä ollut enää voimia.

Ihan näin sotaisissa merkeissä ei viileä heinäkuuni sentään ole vierinyt. Toukokuisen Prahan matkan jälkeen iskeydyin Milan Kunderan tuotantoon. Olen hänen romaanejaan lukenut tietysti nuoruudessani, mutta nyt ne tuntuivat saavan enemmän syvyyttä ja taustaa. Esikoisteos Tsekkiläinen pila (alkukielellä pelkkä Pila 1967) taisi jäädä miehen parhaaksi, kuten usein käy. Se on kipeästi, osin raadollisesti rakennettu ylipitkä vitsi opiskelijan lähettämän, varomattoman postikortin seurauksista. Nuoren miehen koko maailma kääntyy pysyvästi ylösalaisin, kun hän törmää kivenkovaan poliittiseen järjestelmään, joka ei ymmärrä irtoheittoja saati satiiria.

Euroopassa ei ihan tällaista yksilön vainoa enää tapahdu, vaikka sananvapaus kuristuu itärintaman maissa. Prahassa yritetään massiivisilla mielenosoituksilla kaataa istuvaa pääministeri Babišia. Neljännesmiljoona tsekkiä hilluu kaduilla. Kuinka havainnollisesti Kundera kuvaa tunnetuimmassa romaanissaan Olemisen sietämäötn keveys (1983) Prahan kevättä ja sitten paljon rajumpaa ja traagisempaa liikehdintää vuonna 1968. Kansa käytti kekseliäästi kaikki keinot tehdäkseen miehittäjän toimet mahdollisimman tukaliksi, mutta alistuttava oli lopulta. Seuranneen normalisoinnin romaani kuvaa neljän henkilön kautta vihlovasti, myös mustaa huumoria käyttäen.

Yllättävää kuinka vähän nyt muistin tuostakin aikanaan kohutusta romaanista. Vanhan kirjan voi lukea kuin uutena. Philip Kaufmanin elokuvan (1988)  muistavat monet varmaan paremmin. Kulttihahmona siitä jäi elämään Lena Olinin Sabina, alaston rakastajatar knalli päässä. Miltähän elokuva näyttäisi nyt? Onko sen terä jo tylstynyt. Romaani elää edelleen täysillä, vaikka sitä rasittaa tietty kerronnallinen keikarointi ja ylen runsas filosofointi. Mainio kesäkirja kaikesta huolimatta. Olemisen keveyttä on täällä nytkin tuntuvilla, ja sen sietää kyllä varsin hyvin.

Kunderan tekniikka lomittaa seksiä ja politiikkaa tehokkaasti. Tuohon aikaan vapauden haavetta totalitarismista saattoi toivorikkaasti kuvittaa erotiikan vapauttamisella. Miehen promiskuiteetti on Kunderan kuvaamassa maailmassa itsestään selvää ja esteetöntä. Naisille jää reagointi, joka sekin saattaa olla omapäistä ja temperamenttista. Tätä lukee nyt kuin kadonnutta maailmaa, aikanaan kapinallista ja sitten kukistettua. Vaikka järjestelmä vapautui, yleinen moraali ahtautui.

Kummallekin edellä hipaistulle romaanille antaa ikään kuin laveamman poliittisen perustan Kunderan Elämä on toisaalla (1973), joka näyttää runoilijan elämäkerran kautta 1940-luvun vallankumouksen seurauksineen. Eroottisen sekoilun sijaan on tullut sitkeä äiti-poika suhde kaikkine vivahteineen. Senkin allegorian mahdollisuuksia jää miettimään. Kundera on lankojen sekoittaja, monen pallon pompottelija, joka lavataiturin tavoin saa pallot pysymään ilmassa, kunnes lakaisee suhteet ja rakenteet lattian rakoon. Hänessä on kerronnan jonglööri ja kyyninen pessimisti, nautintojen ja pettymysten yhtaikainen kuvaaja. Liisa Saariluoma väittää häntä tutkielmassaan viimeiseksi modernistiksi. On kai jokunen tullut jälkeenkin.

Lukjijan pettymys on melkoinen, kun tarttuu Kunderan Ranskan kauden filosofisiin romaaneihin kuten vaikkapa tähän Identiteettiin (1988). Tekijän taito on tallella jo rutiiniksi muuttuneena, filosofiaa putoilee, mutta ihmiskuvat ohenevat ja elämänilma haihtuu. Mitä puuttuu? Tietysti se raskas ja kipeä poliittis-yhteiskunnallinen murros, joka ryhdisti ja piti elossa edellisiä teoksia. Kundera tarvitsi Tsekin jyrkkiä muutoksia ja kivenkovaa todellisuutta siinä kuin Vaclav Havel näytelmissään. Kun samettivallankumous koitti, kumpikin menetti kaikupohjansa. Kunderasta tuli entistä kevyempi kokeilija ja Havelista kompuroiva presidentti. Unelma oli kaataa vanha kauhea järjestelmä, mutta vapaus tuottikin yllätyksiä ja liian ammottavia mahdollisuuksia, joista ei enää saanut otetta.

Jos kaarrun kauniisti alkuaiheisiin, mitä olisivat Runeberg ja Jylhä ilman rankkaa sodan taustaa. Ilman kansan vapaushaaveita ja kamppailua. Mistä heidät muistettaisiin?  Kumpikin oli säetaituri pienissäkin runoissaan, mutta vasta veres murhenäytelmä ja unelma vapaudesta, kansan alistaminen tai sen sankarillinen puolustautuminen, tekivät heistä suuria runoilijoita. Mitä tästä voisi oppia? Taiteilija voi taiteilla hyvässä rauhassa ja onnellisissa oloissa, mutta kuolemattomuuden hän ansaitsee vasta murheen, romahduksen ja trauman läheisyydessä.

Fredrikan päivänä 18.7. 2019

Olemme vieläkin vähän pyörryksissä. Palasimme Tallinnasta eilen pää kaikuen virolaista kuorolaulua. Olen aiemmin kuullut hehkuvia kuvauksia näistä juhlista ja toivonut joskus niille pääseväni. Oma kokemus Tuglas-seuran matkalla ylitti kaikki odotukset.

Mistä aloittaisin. Heti ensimmäisenä iltana tanssijuhlat (tantsupidu) löi meidät ällikällä. Kalevin stadikalla esiintyi yli 10 000 tanssijaa esittäen mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia kuvioita ruohomatolla. Heidän pukunsa muodostivat jo oman väriloistonsa. Kaikki tanssit vietiin täsmällisesti ja rytmikkäästi. Monissa kerrottiin joku tarina. Tämä ei totisesti ollut mitään Pispalan sottiisia (sitäkään väheksymättä), vaan laavanomaista kansantanssin taidonnäytöstä.

Sääkin suosi, sillä uhkaavan sateen rako löytyi juuri tanssi-illaksi ja mustat pilvet purjehtivat ohi. Istuin Raimo Jussilan vieressä, joka on juhlien veteraani, toista kertaa matkassa. Hän tiesi varoittaa lopun kiitosseremonioista, jotka jatkuivat yli puoli tuntia. Sitä ennen oli tanssittu jo viitisen tuntia. Ja kun viimein poistuimme kentältä, ne eivät saaneet poikki vaan jatkoivat vapaamuotoista tanssia vielä ties kuinka kauan.

Ja tämä oli vasta alkua perjantai-iltana. Lauantaina seurasimme loputonta kulkuetta vapauden aukiolta laulukentälle. Kuinka pieneen maahan voi mahtua sellainen määrä kuoroja ja soittokuntia! Ikähaitaria oli alakoululaisista vanhuksiin. Koko iltapäivän he marssivat, lauloivat, huusivat ja hihkuivat ja yleisö vastasi kannustaen laulajien riemua. Kaikilla kauniit kansallispuvut ja maakuntien tunnukset, plakaatit ja iskulauseet. Mikä kansallinen ylpeys ja isänmaallinen innostus!

Kun seurasimme kulkuetta Viru-hotellin edustalla, muodostui siitä kirpaiseva historiallis-ironinen kontrasti. Taustalla neuvostoaikojen hämähäkkimäinen valvonta-asema, sen edustalla kulki vainojen taakoista vapauteen purskahtanut kansallinen elämänilo. Liikuttava elämys.

Virolaista kuorolaulua olemme nyt kuunnelleet laulupidussa yhteensä 14 tuntia, lauantain konsertissa 5 ja sunnuntain pääkonsertissa 9 tuntia. Luulisi sen riittävän joksikin aikaa. Kun juhlat ovat vain joka viides vuosi, niissä ei säästellä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat jalkeilla, silti kuoroissa on kova karsinta (Suomestakin mukana 9 kuoroa) ja liput loppuivat kesken. Kuuluisalle lavalle kertyi parhaimmillaan yhtaikaa 670 kuoroa ja yli 22 000 laulajaa ja lähemmäs 100 000 katsojaa. Ja silti kuorot vetivät kaikki samaa laulua äänissä ja iskuissa. Mykistävää, tainnuttavaa.

Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Latvia on ainoa, joka käy kilpasille. Silmiin pisti suurenmoinen järjestys ja rauhallinen tungos. Roskia ei näy missään kuten rokkifestareilla. Kovilla puupenkeillä istuimme laulut läpi ja hyvin kestimme, välillä saattoi kävellä ja käydä syömässä ja vessajonotkin vetivät ripeästi.. Tyttäret Aino ja Heidi tavattiin, haukottiin yhdessä henkeä ja piirakkaa. Heillä oli yhteinen ystävä mukana jossakin kuorossa, joka oli harjoitellut edellisenä päivänä 6 tuntia, kunnes sade keskeytti.

Samalla matkalla juhlimme Marjan kanssa silkkihääpäiväämme. Ei parempia puitteita voisi olla. Tuglas-seuran rutinoitunut johto hoiti järjestelyt erinomaisesti. (Jopa niin, että Marjakin pääsi mukaan häämatkalle, vaikka olin unohtanut hänet ilmoittaa listaan! Löytyy joustoa ja ylimääräisiä lippuja, kun järjestellään.) Parina aamupäivänä seurasin Tapio Mäkeläistä kaupunkilenkeille ja opin paljon uutta Tallinnan historiasta ja nykyisyydestä.

Ei lauluista voi sanoa enempää kuin että niiden isänmaallinen hartaus hämmästytti, vaikka sitä tiesi odottaa. Täällä isamaa on todella aru ja ilus. Tunteessa ei ole paatosta eikä pinnistystä, vaan se tuntuu lähtevän suoraan sydämistä. Kun tunnettu rokkari veti solistina täysin palkein  ”Ilus oled isamaa”, ei sellaista voi tapahtua missään muualla maailmassa, ei ainakaan Suomessa. Vai voisiko… ajat muuttuvat. Eesti on jäljessä ja samalla vuosia edellä.

Huipentumana oli tietysti Gustav Ernesaksin legendaarinen ”Mu isamaa on minu arm”, mutta monia muita laulettiin kahdesti. Suurin osa päätöskonsertin lauluista oli uusia, näihin juhliin sävellettyjä. Korvaan jäi soimaan huippusuosittu ”Üksi pole keegi” – yksi ei ole mikään. Valtaisa onnellinen yhteisyys leimasi juhlia. Kiitoksia sateli taas kaikille mahdollisille tahoille ja lehväseppeleitä ripusteltiin kymmeniin kauloihin. Virolaiset ovat valtavan anteliasta kansaa.

Samalla tuli pohtineeksi, mitä eroa on tällä syvästä kokemuksesta nousevalla, aidolla isänmaallisuudella ja meidän uudesti henkiin puhalletulla perussuomalaisella kansallismielisyydellä. Mutta se onkin jo liian monihaarainen kysymys yhdessä jutussa selviteltäväksi.

Hei, viiden vuoden päästä on seuraavat laulujuhlat. Pitäkää varanne.

9.7. 2019

Ruovedellä on tehty hyvä päätös kunnostaa vanha lähde, jonka pintaa J. L. Runebergin arvellaan muinoin ihailleen.

Tosin Lauri Viljasen mukaan on epätodennäköistä, että Runeberg olisi koskaan lähdettä nähnytkään, koska se on tiettävästi muodostunut vasta sen jälkeen, kun nuori runoilija oli jo kaukana näiltä seuduilta.

Runeberg hankki opiskelurahoja kotiopettajana kapteeni af Enehjelmin omistamassa Ritoniemen kartanossa kesällä 1825. Siellä hän tutustui Suomen kansaan ja maaseutuun ja saattoi hyvin käydä jollakin lähteellä, joten kannattaa pitää legendaa elossa. On hienoa, että levää ja bakteereja kasvava lähde kirkastetaan. Se on paikallisten ja matkailijoiden suosiossa ja osoitus Runebergiä kohtaan tunnetusta palvonnasta.

Olen käynyt lähteellä ja kuullut professori Teivas Oksalan laulavan Runebergin ”Vid källan” (Lähteellä) -runoa sen partaalla latinaksi! Kuulijoiden joukossa oli mm. Runebergin tutkijat Matti Klinge ja Johan Wrede ja tapahtuma-aika runoilijan 200-vuotisjuhlaseminaari kesällä 2004. Eikö tämäkin ole jo syy lähteen kunnossapitoon!

On Runeberg sen kalvosta itseään peilannut tai ei, lähteen valjastaminen matkailuun on joka tapauksessa jonkun nokkela innovaatio. Näin elävöitetään tarinoita, tässä tapauksessa kaunista runoa. Siinä pilven varjot vaeltavat levottomasti kuin ihmisen mieli, eikä rauhaa ole luvassa kummallekaan. Yrjö Hirn jo kehotti lukemaan koko runon tarkkaan: siinä on Narkissos-myytin pohjalle luotu nuoren runoilijan sydämenhistoria läikkyvänä ja todistusvoimaisena. Kotiopettaja kohtasi matkoillaan vaihtuvia ihastuksia, jotka jättivät jälkiä hänen tuotantoonsa.

Viljasen luonnehdinnan mukaan Runeberg oli ”elämäntunteessaan voimakas, terve erootikko”, josta Runojen toinen kokoelma muutenkin kertoo. Hänen puolisonsa Fredrika on tunnustanut, että Johan Ludvig oli ”intohimoinen rakastaja”. Hän lisäsi hivenen alakuloisemmin, mutta viisaasti ystävättärelleen Augusta Lundahlille:

”Minä olen nyt kerta kaikkiaan saanut sellaisen miehen, joka pitää nuorista tytöistä ja kaipailee heitä, ja niinpä minä en voi menetellä paremmin kuin auttaa häntä pitämään heistä ja kaipailemaan heitä.”

Onnellinen Runeberg! Katupeilien takana riitti kuiskuttelua, mutta runoilija kulki levollisen ylväästi omaa romanttista polkuaan pikkusieluista piittaamatta.

”Lähteellä” on Runebergin tunnetuimpia runoja, se on käännetty ja sävellettykin moneen kertaan. Ensimmäisenä sen käänsi itse Lönnrot ja sävelsi F. A. Ehrström. Sitä on painettu ja esitetty enemmän kuin mitään muuta Runebergin runoa ”Maamme” -laulun jälkeen.

Oli Runebergillakin kompastuksensa, niistä pahin yliopiston piirissä. Hän ei saanut hakemaansa kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaa, vaan joutui lähtemään Helsingistä Porvooseen kimnaasin latinanopettajaksi. Tämä koitui sitten onneksi Suomen runoudelle. Hänellä oli yliopistossa kyllä tukijoita, yksi heistä lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, joka ehdotti estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden viran perustamista Runebergille. Oppituoli perustettiin pari vuosikymmentä myöhemmin Fredrik Cygnaeukselle. Ilmoni esiintyy Aulis Aarnion uudessa romaanissa Väsynyt vaeltaja, hän oli taiteilija Einar Ilmonin isoisä.

Runeberg on lähteensä ansainnut Ruovedellä. Hämeenkyrössä olisi voitu hyvin perustein keksiä Siljan ja Armaan lähde, josta he Nuorena nukkuneessa kantavat vettä kohtalokkain seuraamuksin. Kyröläinen mielikuvitus ei ole tällaiseen kuitenkaan yltänyt. Sillanpään luontopolkukin on jo rämettynyt. Hei, nythän olisi tyhjä vapaa vuosi panna toimeksi. Hihat heilumaan, hyviä kohteita löytyy Vanajan kylästä.

Me sen sijaan lähdemme Tallinnaan laulujuhlille emmekä pääse viettämään edes Töllinmäen kesäpäivää, missä tutkaillaan pihapiirin kasveja. Sillanpää harrasti botaniikkaa yhtä luontevasti kuin vanhempi kollegansa Runeberg. Molemmille luonto oli syvä elimellinen kokemus eikä vain maisemallinen rekvisiitta, kuten monille aikalaisillee

n (puhumattakaan jälkeen tulevista). Sitä paitsi huomenna on jo Den femte juli  eli ”Heinäkuun viides”, kannattaa lukea hieno runo heti aamusta ääneen läheisilleen!

4.7. 2019

Aulis Aarnion uusi teos on julkistettu voi sanoa pitkän kaavan mukaan. Ensin tekijä signeerasi teosta Vanhan kirjallisuuden päivillä, missä myös Jussi Lähde haastatteli häntä. Seuraavana päivänä laskettiin Kangasalla kukat päähenkilön, taiteilija Einar Ilmonin muistomerkille ja jatkettiin kahvitilaisuudessa Lepokodissa, missä Jussi Lähde haastatteli uudelleen ja vähän perusteellisemmin tekijää (kuvassa). Ja lopulta ystäväjoukko kokoontui Vesijärven rannalle juhlimaan tapahtumaa puheiden, illallisen, haitarin soiton (Pekka Hallberg) ja runonlausunnan (Ahti Jokinen) merkeissä.

Aarnion, oikeusoppineen ja kotiseutumiehen,  seitsemäs romaani Väsynyt vaeltaja ansaitsee kaiken kuvatun huomion. Voi heti sanoa, että se on tekijänsä paras, perusteellisin ja syvällisin teos, kerronnaltaan hyvinkin omaperäinen ja rikassisältöinen.

Minulla on erikoisasema sen lukijana sikäli, että ohjasin Kangasalan Ramppiteatterissa sen ensimmäisen draamaversion Haaveiden talo jo kesällä 2003. Aulis näytteli itse perheen isän Hjalmar Ilmonin roolin, ja kaikille katsojille on varmasti jäänyt mieleen ainakin hänen monumentaalinen kuolinkohtauksensa. Siitä pitäen Ilmonin perheen merkillinen tarina on kasvanut Aarnion mielessä, noussut uudelleen teatteriin ja nyt kypsynyt kiinteäksi, todistusvoimaiseksi romaaniksi.

Käyttäisin mieluummin nimitystä esseeromaani, sillä mukana on paljon tarkoin tutkittua ja myös itse koettua elämäkerrallista dokumenttiaineistoa. Aulis on tuntenut kuvaamansa perheen, tavannut sen jäseniä ja seurannut sen elämänvaiheita Ilmonin talon ja Lepokodin vaiheilla. Hän on tavallaan aikalaistodistaja, joka on lainannut piirteitään myös romaanin hieman salaperäiselle kertojalle. Mystinen piirre kuuluu erottamattomasti Ilmonien luonnekuviin, samoin monet muut myyttiset ja kulttuuriset kerrostumat. Köyhyyden ja itsetietoisuuden, herkkyyden ja taiteellisen vaiston tasot kohtaavat.

Päähenkilöksi nousee taidemaalari Einar Ilmoni, varhain katkennut lahjakkuus, joka erakoitui ja yksinäistyi määräilevän lääkäri-isän ja ymmärtämättömän yleisön sekä aikansa taidemaailman puristuksessa. Ilmoni oli poikkeuslahjakkuus, josta povattiin uutta Edelfeltiä ja joka kehittyi itsepintaisesti omaan suuntaansa. Lopulta hän kieltäytyi myymästä taulujaan! Aarnio kielsi olevansa taidehistorian tuntija, mutta ihmeen hyvin hän on mielestäni syventynyt Ilmonin taideilmaisun lähteisiin ja ilmenemismuotoihin.  Samalla hän antaa koko Ilmonin perheen elämälle rikkaan kulttuurihistoriallisen taustan.

On perin hauskaa, kun voi vilpittömästi huomata hyvän ystävän yllättävän myöhäisiän kehityksellään. Sain lukea romaanin pari alkuversiota ja yritin niistä antaa lausuntoja ja parannusehdotuksia Aulikselle. Kertojan ratkaisu tuntui ensin keinotekoiselta ja vähän väkinäiseltä, mutta nyt kertoja solahtaa keskelle rönsyilevää tarinaa aivan luontevasti. Aulis kiitteli julkistamisjuhlassa minua kohteliain ylisanoin, mutta itse hänen on täytynyt aika tavalla ponnistella selkeyttääkseen omaperäistä kerrontaansa näinkin hyvään lopputulokseen.

Kirjan kustantaa pieni paikallinen Warelia, ja onkin kiintoisaa seurata, nouseeko romaani ja jaksaako läpäistä kritiikin ja julkisuuden hautaesteet. Väsynyt vaeltaja on siinä määrin sui generis, syvästi persoonallinen romaani, että se ehdottomasti ansaitsee kunnollisen esittelyn ja tarkastelun.

30.6. 2019