Panu Rajala

Iltapäivällä olemme viisaampia. Tiedämme ketkä saavat kirjallisuuden Finlandiat. Kaunokirjallisuuden puolella suosikkini olisi J. P. Koskisen romaani Tulisiipi, mutta se ei vaikuta asiaan millään lailla. Olen lukenut ehdokkaista sen lisäksi vain Johanna Venhon kirjan Sylvi Kekkosesta. Molemmat hyviä, mutta veikkaan että voittajakirjan nimi alkaa B:eellä.

Tietokirjojen valintakriteerit ovat vaihdelleet, joten siltä puolen en sano mitään, enpä ole kunnolla yhtään ehdokasta lukenutkaan, Puhumattakaan nuorten kirjoista. Vanha valitus: kirjojen meri hukuttaa. Silti tai siksi kirjan tilanteesta on syytä kantaa huolta.

Koskinen on erittäin hyvä kertoja, ehkä liian vetävä voittaakseen, koska valitsija haluaa yleensä osoittaa trendikästä kärkimakua. Sama seikka heikentää Venhon mahdollisuuksia. Kyse onkin näissä kisoissa enemmän raatien ja valitsijoiden voitoista. He tänään loistavat, ja tappion kärsivät kirjailijat noituvat.

Koskisesta johtaa kapea mutta kantava silta suoraan talvisotaan, joka lauantaina taas puhkeaa. Tulisiipi näyttää havainnollisesti ja uskottavin yksityiskohdin, millaiseen yhteiskuntaan olisimme ajautuneet ilman talvisodan torjuntavoittoja. Neuvosto-Karjalan piti olla sosialistinen paratiisi ja kotoisen kommunismin koekenttä. Tulos oli käytännössä katastrofi. Koskinen kuvaa sen vähäeleisen hyytävästi, saa jopa huumoria mustaan todellisuuteen. Ainoa pääsytie painajaisesta on lento taivaalle. Vain siellä vallitsee vapaus.

Tulisiipi kuvaa amerikansuomalaisten neuvostomaahan muuttajien kovia kokemuksia. Suuret toiveet murenevat ja murskaantuvat. Kun on kaivattu selvitystä suomalaisten kohtaloista rajan takana Stalinin komennossa 1930-luvulla, tässä nyt on hyvää alustusta. Aihetta on käsitelty paljon muistelmakirjallisuudessa. Yleensä kirjailijat ehtivät apajille ennen historioitsijoita ja tieteellistä tutkimusta.

Talvisodasta ja sen parhaasta kuvaajasta Yrjö Jylhästä olen puhunut nyt kolmeen otteeseen lyhyen ajan sisällä. Aihe vetää aina vaan kuulijoita salit täyteen. Oli aika nuoruudessani, jolloin näistä kummastakaan ei puhuttu yhtään mitään, ei ainakaan arvonsa tuntevissa, poliittisesti valistuneissa piireissä.

Lauantaina oli Helsingissä Lottaperinneyhdistyksen järjestämä juhla Hotelli Arthurissa, osanottajia bussilasteittain eri puolilta maata. Terhakoita harmaapukuisia ja koppalakkisia lottia, mutta muitakin. Jotkut ovat uhmallakin säästäneet pukunsa, jotka oli määrä sotien jälkeen hävittää. Nyt niillä on käyttöä. Prikaatikenraali Airio valaisi sodan kulkua ja minä Jylhän runoja, joita myös lausuttiin. Kiirastuli on edelleen paras kaunokirjallinen kuvaus talvisodasta, tulikentän tasalta kirjoitettu.

Sodan ja Taipaleenjoen tunnelmista jatkettiin maanantaina Tampereella. Jälleen teräksisiä harmaapäitä Mummon uudessa kammarissa Hämeenkadun varrella, missä valmiit raitiotiet jo kiiltelevät. Vilkasta keskustelua, paljon muistoja. Elävää historiaa on vieläkin keskuudessamme. Yrjö Jylhän muistomerkki on siinä Pyynikin kupeella Sepänkadun puistikossa, harva kai sen enää tunteekaan. Runoratsua ja sotaratsua Bukefalosta siinä runoilija taltuttaa. Terho Sakin veistos paljastettiin 1964, jolloin kukaan valtioneuvoston jäsen ei uskaltanut tulla paikalle. Elettiin Kekkosen kovinta aikaa. Tampereen aseveliakseli kantoi pystypäin ulkopoliittisen vastuun Erkki Napoleon Lindforsin johdolla.

Eilen viimein ajomatka Raumalle, missä Meriristin juhlasali oli myös täpötäynnä valppaita kuulijoita. Korsukööri lauloi vuoden 1936 asepuvuissa, taas Jylhää lausuttiin ja minäpoika puhuin melkein kuin Ruuneperi. Hieno sydämellinen tilaisuus, vetäjänä tuttu mies Jukka Purhonen. Isoisämme taistelivat aikoinaan rinnan Helsingin ratsupoliisissa. Minun isoisäni Rajalan Villen talvisota järkytti niin, että hän halvaantui ja kuoli kohta sotien jälkeen.

Siinä kiertueet. Samalla valmistui maalämpökaivo, pumppu ja mahtava putkisto Villa Viehätyksessä. Sain mestareilta alkeiskurssin pannun säätömittariin. Jännityksellä seuraamme lämmön leviämistä maan syvästä uumenesta. Helpottuneena kohti Helsinkiä.

27.11.2019

Ateneumin rappusilla kuorot lauloivat joululauluja. Kolmannessa kerroksessa voi vaeltaa Ruoveden maisemista Schjerfbeckin kattavaan kavalkadiin.

Kiinnostuin kerrankin Werner Holmbergin maisemista, koska juuri näitä Runeberg nuorena näki. Samoin löytöjä olivat Sparren Hirvenhiihtäjien kuvitukset ja luonnokset. Näkyi että taiteilijaa kiinnosti nimenomaan toiminta, itse hirvenmetsästys, jota Runebergin runoelma ei kuvaa juuri nimeksikään. Tai nimenomaan vain nimeksi.

Kun Schjerfbeckillä on paljon hiljaiseloa, lukevia ja kutovia naisia, hän näyttää saaneen maalauksiin vähän eloa etelämaissa, Bretagnen maaseudulla ja muualla. Miksi Reuterin muotokuvia pidetään ”poikkeuksellisen intiimeinä”? Tarvitaanko tulkintaan biografista tukea? Hienostunutta on, hyvinkin.

Sieltä laulavia rappuja taas alas ja lounaalle bistroon, missä on hivelevän kaunis väritys ja bysanttinen mosaiikkiryijy. Risotossa ei ollut kehumista, olisiko pitänyt ottaa buffetista riisipuuroa joulun kunniaksi. Sortit näyttivät kovin samanlaisilta ja kai maistuivatkin.

Käveltiin vielä valotonta Aleksia kahville Café Engeliin ja otettiin liput elokuviin samasta korttelista. Ken Loachin Kiitos tilauksesta (Sorry We Missed You) ei nyt ole mikään pikkujoululeffa, mutta erinomainen kovan arjen perhekuvaus. Mutta kas, tässä perhe piti pitkälle yhtä eikä vain rähjännyt keskenään. Eikä viinaakaan juotu. Paineet tulevat kilpailuhenkisestä työelämästä. Nyt kun postin lakko on vieläkin auki, kannattaa tosiaan mennä katsomaan, kuinka paketinlajittelu Brittein saarilla sujuu! Melko karmeata hiostusta, osingot revitään kirjaimellisesti jakelijoiden selkänahasta. Ehkä meillä on toistaiseksi vielä vähän lempeämpää vai mitä sanoo PAU. Siellähän jököttävät kaikki vielä lakkoasemissa. Kannatamme jakelijoita ja postin lakkolaisia.

Muuten katselin kerran aamulla BBC:n lähetystä, missä toimittaja kovisteli tuimasti Ken Loachia siitä, kuinka tämä muka pystyy eläytymään työväenluokan elämänpiiriin, kun on itse yläluokasta ja opiskellut Oxfordissa. Ihmetytti ja aktivoikin, kun meillä kulttuuriset kohtaamiset mediassa ovat järjestään myötäsukaisia tuote-esittelyjä. Tekijöiden motiiveja ei koskaan enää kyseenalaisteta, ei ainakaan niin kärkkään röyhkeästi kuin tämä BBC:n kaveri Ken Loachia. Ohjaaja suorastaan vaivaantui ja selitteli jotain hämillisenä. Minut provokatiivinen ohjelma haastoi menemään katsomaan elokuvaa. Kannatti!

Kun astelimme varsin vaikuttuneina Kino Engelistä ulos, meidät otti vastaan joulukadun avausparaati kaikkine rummunpäristyksineen ja lapsineen ja vilkuttelijoineen. Kova todellisuus vaihtui jouluiseen satumaailmaan. Niin vaelsimme joulukadun päästä päähän ja ihailimme syttyneitä perinteisiä jouluvaloja, joita ei onneksi ole ruvettu modernisoimaan. Joulu saa meidän puolestamme ruveta tulemaan,

Kotiin katsomaan Tähtien tanssia ja ruotsalaista ravintoladraamaa. Ei kaikkiaan hullumpi joulun avaus.

24.11.2019

Veikko Huovisen novellikokoelma Rasvamaksa ilmestyi 46 vuotta sitten. Kertomuksessa ”Pystyyn marinoitu nainen” kuvataan Afrikasta Tampereelle tullutta sosiologian opiskelijaa, joka marinoi vaalean tyttöystävänsä sisäisesti hienoilla viineillä ja likööreillä, surmaa neitosen ja nauttii hänet sitten hyvällä ruokahalulla.

Jos Huovinen eläisi, pitäisikö hänen pyytää julkisesti mustalta vähemmistöltä anteeksi kertomustaan? Olisiko hän taipunut siihen? Selittäisikö hän, että kirja kuului omaa aikaansa eikä hän enää kirjoittaisi mitään samanlaista.

Mahdotonta kuvitella, että vanha jäärä olisi nöyrtynyt tällaiseen teoksensa mitätöintiin. Tehty mikä tehty. Huovinen ei talttunut edes  Kekkosen moitteista. Oikea taiteilija voi harjoittaa aiheellista itsekritiikkiä, mutta ei hänen pidä vaihtuvien poliittisten tuulien mukaan ryhtyä taannehtivasti töitään katumaan.

Kun Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala tekivät räävit sketsinsä saamelaisista 1980-luvulla, ne kuuluivat kuulemma ”omaan aikaansa”. Mikä 80-luvussa sitten niin erilaista oli sosiaali-moraalisessa mielessä? Oliko silloin julkinen lupa pilkata ihmisryhmiä? Vai nukkuivatko korrektin käytöksen sensorit? Vai mikä vielä pahempaa, elettiinkö aidon sallivuuden maailmassa? Olimmeko jotenkin huolettomampia tai raaempia vähemmistöjämme kohtaan? Oliko hauskuus erilaista kuin nyt? Ehkä joku viisas sosiaalipsykologi selvittää tämän väitöskirjassaan.

Muistaakseni 80-lukua pidettiin Kekkosen valtakauden jälkeen suuren vapautumisen aikana. Poliittinen satiiri tuli mahdolliseksi ja levisi televisioon. Vallanpitäjiä pilkattiin mahdottomasti, ja siinä sivussa potkittiin myös vähemmistöjä. Homoista ei vielä puhuttu mitään, eikä ollut paljon maahan muuttajia. Paremman puutteessa kelpasivat saamelaiset ja mustalaiset hirtehishuumorin kohteiksi.

Tätähän on esiintynyt kansanperinteessä kautta aikojen. Heikkoja, huonoja, poikkeavia on aina sorrettu. Ulkomaalaisia on aina epäilty, matkittu ja potkittu. On niitä ihailtukin, Minä ihailin kimmoisia, suklaanruskeita urheilijoita Helsingin olympialaisten aikaan aivan suu auki.

Jos nyt mennään anteeksipyyntöjen tielle, jonosta tulee pitkä. Varsinkin jos valitaan taannehtivia kohteita. Joku jo ehdotti, että Pekan ja Pätkän pitäisi pyytää anteeksi neekereiltä, ehkä myös talonmiehiltä,  perheenemänniltä ja sammakkomiehiltä.

Entäs jos näyttelijä on esittänyt julmaa Shylockia tai nenästä vedettyä Othelloa Shakespearen draamoissa? Etnisiä hahmoja ei kohdella niissä oikeudenmukaisesti. Televisioteatteri tyytyi pilkkaamaan ruotsinkielisiä kapitalisteja, mutta harjoitti samalla pahantahtoista mallintaa kahdenkymmenen nimeltä mainitun perheen osalta. Vähemmistö sekin. Olisiko anteeksipyynnön paikka?

Kirjallisuus tarjoaa viljalti lisää esimerkkejä. Pitäisikö Väinö Linnan ja Paavo Rintalan perikuntien pyytää anteeksi lottien kuvauksia miesten romaaneissa? Naissukukunnan kunnia siinä tahriutui. Ehkä myös Mika Waltarin ja Armas J. Pullan perikuntien olisi syytä pahoitella julkisesti Kapteeni Leo Rainion nimellä julkaistuja seikkailuromaaneja, joissa etnistä pohjaa edustavat henkilöt esiintyvät järjestään huvittavan epäkunnioittavassa valossa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voisi sekin esittää julkisen katumuksen Aleksis Kiven ikävästä tavasta, jolla tämä kuvasi romaneita eli Rajamäen rykmenttiä Seitsemässä veljeksessä. Lieventävänä seikkana voi kustantajan osalta mainita, että se luopui julkaisemasta romaania loppuun saakka.

Romanithan vielä puuttuvat Peteliuksenkin listalta. Kalliala on jo ehtinyt kummeksua kollegan kumartelua. Mutta jos Aakekin vielä pyrkii kansanedustajaksi, selusta pitäisi turvata ajoissa. Mitä kaikkea löytyy hänenkin syntilistaltaan.

Veikko Huovinen katselee tätä korrektisuushysteriaa pilven reunalta pirullisesti hymyillen. Voi jospa hän voisi sieltä vielä täräyttää yhden mojovan satiirin. Täytynee odottaa elävien kirjailijoiden kontribuutioita, sikäli kuin heissä riittää uhkarohkeutta taisteluun sananvapauden puolesta.

22.11.2019

Viikko maalaiselämää, seurattu maalämmön asennuksia taloon. Etenemistä ja vaikeuksia. Yli 300 metrin syvyinen reikä tukkeutui välillä, on porattava uudelleen. Sillä välin tehopari Viitanen et poika tekevät varmaa työtä pannuhuoneessa. Kohta maan uumenista pitäisi olla luvassa ikuista lämpöä.

On ollut tässä aikaa kirjoittaa, lukea ja katsella televisiota. Harmaa ulkosää ei ole houkuttanut. Nähty kaksi Nyrki Tapiovaaran hienoa elokuvaa, Miehen tie ja Varastettu kuolema. Molemmissa kuolemaa katsotaan silmästä silmään. Ahrolan Paavon tunnelmat huhtikuisena aamuyönä, kun hänen vaimonsa kuolee, on nuori ohjaaja tavoittanut mestarillisesti, sanoisin sillanpääläisesti. Moneen kertaan nähty elokuva jaksaa edelleen liikuttaa, eikä loppupuolen keveneminen sitä ratkaisevasti heikennä. Onhan aina katsottava uudelleen Laitilan suulin tanssikohtaus ja itsensä Eemelin repliikki, vaikka siitä nyt ei ihan sivuosa-Jussia tullutkaan. Mirjami Kuosmanen on henkeä salpaavan uhkea Alma.

Varastetun kuoleman Tapiovaara leikkasi hieman liian epäselväksi, mutta filmikerronta oli aikansa avantgardea ja kestää vieläkin. Replikointi ja äänentallennus luokatonta. Tunnelma parhaimmillaan todella tiheä, mutta sähläys aseiden hankinnassa vakuuttaa, ettei vallankumouksestakaan mitään tule, ainakaan tuolla tyylillä. Tuulikki Paananen pelastaa elokuvan, ja lopun kuolinkohtaus koskettaa edelleen. Alkuteoksen kirjoittaja Runar Schildt oli Sillanpään läheinen ystävä, jokin vaisto johdatti Tapiovaaran vuoden välein heidän teostensa pariin.

Näin viikko sitten Orionissa kolme lyhytelokuvaa, tuottajina, kirjoittajina, kuvaajina Tiilikainen Brothers. Siinäkin vaikutti parhaiten syöpään kuolevan nuoren miehen sisältä nähty, subjektiivinen tunnekuvaus. Kuolema on vanhin ja varmin aihe, antiikin aiheista suosituin. Satiiri, parodia ja kauhu ovat paljon vaikeammin lyhyessä muodossa toteutettavissa. Tutustuin tekijöihin oluthuoneen jälki-istunnossa, syytä seurata näiden lahjakkaiden nuorten kehitystä.

Huuhkajien huuma ei kuole, vaan nousee lakikorkeuteensa kesäkuussa. Onkohan siinä jo uskonnollisen ylösnousemuksen piirteitä. Kirkkoherra Kari Kananen katsoi, että matsia voi hyvin katsoa vaikka Paavalin kirkossa, ympäristö itsessään ei tee tapahtumasta uskonnollista. Kokijat valikoituvat vapaaehtoisesti, joten pelkoa kristillisestä pakkoindoktrinaatiosta ei liene? Toista kuin koululaisten on Huuhkaja-fanien laita, vaikka… hetkinen, samoja naamoja voi olla kummassakin ryhmässä. Toivomme jatkossa mahdollisimman uskontovapaata jalkapalloilua.

Nyt kun mielipidekin voi olla rikos, on syytä seuloa tarkkaan sanottavansa. Lain tulkinta on taannehtivaa ja valikoivaa – vähän samaan tapaan kuin taannoin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Silloin oikeusoppineet arvostelivat kovasti taannehtivaa lakia. On siis kaksi, jotka eivät vanhene koskaan: murha ja väärä mielipide.

Pitäisiköhän valtakunnansyyttäjän selailla Pentti Linkolan vanhoja teoksia? Niistä löytyy kovaa kiihotusta kansanryhmiä vastaan, esimerkiksi teollisuusjohtajia, joita Linkola kehotti tappamaan. Nämä homopuheet ovat hyttysen hyrinää sen rinnalla. Mutta kuten sanottu, lakia sovelletaan valikoivasti, muuten syntyisikin todella rumaa jälkeä. Linkolan elämäkerta on glorifioitu Finlandia-palkinnolla, kaikkine karmeine mielipiteineen, joita kirjoittaja Riitta Kylänpää esittelee, vaikka ei tietenkään niihin semmoisinaan yhdy.

Kun ironia ei aina mene perille, sanottakoon selkokielisesti, että kunnioitan Linkolan tinkimätöntä johdonmukaisuutta ja pelkään todella, että jonakin päivänä hänenkin tasoisensa ajattelijat otetaan oikeussaliin vastaamaan sanoistaan. Ikään kuin kehittynyt yhteiskunta ei kestäsi jyrkkiä toisinajattelijoita. He ovat henkireikä, silloinkin kun esittävät ”vääriä” eli ”rikollisia” mielipiteitä. Se oikeus täytyy sentään suoda, muuten tukehdumme tähän hyperkorrektiin yksimielisyyteemme.

21.11.2019

Kova urheiluviikko alkoi tiistaina Pitäjänmäellä. Moukarijätti Olli-Pekka Karjalainen kertoi Urheilumuseossa henkisen valmennuksen merkityksestä urallaan. Tilaisuudessa jaettiin Pekka Huhtaniemen järjestämän Dohan MM-kisaveikkauksen palkinnot. (Herrat kuvassa, O-P keskellä.) Voittaja oli kas kummaa museon johtaja Pekka Honkanen. Otin osaa ja sijoituin kunniakkaasti keskikastiin.

O-P Karjalainen puhui uransa alkuvuosien arvokisajännityksestä ja sen voittamisesta. Kun tultiin huipputasolle, moukari ei lentänyt niin kuin kotimaassa. Karjalainen totesi, että hänen olonsa isoissa kisoissa oli epämukava. Psykologinen valmennus laukaisi hermoilun siten, että heittäjä hyväksyi jännityksen osana persoonallisuuttaan ja vapautti itsensä pelosta. Leka alkoi taas lentää, aina Euroopan mestaruuteen saakka (joka tuli tosin valkovenäläisen kultamitalistin doping-paljastuksen jälkeen).

Karjalaisen analyyttinen pohdinta pohjusti hyvin eilistä futiskoetusta. Kun voitto julistettiin etukäteen varmaksi, Huuhkajilla täytyi olla sisimmässään kovat paineet. Voittohan piti toteuttaa käytännössä, ei ollut muuta mahdollisuutta. Jos toisin olisi käynyt, olisi todella tarvittu vastausta Hämeenkyrön ex-kirkkoherran Sakari Virtasen esittämään kysymykseen: onko maassa tarpeeksi psykologeja ja terapeutteja lohduttamaan pettyneitä?

Onneksi niitä ei tarvita. Sen sijaan tarvitaan pian alan ammattilaisia hillitsemään ylipursuavaa voitonuhoa. Tämähän on vasta karsinta kisoihin. Suuri tapaus siitä huolimatta. Tosin on muistutettu myös siitä,että Suomi on pelannut ennenkin arvokisoissa: olympialaisissa 1912, 1952 ja 1980. Niitä ei ilmeisesti lasketa. Nyt ollaan ensi kerran tosi reissussa niin että morgoonit soi.

Henkisestä valmennuksesta on varmaan suurelta osin kysymys myös Huuhkajien menestyksessä. Teemu Pukki tunnusti, että eilinen matsi jännitti häntä enemmän kuin mikään aikaisemmin. Hän voitti jännityksen hienosti ja teki kaksi maalia. Voiko mies paremmin lunastaa itseensä ripustetut suunnattomat toiveet? Toivottavasti pää kestää jatkossakin.

Joukkueen sielu on tavoitettu, siitä on tehty yhtenäinen ja voitontahtoinen toisin kuin monesti ennen. Rive eli Markku Kanerva lausahti lakonisesti, että asenteen pitää olla kohdallaan. Siinä koko salaisuus. Asenne on ollut todella kohdallaan jo pari-kolme vuotta. Todistinkin poikani kanssa kerran tuota tiheää tunnelmaa Ratinassa. Nyt meillä oli lämmin kotikatsomo täällä Sepänkadulla.

Jääkiekossa toteutui keväällä sama taika. Harmi että yleisurheilun puolella asiat eivät ole yhtä hyvin. Karjalainen myönsi alakuloisesti tiistaina, että kulunut vuosi on ollut kaikkien aikojen surkein yleisurheilussa. Moukarikin lentää meillä nykyisin kymmenen vuotta vähemmän kuin O-P:n aikana. Sen totesivat kuulijat, hekin allapäin. Mutta pientä toivoa pilkotti, niin ainakin uskottiin.

Yksi suuri haitta Huuhkajien läpimurrosta on. Ensi kesäkuu, epäilemättä kaunis, humahtaa telkkaria katsellessa. Yle lähettää vihdoin suorana suomalaisten pelit ja kai muutakin. Mutta ei surra. Kun olen 50-luvulta alkaen, Kai Pahlmanin, Juhani Peltosen, Lauri Lehtisen, Reijo Jalavan, Olavi Lahtisen, Matti Kannaksen sankariteot todistaen seurannut pelejä milloin Stadikalla milloin radion äärellä ja viimein telkkarin, tämä tekee enemmän kuin hyvää. Olen mukana.

16.11.2019

”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme”, sanoi Mika Waltari.

Puoli vuosisataa vanha lausuma pitää edelleen paikkansa, ehkä entistä suuremmalla syyllä. Jos joku lähimmäisemme tosissaan haluaa uskoa syntiin, sovitukseen ja kadotukseen, parasta hänen on pitää suunsa kiinni ja päänsä alhaalla. Uskonnosta on tullut tarkoin säädeltyä myrkkyä, jota vain sille omistetuissa laitoksissa saa vapaaehtoisille tarjoilla. Niissäkin on suotavaa välttää liian ehdottomia julistuksia.

En ymmärrä, miksi tämä vesitetty ja maallistunut luterilaisuus voisi toisaalta olla vaaraksi kenenkään mielenterveydelle. Jos radiosta sattuu kuulemaan hartauspuheita, niissä tavallisesti suositellaan yleisesti hyväksyttyä elämänviisautta. Aniharvoin kukaan saarnaa kistinuskon lujaa ydinsanomaa: helpompi on kamelin päästä neulansilmän lävitse… Eihän hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä pidä pelotella sellaisella. Ilmastonmuutoskin sisältää helpommin nieltävää mukavuudesta pidättäytymistä kuin ankara kristillinen sanoma. Jota ei siis nykyisin juuri kuulekaan. Onhan onneksi armo sentään sama kaikille.

Kun kävin koulua, ei tällaisia kysymyksiä koskaan noussut esiin. Aamuhartauksiin mentiin parijonossa, siellä veisattiin jos viitsittiin, uskontotunnilla ja kirkkohistorian tunneilla istuttiin ja joskus vietiin pakolla kirkkoon. Ei siitä muistaakseni isompaa harmia koitunut. Kirkossa oli yleensä ikävää ja saarna oli pitkä, mutta niistä selvisi kun ajatteli muita asioita. Mitään traumaa niistä ei matkaan tarttunut.

Nyt on suojeltava herkkähipiäisiä, muun uskontokunnan jäseniä, uskonnottomia ja ateisteja. Heidän kai arvioidaan olevan kovin helposti vaikutettavissa. Mutta kun maassa kerran vaikuttaa tämä laimea yleisluterilaisuus, eikö maahanmuuttajien kotouttamisenkin yksi osa voisi olla siihen tutustuttaminen käytännössä. Siihen kaikille yhteiset joulujuhlat vaikka sitten kirkossa tarjoaisivat hyvin luontevan ja helppotajuisen mahdollisuuden.

Kirkoissa pidetään muuten kaikenlaisia tilaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä tunnustuksellisen uskonnon kanssa. Jos joltain iskelmätähdeltä seurakunta kieltää konsertin pitämisen kirkossa, siitä nousee kauhea haloo. Kyllä siellä on suvaitsematonta porukkaa!  Mitä hyvänsä maallista viihdettä täytyy saada kirkossa helskytellä, kun puitteet kerran on niin komeat. Mutta auta armias jos jossain Kouvolassa kirkkoon olisi tulossa koululapsia pitämään yhteistä joulujuhlaa, se onkin hienon oikeusperiaatteemme vastaista. Maksusta saa houkutella kansaa kirkkoon, opettajan käskystä ei. Raja siellä, suo ja vetelä täällä.

Jos tehdään niin kuin oikeuskäytäntö vaatii, että ensin on mukava yhteinen juhla koulussa – ja sen lisäksi järjestetään halukkaille käynti joulukirkkoon, kuinka moni lähtee juhlaa tuplaamaan? Teoria ja käytäntö eivät kovin hyvin tässäkään klaffaa.

Uskontoa on ennenkin pyritty karsimaan eri tilaisuuksista. Kun Taata Sillanpää piti tunnettuja joulusaarnojaan radiossa, niiden vastaava toimittaja Matti Kurjensaari pääjohtaja Hella Wuolijoen pyynnöstä toppuutteli kirjailijaa, ettei niihin tarvitse liittää mitään kristillistä sanomaa, riittää tuttu maanläheinen joulutunnelma. Sillanpää hämmästyi: ”Minä olen aina kuvitellut, että kristinusko liittyy jollakin tavoin jouluun…”

12.11.2019

Riemastuttavan hyviä juttuja Hesarissa, Esa Liljan essee Päätalosta ja Vesa Karosen arvio parista uudesta Päätalo-kirjasta. Tällaisia lukee mielikseen. Herätin Vesan puoli yhdeksältä puhelimella ja kiitin poikaa komeasta ravistelusta. Myhähteli siellä tyytyväisenä.

Kun kirjoitin sen Liljan mainitseman arvosteluni Päätalon kirjasta itsenäisyyspäiväksi 1978, seuraukset olivat kauaskantoiset. Sain ensin kustantajalta laatikollisen Päätalon siihen mennessä julkaistua tuotantoa. Sen jälkeen Päätalo lähetti minulle aina uuden kirjansa sen ilmestyessä kauniilla omistuksella varustettuna. Kirjoitinkin vielä aika monia arvosteluja niistä Hesariin ja Aamulehteen. Sittemmin Vesa otti vetääkseen Päätalon vankkureita. Tämän päivän arviosta näkyy, kuinka syvästi perehtynyt Päätalon tuntija hän on vieläkin. Antti Heikkisen ja Karoliina Timosen uudet kirjat hän käsittelee leppoisan ironisesti oikoen, mutta perimmältään oikeamielisesti.

Mehän istuimme Vesan kanssa viimeisen kerran Päätalon seurassa kesällä 2000 Rosendahlin ravintolassa Pyynikin Kesäteatterin ensi-illan jälkeen. Mukana olivat Leena Päätalo ja kustantaja Pekka Salojärvi. Ikimuistoinen ilta, Kallekin oli hyvässä vedossa ja kertoili kaikenlaista. Näytelmä oli Pohjalta ponnistaen, jota olimme Vesan kanssa sovittaneet. En muista että Kalle olisi sitä mitenkään kommentoinut, mutta selvästi mielissään hän oli siitä, että Iijoki-sarjaa esitettiin hänen kotikaupungissaan. Saman vuoden marraskuussa hän kuoli.

Päätalon hautajaiset Messukylän kirkossa menivät osaltani jokseenkin pommiin. Vieressäni istui Inkeri Kilpinen, jonka kännykkä alkoi soida juuri kun arkkua lähdettiin viemään alttarilta käytävälle. Inkeri etsi hädissään puhelinta, jolloin hänen käsilaukkunsa sisällys levisi kilisten kirkon kivipermannolle. Sen jälkeen Kirsi Kunnasta alkoi pyörryttää, ja hän pyysi minua kuljettamaan itsensä kotiin lepäämään. Näin minulta jäi kokematta Taivalkosken miesten arvokas rituaali, kun he lapioivat Kallen haudan umpeen. Kohtaukset olivat kuin suoraan Päätalon postuumista romaanista.

Päätalon maailmaan ei ole helppo päästä sisään, mutta kun on päässyt, teokset vievät mennessään. En ole lukenut koko tuotantoa edes kertaalleen, joten urakkaa vielä riittäisi. Ylöjärveläinen opettaja luki kaikki kahteen kertaan, ja kun häneltä kysyttiin, onko siitä mitään haittaa että lukee noin kauheasti Päätaloa, hän vastasi: – Ei siitä muuta haittaa ole, mutta ei kerkiä mitään muuta tekeen…

Perjantaina kävin pikipäin Tampereella tapaamassa poikaani isänpäivän edellä ja onnittelemassa samalla 80 vuotta täyttävää professoria ja kollegaa Yrjö Varpiota. Pirkkalaiskirjailijoiden toimistossa oli kodikas  kahvitilaisuus, jossa en ikävä kyllä voinut kertoa eilisestä löydöstäni. Ursula Viita-Leskelä lähetti ystävällisesti äitinsä Aila Meriluodon papereissa säilyneitä kirjeitäni Ailalle vuosilta 1972-74. Olemme silloin keskustelleet paljon Lauri Viidasta, josta Aila valmisteli kirjaa sarjaan Legenda jo eläessään. Hieno siitä tulikin. Varpio väitteli Viidasta samoihin aikoihin. Suhtauduin näköjään vähän epäillen hänen tutkimukseensa, kunnes kirjeeni kertoo:

”Itse Yrjö Varpiosta en voisi pahaa sanaa sanoa. Satuin tapaamaan miehen helmikuun alussa Tampereen yliopistossa, ja vaikutti perin sympaattiselta ja tärkeilemättömältä, juuri luotettavalta perustutkijalta. Sitä paitsi hän tavattoman ystävällisesti opasti minut alkuun kohden Sillanpää-arkistoa siellä yliopiston kellarissa, minne minulla nyt sitten on vapaa pääsy. Ja se on imponoiva varasto unohdettuja papereita, kirjeenvaihtoa yksin 55 mappia ynnä läjä muuta autuaasti unohdettua, läpikäymätöntä aineistoa.”

Sitten olen rämäpäisesti uhonnut, että ”sieltä räjäytän vielä täysin uuden tulkinnan, rajun rysäytyksen kirjallisuushistoriamme ja tutkimuksemme jähmettyneille laavakentille”. – Nuorena sitä sopii remmastella ja lupailla vaikka mitä, mutta kyllähän sen kanaverkkojen sisään sullotun arkiston raivasin perusteellisesti läpi, kun sain vahtimestarilta avaimen ja vapaan kulkuoikeuden Varpion vakuuksilla. Alkuperäisten papereitten lukeminen on aivan toista kuin digitoitujen. Siitä vielä myöhäiset kiitokset ja onnittelut. Kaksi kovaa täyttää tänä syksynä 80, talvisota ja Yrjö Varpio.

Onkohan Yrjö koskaan lukenut Päätaloa. En ole tullut kysyneeksi. Kyllä kai sentään, kun muuta tamperelaiskirjallisuutta tuntee läpikotaisin. Mutta ei voisi kuvitella aikaisempia professoreitani Annamari Sarajasta tai Kai Laitista pitelemässä kädessään Kalle Päätalon paksua kirjaa. Se olisi ollut heille kuin jokin vieras esine. Niin korkea kalkkimuuri kohosi vielä kansan rakastaman kirjailijan ja itseään arvostavan akateemisen tutkimuksen välillä. Berliinin muurin korkuinen! Lohkare sitä on minullakin kirjahyllyssä, paikan päältä noudettu. Tämähän menee aivan muisteluksi. Parasta lopettaa ennen kuin oikeasti alan, eikä siihen enää kauan menekään.

10.11.2019

Hieno aamu: ensilumi laskeutunut Sepänpuistoon! Tein tuimaa sauvalenkkiä puiston ympäri.

Yhtä hyvin herätti puolueiden kannatusgallup kommentteineen. Kerrankin kunnon liikahduksia. Demareilla vakava herätys, persuilla pyyhkii kovaa. Missä uinuu Soinin sininen tulevaisuus?

Sitten näin näköis-Aamulehdestä, että Simopekka Virkkulan juttu Yrjö Jylhästä ja kirjastani on komeasti kulttuurisivuilla. Päivä koheni entisestään.

Nyt pitäisi jo ryhtyä töihin. Torstai on toivoa täynnä. Eilisilta palaa ensin mieleen. Keskustelimme Maria Jotunista hänen nimikkoseuransa tilaisuudessa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Tätä varten kertasinkin vähän Jotunin tuotantoa ja huomasin taas, kuinka iskevän lyhytsanainen kirjailija hän on. Ensin tuntuu, että nämä novellit voi lukaista nopeasti, kunnes huomaa, että nämä vasta aikaa vaativatkin. Niin paljon Jotuni kätkee lakonisten rivien väleihin. Hän ilmaisee epäsuorasti yllättävän suorasukaisia asioita.

Tähän viittasi aikanaan F. E. Sillanpään lausuma Jotunin novelleista: ”Hienoa yskää ymmärrettävänä.” Jotuni oli niitä harvoja aikalaiskirjailijoita, joita Sillanpää tosissaan arvosti. Hän muisti lukeneensa lukiolaisena Rakkautta heti ilmestymisvuonna 1907 salaa huoltotädiltään. Kirjaa pidettiin rohkeana, ja sitä se on vieläkin.

Eeva-Liisa Haimelin johti puhetta Jotuni-seuran puheenjohtajana. Seura täytti 10 vuotta, joissain sen tilaisuuksissa olen käynyt Rikhardinkadun kirjastossa. Opiskelukaverini Pertti Lassilan kanssa kehuimme surutta Jotunin kieltä ja monitasoista ihmiskuvausta. Pertti vertasi Jotunia äskettäin suuresti juhlittuun Minna Canthiin ja totesi aivan oikein, että Canth on huomattavasti simppelimpi kirjailija. Hän sanoo juuri mitä tarkoittaa, ei ole vaikeuksia ymmärtää. Jotuni on monimutkaisempi ja vaatii enemmän tulkintaa. Ero selittää senkin, että Canthia on paljon käännetty, Jotunia niukasti.

Jotuni on hyvin auditiivinen kirjailija, kirjoitti korvakuulolta ja unohti turhat luonnonkuvaukset. Parhaita esimerkkejä tästä vaikkapa Hilda Husson pelkistetyt puhelinkeskustelut Lundqvistin kanssa. joka ei saa novelleissa edes suunvuoroa. Idean Jotuni kuuluu saaneen keskustelusta, jonka sattui kuulemaan seinän takaa. Jotunilla on kahdenlaisia ihmistyyppejä: naiivin tunteellisia, jotka odottavat oikeaa elämää, ja sitten kovia realisteja ja materialisteja, joiden tahtoon edellä mainitut usein taipuvat. Nainen on keskiössä, mutta ei mitenkään ihannoituna. Karskeja naisia novelleista löytyy.

Heini Tola on ohjannut kahteen kertaan Huojuvan talon, ja paikalla oli toinenkin saman teoksen ohjaaja, Eija-Elina Bergholm, joka teki vahvan neliosaisen tv-sarjan romaanista. Se on Jotunin kaiketi suosituin ja tunnetuin teos. Kirjailija itse panttasi sitä parikymmentä vuotta, kun se ei voittanut Otavan suurta romaanikilpailua 1935.  Perheväkivalta on kestävä ja aina ajankohtainen aihe. Tolan oli vaikea asetella henkilöitä sympatiansa piiriin, mutta tärkeintä oli välttää mustavalkoista asetelmaa. Myös Eeroa tuli ymmärtää ja nähdä Lea muunakin kuin uhrina.

Helena Ruuska kertoi kokemuksia Norssista, kuinka nuoret esimerkiksi Tšehovin Kolmeen sisareen  suhtautuivat. Jotunista ei ollut kouluesimerkkiä, emmekä mekään häntä kouluaikoina lukeneet, Kiveä, Ahoa, Viitaa, Heminbgwaytä kylläkin. Nyt huomaan, että uusissa opetussuunnitelmissa edellytetään oppilaiden lukevan vähintään kahdeksan kokonaista kirjaa ja hyvä edes niin. Ehkä tottuvat pitemmän tekstin lukemiseen, vaikka pakko ei aina kanna kestävää satoa. Jotunin kohdalla rohkea mutta piilotettu seksuaalisuus voisi kiinnostaa aikamme koululaisia.

Yksi mietinnän aihe koski Jotunin maailmankuvaa. Meidän otsikkomme oli ”Onni ja epäily Maria Jotunin maailmassa”. Epäilyn puolelle hänen tekstinsä tahtovat liukua. Aika pessimistinen kirjailija hän on, olisiko suorastaan ihmisvihaaja toisin ajoin? Pienoisaromaani Arkielämää on hänen valoisimpiaan, ja senkin luettuaan Eino E. Suolahti kuulemma ihmetteli, onko maalla aina näin tylsää…

Ensi keväänä Maria Jotunin syntymästä tulee 140 vuotta, ja silloin on tiedossa ainakin elokuvanäytöksiä Reginassa ja luentosarja Työväenopistossa. Jotuni-seura tietysti panee pystyyn omia tapahtumiaan, tämä keskustelu oli vasta alkusoittoa. Jotunia on kohtalaisesti julkaistu SKS:n ja Otavan toimesta, näytelmiä on esillä silloin tällöin, viimeksi mainio keinottelun kuvaus Kultainen vasikka Kaupunginteatterissa., varsin ajankohtainen rahanhimon satiiri.

Voisi myös sanoa, että Jotuni osaa olla hyvinkin kryptinen kirjailija. Lukekaa vaikka novelli ”Ei kannattanut” kokoelmasta Rakkautta, Mistä siinä mielestänne on kysymys paitsi miehen vallankäytöstä ja mitä siinä oikeastaan tapahtuu? Jotuni kirjoitti myös aforismeja, kirpeitä ja oivaltavia, joita Eeva-Liisa meille alussa ja lopussa esitti. Kolme novellia luettiin esikoiskokoelmasta Suhteita – Herran teitä, Nainen ja Vapaus – niissäkin riittää tutkittavaa. Apua saa kahdesta elämäkerrasta, Irmeli Niemen ja Kari Tarkiaisen, ja kolmattakin kuulin jo kaavailtavan. Ollaan siis kuuntelulla.

7.11.2019

Matti oli hyvässä vedossa kahden ison leikkauksen jälkeen ja piti kiintoisan alustuksen aikamme turbulensseista. Maailma kolminapaistuu, kaikki on liikkeessä ja tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Täällä lintukodossa hyristelemme toistaiseksi turvassa. Ei Putin meitä eikä länsi-Eurooppaa uhkaa, sen Mattikin vahvisti. Venäjä hakee uusia asemia Lähi-idässä. Sillä ei ole uusiutuvaa teollisuutta, sen idea on laajeneminen, kuten sanoi jo Mauno Koivisto. Kiinan kortit katsotaan, mutta Trump voi jo loppuviikosta sekoittaa kaiken. Elämme kiinnostavia aikoja.

Meillähän on huolen aiheena se, että presidentti Niinistö on liian suosittu! Se tietysti synkistää demokraattista mainettamme maailmalla. Muuan tyyppi, taisi olla ekonomisti Heikki Pursiainen, lausui Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa ihmettelynsä sen johdosta, että joku sisämaan harmaa juristi, jolla sattuu olemaan mitali rinnassa, kerää tällaisen kansansuosion. Eipä tullut mieleen,  että juristi on tehnyt hyvää työtä presidenttinä. Muistuttikin design-lehden päätoimittaja kohta, että miehellä on myös tyylikäs nuori vaimo, pieni poika ja koira. Nehän ovat vahvan johtajan tärkeimmät valttikortit?

Mitä sekoilevampaa on demokraattinen asiain hoito vaikkapa Italiassa, Espanjassa, ailahdellen Ranskassa ja pian Saksassakin Merkelin jälkeen, en näe vahvaa johtajaa kovinkaan suurena uhkana maanosamme kehitykselle.

Muuten, samassa Kulttuuriykkösessä pohdittiin 1920-luvun iloista aikaa verrattuna pian alkavan 2020-luvun näkymiin. Kosmologi Enqvist, yleensä järkevä mies, riehaantui mustaamaan vanhan 20-luvun mainetta fascistien marsseilla, Hitlerin ja Mussolinin valtaannousulla ym.  Mussolini marssi Roomaan 1922, mutta Hitler nousi valtaan kymmenen vuotta myöhemmin. Kaikkea ei voi panna diktaattorien niskoille.  Tulenkantajilla oli monesti ihan hauskaa Helsingissä ja Pariisissa. Kuinka sanoikaan Waltari: ”Ken ei ole ollut Pariisissa 1920-luvulla, ei tiedä mitä vapaus on.”

Nyt tiedämme asiasta vielä vähemmän. Muiden vapauksien ohessa sananvapaus kuristuu. Lait ja säännöt, korrekti käytös ja suppuun menevä suu ovat tämän ajan tunnusmerkkejä. Samalla paine purkautuu vihaisiin somepuheisiin.

Korkeimmalla oikeusviranomaisella on siis aikaa tutkia yhden kansanedustajan 15 vuotta vanhaa kirjoitusta ihan mahdollisena rikoksena. Siinä hän Raamattuun vedoten vastusti homoseksualismia ja loukkasi siis yhtä kansanryhmää. Poliisi on asian jo kertaalleen tutkinut ja katsonut syytteen aiheettomaksi. Johan on vanhan kirjoituksen tulkintaan käytetty aikaa, aivoja ja verovaroja. Samaan aikaan maassa jää tutkimatta suuri määrä todellisia rikoksia. Miten Mikko Paatero todistikaan: vain 10% omaisuusrikoksista pystytään selvittämään. Niin kai jos poliisi ja ylin viranomainen syynäävät tällaisia homojuttuja. Lisää poliisivoimia tarvitaan, koska kiistanalaisia juttujakin kirjoitetaan joka päivä lisää. Minne on karannut normaali järkikulta?

Ehdotan että saman tien kielletään koko Raamattu tai ainakin sen siteeraaminen missään tarkoituksessa. Siellähän on vaikka minkälaisia juttuja ja monia kansanryhmiä halvennetaan olan takaa. Jumala vihastuu milloin millekín joukolle ja jälki on hirveää. Yllytystä löytyy väkivaltaan ja vihan ilmaisuihin. Kiellettyjen kirjojen listalle vaan!

Ei ole Kalevalakaan putipuhdas arveluttavista aineksista. Louhi Pohjan akka on melko karkea ja häikäilemätön naissukupuolen edustaja ja antaa väärän kuvan yleensä pohjolan asukkaista. Ilmankos saamelaisia on aina sorrettu. Väinämöinen ansaitsee taannehtivat syytökset pedofiliasta ja sukupuolisesta ahdistelusta. Koko kansallinen kirjallisuutemme on käytävä läpi ja poistettava kohtaukset, joista voi koitua yllytystä mustalaisia, savolaisia tai turkulaisia vastaan. Stadin spurgut on usein kuvattu liian räikeässä valossa ottamatta huomioon heidän sosiaalisen asemansa alentumiseen johtuvia yhteiskunnallisia syitä.

Joku vahva oikeusviranomainen tähän tarvittaisiin, joka viheltäisi pelin poikki. Rajansa uskovaistenkin vainolla. Jospa tutkittaisiin välillä vaihteeksi yhtä suurella huolella taparikollisia, veronkiertäjiä ja mottoripyöräjengejä.

Kiertue päättyi: Hämeenkyrössä, Nokialla, Turussa. Nyt taas Helsingissä.

Kun maalämpöputken poraus oli pihassa valmis, lähdin Nokialle Pihkatappiin saunomaan. Sina luki Aila Meriluodon runoja, me Mailan kanssa arvioimme ja hyväksyimme. Rakenneltiin pientä iltamaohjelmaa, joka aloittaa 15. joulukuuta Bar  5/5 kulttuuriklubilla Tampereella. Hienoja runoja, huokailimme. Lasimaalauksesta Sina aloitti ja pääsi toiseen kokoelmaan, Sairas tyttö tanssii. Jokunen näyte mahtuu mukaan myöhäisemmästä Elämästä. 

Miten aukesikaan tähtinen syystaivas puntun lämmöstä! Se tuntui liittyvän osana runoihin, olevan ikään kuin autenttinen taideteos. Sinan ruhtinaallinen tarjoilu täydensi pyhäin odotuksen.

Ajelin sieltä lauantaina Turkuun, missä pidettiin Erkki Mäkisen muistokonsertti Näin jäätiin henkiin. Paikkana oli T-talo vanhan Hämeentien varrella. Marja tuli mukaan suoraan Helsingistä, Salla Puolalanpuistosta. Muuta väkeä kertyi perinteisen työväentalon sali täyteen.

Tämä oli jo kolmas Mäkisen muistotilaisuus. Hän kuoli 2003 54-vuotiaana vaikeaan sairauteen. Kävin häntä katsomassa muutamia kertoja Liedon hoitokodissa. Riipaisevia käyntejä. Voimamies kuihtui silmissä. Markku Into kirjoitti tilanteesta hyvän runon, jonka Tapio Kouki esitti. Juuri niin minäkin käynnit koin.

Tästä kertyi lämmin, läheinen ja hyvin aito muistokonsertti. Kuultiin 15 Erkin sanoittamaa laulua eri artistien esittäminä. Elina Partanen kuului järjestäjiin ja hänellä oli hyvät laulut: Tuulessa soitto sous ja Uinu untuvainen sekä Häälaulu yhdessä Dick Holmströmin kanssa. Useimmat laulut olivat peräisin Erkin näytelmistä. Kun aikanaan näin monet ensi-illassaan, tuli tuttu haikea ja kirpaiseva olo.

Tämä oli jo toinen nostalgialataus samalla viikolla, kun maanantaina kuuntelimme niitä Kaj Chydeniuksen lauluja. Elina esiintyi molemmissa ja hommasi meille ystävällisesti liputkin Finlandia-taloon. Tämä Erkin ilta oli  vaatimattomampi, mutta ainakin meille ystäville koskettavampi kuin Chyden virallisempi konsertti. Tippa kierähti väkisin silmään monessakin kohden.

Siellähän oli kuten parlamentaarikko Aki Lindén vieressäni totesi entisen poliittisen nuorisoliikkeen vahva edustus paikalla. Turun vanhat taistolaiset kokoontuivat muistojensa äärelle. Tapio Kouki vapautti tunnelmaa sarkasmillaan: Kun silloin suunniteltiin kuumeisesti vallankumousta Kulttuurityöntekijöiden liitossa, mitäs nyt sanotte, kun se on valmis?

Erkki horjui vähän rintamien välissä ja minähän oli Turun käynneilläni aivan ulkopuolinen, mutta muistan ne ajat hyvin. Ei sitten tullut sitä vallankumousta, Luojan kiitos. Tuula Amberlan esittämä Alla Otavan jatkoi kosmista viritystä mielessäni siitä, mihin Pihkatapin puntussa oli jääty.

Toisella puoliajalla tunnelma nousi väkevästi. Anneli Saaristo, Erkin luottolaulaja, kohotti loppunousun kattoon Viimeisellä valssilla Viipurissa, Neidonryöstöllä, Kirsikankukalla ja kaikkien laulajien rintamalla finaalissa Näin jäätiin henkiin.  Loistava idea oli Annelilta se, että hän luki Erkkulin hänelle lähettämiä riemukkaita haukkumakirjeitä. Erkki tähtäsi kaupalliseen menestykseen Annelin imussa, vaikka kuinka luokkataistelua saarnasi. Jussi Helminen juonsi illan ansiokkaasti esitellen Erkin tekstejä romaaneista ja näytelmistä. Paljon olisi muisteltavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Hämeenkyrössä teimme heinää, toikkaroimme kylillä  ja Erkki näyttelikin Myllykolussa 70-luvun vallattomina vuosina. Elämä oli auki laidasta laitaan.

Lopuksi syötiin soppaillallinen, juotiin viiniä ja tavattiin tuttuja. Erityisen lämpimiä hetkiä vietimme Elinan, Tiina Parkkisen ja muutamien muiden kanssa. Tapasin myös Erkin miehekkään pojan Aleksin, jolla on kaksi pientä lasta, joka vaikuttaa Espoossa ja opettaa filosofiaa koulussa. Hyvin on poika myllystä selvinnyt. Sali oli kuin yhtä perhettä, vähän harmaantunutta ja luovuttanutta, mutta silti säihkysilmäistä ja intomielistä. Näin jäätiin henkiin, kaikesta huolimatta.

3.11.2019