Panu Rajala

Jari Tervon toimittama sarja Mauno Koivistosta piti ahmaista loppuun Areenalta sunnuntai-iltana. Erittäin mielenkiintoinen, sekä muistoja herättävä että uusiakin tiedon pirahduksia tarjoava ohjelma. Parhaita jaksoja olivat nuoruuden kehitysvaiheet, sotakokemukset, opiskelu tohtoriksi ja sitten poliittisen uran muutamat trillerit. Ihmeellisen varmalla vaistolla Koivisto aina eteni ja selviytyi.

Luin rinnalla syksyllä ilmestynyttä kirjaa Merkillinen Mauno, toimittajina Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen. Siinäkin on hyvin valaiseva juttuja. Toistuu sama käsitys kuin tv-sarjassa: Koivisto ei ollut helpposelkoinen ihminen, vaan säilytti aina jonkin salaisuuden. Kukaan ei tunnusta päässeensä hänestä ihan perille – ellei sitten Tellervo.

Erään avaimen tähän tarjoaa norssitoverini Eero Huovinen artikkelissa, joka on mielestäni kirjan paras. Siinä valotetaan harvinaisella tavalla Koiviston uskonnollista vakaumusta ja myös sen muutoksia, varsinkin sodan vaikutusta näkemykseen. Lopulta usko kulki ilmeisesti pohjimmaisena varantona kovissa poliittisissa taistoissa. Ehkä se oli juuri se ulottuvuus, johon kanssaihmiset ja toiset poliitikot eivät ylettyneet. Tai eivät uskoneet tai huomanneet sen jatkuvaa vaikutusta tässä kovan luokan poliittisessa pelurissa. Koivisto ei mitenkään julistanut uskoaan, päinvastoin.

Koivisto näyttää aina uskoneen, että sekä hänen että Suomen kansan yllä oli tietty varjelus. Tässä hän tulee varsin lähelle Mika Waltarin ajattelua. Vahinko että nämä miehet eivät ehtineet olla läheisesti yhteydessä keskenään. Waltari oli kirjeenvaihdossa Kekkosen kanssa, mutta en muista mitään kosketusta Koivistoon, joka oli sentään jo nouseva ja näkyvä poliitikko Waltarin viimeisinä vuosina. Voihan joku miete tai kirje löytyä, Waltarin papereista on vielä suuri osa selvittämättä.

Merkillisestä Maunosta kirjoittavat silmiä avaavasti hänen kehitystään kuvaavat alkupuolen tarkastelijat Mikko Majander ja Tapio Bergholm, joka valmistelee Koiviston elämäkertaa. Lähimmin Maunoa lienee seurannut Pikku-Limppu Lindblom, ja hyviä havaintoja on muillakin. Ihmettelin kuinka tarkkaan Koivisto ehti perehtyä jopa uuteen asetekniikkaan ja puolustuksen monitasoisiin kysymyksiin, mikä ilmenee Juhani Kaskealan artikkelista. Olikohan Kekkonen tällaisesta yhtään perillä, hän taisi uskoa poliittisiin ratkaisuihin. Entä Koiviston seuraajat?

Eniten uutta opin siitä, kuinka syvästi tieteellinen ajattelu vaikutti Koivistoon, kuinka varhain hän jo rakensi neuvostosuhteitaan ja opiskeli kieltä ja kuinka laajan lukeneisuuden hän ehti monien toimien ohessa hankkia. Näitä valaisevat sekä kirja että tv-sarja sen vanavedessä. Epäilemättä ainutlaatuinen valtiomies jopa kansainvälisesti katsottuna. Huvitti kuinka hellahuoneen poika pokkana neuvoi täällä Bushia ja Gorbatsovia valtapoliittisissa ja aseriisuntaan liittyvissä asioissa. Häntä mitä ilmeisimmin kuunneltiin.

Hiukan murheellista on seurata Paavo Väyrysen jatkuvaa vänkäilyä (tänään Tervo vastaa Hesarissa), mikä ilmentää, että hän ei vieläkään suostu myöntämään yhtäkään virhettään. Koivisto vain sattui olemaan taktikkona ylivertainen, mihin Väyrynen kompastui toistuvasti kovassa yrityksessään päästä valtaan. Koivistolla sen sijaan oli varaa myöntää erehtyneensä Baltian tapahtumien arvioissa: ”haaveilijat olivat oikeassa toisin kuin me realistit, onneksi”.

Seurasin Koiviston paria vaalitilaisuutta 1982. Kannatin häntä kovasti ja surin, etten maalle muutettuani voinut toimia niin aktiivisesti kuin pieneltä osaltani olisin halunnut. Ihmettelin vaalitilaisuuksissa samaa, mistä Tellervo Koivisto miestään kritikoi: miksi hän valmiiksi hurmioituneelle yleisölleen puhui niin vaisusti, luki vain monotonisesti kirjoitetun puheen. Todella matalaa profiilia, mutta yleisö villiintyi siitäkin huolimatta. Ja ääniä ropisi.

Tapasin Koiviston vain muutamassa yhteydessä. Läheisimmin oli mahdollista keskustella hänen kanssaan Katri Helenan juhlakonsertin yhteydessä Finlandia-talossa 1990-luvun puolimaissa. Sain kunnian isännöidä häntä salissa ja jatkoilla. Näinkin viihteelliseen tilaisuuteen tullessaan presidentti oli vaivautunut ottamaan selvää tulevasta puhekumppanistaan. Hän teki kysymyksiä joistakin kirjoistani kuten Poika Tuomisen elämäkerrasta ja yltyi sitten moittimaan Juhani Suomen uusinta Kekkos-volyymia: ”Hän selostaa monet asiat ihan väärin..!” Kyse oli Koiviston hallituskausien tapahtumista, tuohtumus oli aitoa.

Koivisto kutsui meidät Katrin kanssa linnaan 1993, se oli ensimmäinen kerta ja vaikuttavin kaikista. Jyhkeä presidentti hän oli, ylittämätön. Minun sukupolveni toinen presidentti, Kekkonen oli ensimmäinen. Nykyinen presidentti astelee kyllä vakuuttavasti samaa polkua. Ihmeellinen herraonni meillä, olisiko varjelusta siinäkin.

30.12.2019

Onpa puheenpälinää piisannut Kangasalan seisontakiellosta. Ei ole tämä palsta aikoihin saanut näin paljon palautetta. Siispä pieniä jatkokommentteja.

On nimittäin huomattu, että Pirkanmaan maakuntalaulu on tuo ”Kesäpäivä Kangasalla”. Ja siinäkin onneton viimeinen säkeistö: ”Oi Herra intoa anna ain’ maatamme rakastamaan…” Tällaista Topelius meni loruilemaan.  Ainahan se on seisaaltaan juhlissa laulettu, mutta kuinka nyt on toimittava? Laittaako kaupunki siitäkin uuden direktiivin, että istutaan nyt ainakin viimeisen säkeistön aikana, vaikka muulloin seistäisiinkin rinta kaarella.

Ei ole helppoa päättäjillä näinä aikoina. Mutta valoa näkyvissä, ihan oikeasti. Timo Vihavainen on ladannut ilahduttavan tervejärkisen jutun uusimpaan Kanavaan. Siinä oikeuslaitosta kehotetaan vakavaan itsetutkiskeluun. Kansanryhmiä vastaan kiihottamisessa, siitä syyttämisessä on menty järjettömyyksiin. Kantaväestö suojelee mariginaaleja hysteerisemmin kuin he itse haluaisivatkaan. Näin rohkeasti tykittää Vihavainen:

”Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että kulttuurisesti kirjavassa valtiossa kaikkien ryhmien uskomukset ja tavat nauttisivat yhtäläistä pyhyyttä ja koskemattomuutta. Suurella enemmistöllä eli kantaväestöllä on sekä oikeus että velvollisuus vaalia omaa kulttuuriaan, joka yhdistää kansakunnan menneet, nykyiset ja tulevat sukupolvet, Mariginaaliryhmien velvollisuus on sopeutua siihen eikä päinvastoin.”

Toivottavasti tuosta ei nyt tule uutta syytettä kiihotuksesta viranomaisia vastaan. Vihavainen katsoo lisäksi, että  ”täydellisen farssin ainekset löytyvät esimerkiksi siitä, että valtakunnansyyttäjä on alkanut tutkia vanhoja Raamattuun viittaavia lausuntoja, jotka vielä periytyvät ajalta, jolloin tutkinnan perusteena olevia määräyksiä ei ollut laissa.”

Entistä pahempaa. Tässähän pannaan kyseenalaisiksi multikulturalismin ja identiteettipolitiikan pyhät edistykselliset periaatteet! Samaan koriin menee vielä kielto pitää koulun joulujuhlia kirkoissa. Peloton kaveri on tämä Vihavainen, mutta onhan se ennenkin huomattu.

Ehkä näin jouluna jokin mielenmaltti on vielä saavutettavissa. Joulun ja Jeesuksen vastainen kampanja on Amerikasta päin rantautumassa meillekin, mutta perityt vastavoimat ovat täällä kyllä vankat. Lohdullisesti jopa Roman Schatzin kokoama joukko tuli maanantaina siihen lopputulokseen, että vastavaikutuksena palaamme pian ihan perinteisen vanhan kunnon joulujuhlan kannalle ilman mitään kirskuvia sivuääniä.

Serkkuni Riitta kertoi muuten Tuusulan koulun joulujuhlasta muutama vuosi sitten. Kun Enkeli taivaan veisattiin, noustiin seisomaan viimeisen säkeistön kohdalla. Eturivissä oli kolme sievää muslimityttöä, jotka jäivät istumaan. That was it, kukaan ei loukkaantunut kenellekään.

Mitäpä tähän enää sanoisi muuta kuin että: Oikein Hyvää Rauhallista ja Perinteistä Joulujuhlaa Kaikille!

24.12.2019

Kangasalan kaupunki on yhdessä koulun rehtorien kanssa päättänyt, että lapset eivät saa nousta seisomaan koulun joulujuhlassa Enkeli taivaan -virren viimeisen säkeistön aikana.

Jumala tuskin on kovin tarkka siitä, lauletaanko hänen kunniaansa seisaaltaan vai istualtaan. Päätös on kuitenkin siinä määrin merkittävä ennakkotapaus, että sen laajentamista muihinkin yhteyksiin kannattaa harkita.

Kansallislaulun aikana on usein noustu seisomaan juhlissa ja urheilukilpailuissa. Onko nyt kansallisuus tärkeämpi kunnioittamisen kohde kuin kaikkivaltias Jumala? Epäilen että epäisänmaallisia on tilaisuuksissa yhtä paljon kuin eri uskontokuntaisia tai uskonnottomia. Globaalisti ajattelevat tuntevat itsensä syrjäytyneiksi, kun toiset hartaina todistavat rakkautta omaan maahansa. Nationalistiset tunteet saavat helposti sytykkeitä seisaaltaan laulettavista kansallislauluista.

Konserteissa ja teatteriesityksissä on yhä useammin tapana nousta seisomaan loppukiitosten aikana. Entä ne katsojat ja kuulijat, jotka eivät ole yhtä innoissaan esityksestä? Jos esitys olikin joidenkin mielestä hiton huono. On hiukan kiusallista jäädä istumaan ja osoittamaan siten mieltään toisten suitsuttaessa standing ovationia. Olisiko tällainen tasapuolisuuden nimissä kiellettävä? Ehkä tarvitaan selventävät kriteerit niissä esityksissä, joissa seisaaltaan kiittäminen olisi suotavaa. Rajaksi voisi laittaa vähintään neljän tähden kritiikit. Niistä sitten vahvistettu suositus teatterin ja konserttisalin seinälle: SEISOVAT LOPPUKIITOKSET. STANDING OVATION PLEASE.

Mielpiteitä ja tunteita on ihmisten keskuudessa ääretön kirjo. Ehdotonta yhtenäisyyttä on vaikea saavuttaa. Aina on eriuskoisia ja toisinajattelijoita joukossa. Kun yksi nousee seisomaan jotain elämystään kunnioittamaan, toinen synkistyy. Selvät säännöt auttaisivat. Kirkkojen jumalanpalveluksissa on kirjaan säädetyt kohdat, joissa seistään ja sillä hyvä. Jumalattomissa huvimenoissa voitaisiin aivan samoin tarkentaa seisontasäädöksiä. Siinäpä tuiki tarpeellinen toimikenttä kaupunkien ja kuntien sivistyslautakunnille.

Tv-uutisten väläyksessä Kouvolan lapset olivat vähän onnettomia, kun joutuivat hätäisesti järjestämään joulujuhlaansa koulun ruokalaan kirkon sijasta. Kielto tuli korkealta taholta, jolla tuskin oli aikaa perehtyä konkreettisiin olosuhteisiin koulussa. Tietysti päättävissä asemissa istuvat aikuiset tietävät lapsia paremmin, millaisen juhlan he ansaitsevat.

Kirkoissa on yleensä liikaa uskontoon viittaavia tunnuksia. Onneksi ne eivät häiritse iskelmälaulajia näin joulukonserttikiertueiden parhaaseen aikaan. Tunnustakoot he mitä uskonto- tai pakanakuntaa hyvänsä, heille ja heidän maksaville kuulijoilleen suodaan juhlavat uskontopitoiset kehykset. Lapset tyytykööt autioon ruokalaan. Paljon olisi tässäkin käytännössä säätämistä ja tarkentamisen varaa. Kaupunkien lautakunnat ja kirkkohallitukset nyt yhdessä pohtimaan, kenen sopii esiintyä alttarilla ja kenen ei. Ja saako yleisö nousta seisomaan Enkeli taivaan tai Kassu Halosen ”Sydämeeni joulun teen” -säkeistöissä vaiko vasta konsertin lopussa, jos silloinkaan.

Usein on niin, että pieni ihminen ei pysty itse ratkaisemaan näin isoja kysymyksiä. Siksi tarvitaan demokraattisesti valittuja edustajia laatimaan lakeja ja tekemään päätöksiä puolestamme. Tuottaa aina tiettyä turvallisuuden tunnetta, kun tietää, koska pitää istua ja koska saa seistä. Kiitos Kangasalan päättäjille hyvästä päänavauksesta kunnioittamispäätösten vaikealla tiellä!

Ja kaikille hyvää Tuomasta, joka joulun tuopi. Totta puhuen olkaamme edelleen mahdollisimman itsenäisiä ja riippumattomia virallisista päällepäsmäreistä siinä ahtaassa raossa, joka meille vapaille kansalaisille on vielä jätetty. Istutaan ja noustaan seisomaan jumaliste jos siltä tuntuu. Se on myös verenkierron ja mielenvirkeyden kannalta terveellistä vuoroliikuntaa. .

21.12.2019

Olihan kova kirjallinen loppunousu syyskauden kruununa. Torstaina seurusteltiin digitaalisen takkatulen lämmössä Otavalla, perjantaina lähdettiin Kyröön, lauantaina aukeni suuri Nobel-muistojen päivä ja sunnuntaina puheltiin ja lausuttiin runoja Tampereen kulttuuriklubilla.

Hämeenkyrössä aloitettiin lauantaina kello kymmeneltä kunniakäynnillä F. E. Sillanpään haudalla. Räntää vihmoi, sukulaiset ja  mestarin nimikkoseuran edustajat laskivat kukkansa ja eri ryhmiä kuvattiin. Kalervo Kallion laatima reliefi on jykevä. Kauno muisti olleensa laulamassa, kun sitä paljastettiin. Panin paremmaksi: olin jo hautajaisissa 55 vuotta sitten, en tosin laulamassa.

Kokoonnuimme kirjastoon Nobel-kahveille. Sillanpään 80-vuotias kultamitali kunniakirjoineen juhlavoi paikalla. Sakari Sillanpää kertoi yksityiskohtaisen hersyvästi Äfeen seurueen pitkästä Nobel-matkasta Tukholmaan, lähteenä isänsä Juhanin muistot ja Anna von Hertzenin kirja kiertueen vaiheista. Sota oli jo alkanut, järjestelyt poikkeuksellisia. Sillanpää luovutti korun Lucia-neidolle ja juhli pontevasti akateemikkojen kanssa pienimuotoisilla herraillallisilla. Sitten hänet perheineen kutsuttiin lepäämään ja joulun viettoon paroni Hamiltonin vieraiksi Boon linnaan.

Seura-lehti näkyy vieläkin julistavan, että Sillanpää oli ”Nobelin varjolla sotaa paossa”, mikä on vanha ja karkea erehdys. Ensinnä hän puhui monessa kirkossa tuhatpäisille yleisöille ja keräsi rahaa ja myötämieltä taistelevalle Suomelle sekä lähetti mitalinsa käytettäväksi sotaponnistusten hyväksi. Toiseksi: mitä 51-vuotias armeijaa käymätön ylipainoinen kirjailija olisi enemmän voinut kotimaassa tehdä maansa hyväksi? Sillanpäästä tuli symbolihahmo, joka tunnettiin yli Euroopan. Eikö jo Marssilaulu, joka vastasi tunnetusti divisioonaa taisteluhengen kohottajana sodassa, yhdeltä kirjailijalta riittänyt?

Valmistauduttiin iltajuhlaan ja haettiin Sanna Nyqvist ja miehensä Jyrki Hakapää bussilta. Tohtori Sanna tuli pitämään juhlaesitelmän julkaistuaan mainion kirjan Alfred Nobelin perinnöstä, joka vieläkin palkintoina säilyttänyt asemansa. Sonnustauduimme illallisille Nuuttilaan, minne Sauli Tiilikainen oli jo Marjoineen ehtinyt harjoittelemaan Mailan kanssa. Vanha pikkupappila tuli täpötäyteen juhlapukuista väkeä. Sijoituimme Marjan kanssa entisten puheenjohtajien pöytään, seurana nykyinen puheenjohtaja Vilho Ponkiniemi ja vaimonsa Laila daaminani, Leena Siuko toisella puolella. Juontaja oli tietysti Silja Sillanpää.

Nyt täytyy sanoa ennen kuin väsytte tähän juttuun, että juhla onnistui yli kaikkien odotusten. En ole paremmassa ollut miesmuistiin. Luojan kiitos että Sauli innostui viime hetkillä lähtemään mukaan. Harvoin on kuultu muhkeampaa ”Ristilukkia”, ja aaria Siikrin kuvasta loihti silmiimme ilmielävinä Myllykolun kesäiset maisemat. Kostuipa siinä sukulaisten silmänurkat ja muidenkin. Maila Böhm viritti poloneesilla tunnelman ja oli vetreässä säestysvedossa. Helppo sitten herkullisen Nobel-henkisen aterian (snapsitkin! Eemeli olisi ilahtunut) jälkeen oli meidän kohottaa puheemme Sannan kanssa illan vaatimaan korkeuteen. Sanna kertoi kuinka laveasti Nobelia 30-luvulla meille tavoiteltiin, vilahteli siinä kymmenkuntakin ehdokasta, joista Sillanpää toki ylivoimainen kärkimies. Minä olin juhlapuheeni sytykkeeksi kaivauttanut esiin Osaran kartanon vieraskirjan sadan vuoden takaa. Nuori kirjailija FES luki novellinsa Maamiesseuran iltamissa syyskuussa 1919 ja kirjoitti vieraskirjaan kiitoksena enteellisen peräkaneetin: Hoppas annars att bli Nobel-doktor med tiden! 

Sanottu ja tehty, loppu on niin sanotusti historiaa, jota kannatti vieläkin juhlia. Kirjallisuuden Nobel-mitali on ainutlaatuinen meillä, toista ei ole vieläkään tullut. Ehdotinkin lopuksi, että mitali nostettaisiin vähän paremmin näkyviin kunnan matkailu- ja kulttuuristrategiassa. Vaatimaton kansanluonne on sitä etupäässä piilotellut pankin holvissa. Tosin kunnan johtoa ei näkynyt paikalla paria valtuutettua lukuun ottamatta, mutta toivon sanan kiirivän kunnantaloon. Ja Sillanpään Seura tietysti tarttuu asiaan kaksin tai kymmenin kourin. Onhan täällä yritystä peesata jopa Tamperetta Euroopan kulttuurikaupunkina. Eikö nyt yksi Nobel olisi lisäpunnus puntarissa?

Saimme ensimmäisen puheenjohtajan Matti Huusarin kanssa kalotit ja plaketit seuran ja toivottavasti kunnankin hyväksi tekemästämme työstä. Kyllä nyt kelpaa lepäillä laakereilla. (Kirjoitan tätäkin kalotti päässä, tuntuu sopivan.)

Jatkoimme vielä maalämpöisessä Viehätyksessä keskustelua nuorten tutkijain Sannan ja Jyrkin sekä Mailan ja Ainon kanssa. Ihmeen paljon näistä Nobeleista irtoaa juttua vieläkin, ehtymätön kultakaivos. Ja muustakin puheltiin, tutkimuksesta ja kirjallisuudesta, kirjamarkkinoistakin, ja kuulimme yliopiston kuulumisia.

Ihme että jaksoimme vyöttäytyä sunnuntaina vielä Sammonkadun kulttuuriklubiin kertomaan Aila Meriluodon runoudesta ja kuulemaan Sina Kujansuun sykähdyttävää lausuntaa. Eihän se tähän enää mahdu, lukijat jo uuvahtavat. On jatkettava aiheesta tuonnempna. Sanottakoon vain, että Maire Martikaisen junailema iltapäivä keräsi kuulemamme mukaan ennätysyleisön ja onnistui aivan nappiin. Mieliin painuva viikonloppu rännän rätkiessä, päivän viimein armahtaen pimetessä. Arvatkaas maistuiko lasi kylmää olutta kotona. Ja oliko kerrankin täyteläisen kiitollinen olo. Kertokoot Marjan (syntymäpäivänsä kunniaksi) ottamat kuvat loput.

15.12.2019

Oli vähän jähmeää touhua, totesi Hietsu Hietanen Tukholman Nobel-gaalasta. Mitähän siellä pitäisi olla? Bellmania laulettiin, pukujen loistoa, korujen kimallusta näytettiin ja herkkuateriain nauttimista ja valmistusta esiteltiin kädestä pitäen. Akatemia juhlii tavallaan, meillä hillutaan – no jaa, eri tavalla. Ei arvokkuus ole välttämättä jähmeää, keskustelut sinänsä näyttivät hyvinkin eloisilta.

Ehkä näitä juhlia katsellaan meillä kuin pihlajanmarjoja. Eipä näy yhtään suomalaista turpaa Nobel-juhlassa, ei palkittavana eikä kutsuvieraana. On ihan kiva katsella täysin toisia hahmoja kuin kotoiset vakionaamat. Odotin palkittujen perinteisiä esitelmiä, varsinkin kirjailijoiden. Menivätkö ne jotenkin ohi?

Sanna Nyqvistin kirja Räjähdemiehen perintö antaa hyvän taustan juhlille ja kertoo samalla huvittavia pikkujuttuja palkituista. Kirja keskittyy kirjallisuuden palkintoihin. Monelle palkitulle Nobel on merkinnyt ”hitonmoista katastrofia”, kuten Doris Lessing puuskahtaa. Julkisuus hyökyi niskaan, työrauha ja hermot menivät. On kirjailijoita, joilla oli rahaa muutenkin. Sitten on palkittuja, jotka eivät voineet poliittisista syistä ottaa sitä vastaan (Pasternak, Solzhenitsyn) sekä vapaaehtoisesti kieltäytyneitä (Sartre, joka kuitenkin kyseli jälkeenpäin rahasumman perään).

Joukossa on sittenkin ollut yksi suomalainen kirjailija, tämä F. E. Sillanpää, joka ei totisesti kieltäytynyt ja jolle raha tuli kipeään tarpeeseen. Palkintosumma riitti melkein hänen velkojensa peitoksi. Sillanpään palkinnolla oli pitkät juuret, hän oli kärkiehdokkaiden joukossa koko 30-luvun ajan. Päätös palkinnosta tehtiin toista kuukautta ennen talvisodan puhkeamista, mutta totta kai syksyn 1939 uhkaava tunnelma saattoi vaikuttaa akateemikkojen mielialoihin. Sillanpää voitti äänestyksissä ensin Herman Hessen ja sitten Johan Huizingan. Tärkeä ratkaisu oli se, kun vaikutusvaltainen tant Selma Lagerlöf kääntyi Sillanpään kannalle oltuaan ensin tätä vastaan. Draamaa riitti muutenkin, varsinkin palkintojuhlassa.

Silloin palkinnot jaettiin poikkeuksellisesti 14. joulukuuta ja vain akateemikkojen läsnä ollessa. Suomea pommitettiin parastaikaa, taistelut riehuivat itärintamalla. Sillanpääkin uskoi, että Suomi ajetaan Pohjanlahteen. Hänen Marssilaulunsa vastasi erään kenraalin mukaan yhtä divisioonaa taistelutahdon vahvistajana. Entä Nobel? Sen merkitys alkoi hukkua maailmansodan pauhuun. Sitä ennen Euroopan lehdistö juhli Sillanpäätä näkyvästi. Hänet nähtiin Suomen ruumiillistumana. Hän puhui Ruotsin kirkoissa ja keräsi rahaa Suomen taistelulle. Kultaisen mitalinsa hän lahjoitti sotaponnistusten hyväksi.

Mitali kunniakirjoineen putkahti näkyville Fazerin kassakaapista 1978. Silloin Heikki A. Reenpää ja Peter Fazer junailivat sen takaisin Hämeenkyröön eli F. E. Sillanpään Seuralle, joka oli vastikään perustettu. Olin mitalia vastaanottamassa Otavan tiloissa. Tuskin tulee kohdalleni enää vastaavaa tilaisuutta.

Näin onkin hyvin paikallaan, että Sillanpään Nobelia juhlitaan Hämeenkyrössä ensi lauantaina klo 18 juhlatalo Nuuttilassa, kun sen luovutuksesta tulee päivälleen kuluneeksi 80 vuotta. Ohjelma on tietysti huipputasoista, mukana yllätyksiä. Mitalikin on nähtävillä. Keskipäivällä historiaa muistellaan juhlakahveilla kirjastossa. Monia värikkäitä vaiheita sisältyi Sillanpään Nobel-seikkailuun. Ei hän suinkaan ollut ainoa persoonallisesti käyttäytynyt palkittu. Knut Hamsun oli palkinnosta niin riemuissaan, että taputteli tant Selmaa takamuksille ja lahjoitti Nobel-shekkinsä hotellin kerrospalvelijalle kiitokseksi hyvästä palvelusta. Sanna Nyqvist kertoo tämän niin, että Hamsun hukkasi shekin juhlapaikalle. Joka tapauksessa se palautettiin hänelle. Sillanpää piti varmasti shekistä kiinni kaksin käsin.

Akatemian pitkäaikainen sihteeri Anders Österling kertoo muistelmissaan, että Sillanpään juhlariemu kohosi sellaiseen korkeuteen, että hän haastoi arvon akateemikot painiotteluun. Hänen rauhoittamisensa annettiin akateemikko Sven Hedinin tehtäväksi, jolla oli tutkimusmatkoiltaan kokemusta villien itäsiperialaisten heimojen hallinnasta. Miehissä arvokkaat akateemikot saattoivat Sillanpään yöllä hotelliinsa Reiseniin.

Joten kyllähän nykyiset juhlat ovat vähän jähmeät entisiin verrattuina, Hietsu on oikeassa. Peter Handke otti saamansa kritiikin vastaan happamasti, mutta tyynesti. Olga Tokarczuk jutteli säteilevästi kuninkaan kanssa. Ei mitään repäisevää, mutta sitäkin tyylikkäämpää, hienostuneempaa, aidosti eleganttia. Pystyttäisiinkö meillä edes vastaavaan?

10.12.2019

Kyllähän sitä taas piti katsella, tätä puku-, kättely- ja kävelykavalkadia haastatteluineen, tansseineen ja patsasteluineen. Tiettävästi ainutlaatuinen viihdeohjelma maailmassa, vuoden katsotuin. Urheilu on erikseen.

Urheilijat korostuivatkin aivan ansaitusti tämänvuotisella vastaanotolla. Talvisota nosti ennätysmäärän veteraaneja esiin, oikein hyvä. Kauan heitä ei enää ole keskuudessamme.

Olihan siellä kirjailijoitakin, frakkipukuisesta Sirpa Kähkösestä siviilipukuiseen Tuomas Kyröön., joka luonnehti kollegoitaan tyhmiksi, mitä he epäilemättä joskus ovatkin. Keskisarja oli vetänyt frakin niskaan! Teemulla on aina iskevää sanottavaa toisin kuin monella taivastelijalla. Kustantajia oli paikalla koko joukko. Eevis meillä kaipasi enemmän teatteriväkeä. Tavallista kansaa oli tavallista enemmän. Väki tietysti nuorentuu ja rentoutuu.

Kauniita naisoletettuja näkyi kuten kuvassa, upeata kaikin puolin. Itseään toistavat, hitaasti uudistuvat juhlat ovat parasta. Yksittäiset mielenosoituksetkin saavat maksimaalisen huomion, siihen  nähden niitä esiintyy yllättävän vähän. Varmasti lisääntyvät.

Kun on tullut tavaksi muistella ja esittäytyä ja kertoilla ja tunnustella fb:n vilisevillä sivuilla, aloin minäkin muistella, millaisia juhlia olen siellä viettänyt. Viisi kertaa kävin, jokseenkin viiden vuoden välein. Hauskin ja mieleen painunein oli ensimmäinen Koiviston aikana Katrin kanssa. Kivaa oli myös Ahtisaaren aikana. Kahdesti olemme Marjan kanssa juhlineet linnassa, Halosen ja Niinistön kutsusta. Aivan loistavaa. Kaikki presidentit ovat tänä aikana kutsuneet, viimeksi 2015. Mieliala on vain vuosi vuodelta kohonnut.

Muistot tietysti kultautuvat. Aina olen kovasti viihtynyt, en tuskaile tungosta enkä kuumuutta ja tanssikin maittaa. Aluksi Katrin kanssa huomio oli ylitse vuotavaa, nyttemmin on sopivasti rauhoittunut.

Piti tänään lähteä Porvooseen tapaamaan tuttuja (sillanpääläistä juurta) ja kulkemaan Runebergin jälkiä, mutta sekä vastaanottajien että meidän päässä tuli terveydellisiä esteitä. Sitä paitsi sää on karmea. Lykätään hyvää hanketta.

Vanha Porvoo näyttäytyi torstaina kotimaisessa päiväelokuvassa. T. J. Särkkä teki kuin tekikin professorien vastustuksesta huolimatta elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu Runebergin rakkaussuhteesta Emilie Björksténiin. Pelättiin 1930-luvun lopulla, että elokuva loukkaisi kansallisrunoilijan kunniaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen elokuva valmistui välirauhan syksynä 1940, ja aivan seipään nielleen kunnioittava siitä tulikin, kuten huomattiin. Ansa Ikosen Emiliessä oli kyllä valoisaa eloa, mutta Kaipainen teki seisovaa patsasta ylevine ilmeineen. Siten suurmiehet silloin kuvattiin.

Nyt voin ottaa rennommin. Tulevassa kirjassa selvitän Emilie-suhteen todellisen merkityksen. Sehän paljastettiin jo 1922, kun Björksténin päiväkirjan otteita julkistettiin. Vanhat professorit olivat silloin ja taas uudelleen 1940-luvulla suhteen kimpussa. Silloin ilmestyi (1946) Lauri Viljasen koosteenomainen kirja Runoilijan sydän. Siitäkin kovasti hälistiin.

Nyttemmin tutkimus on jättänyt Runebergin rakkauden aivan sivuseikaksi. Matti Klingen Poliittinen Runeberg mainitsee Emilien kolme kertaa sivulausessa. Ilmeisesti rakkaus ei ollut kyllin poliittista, Mutta suuri merkitys sillä oli Runebergin elämään ja myös tuotantoon, jopa hänen sairastumiseensa, sen tulette huomaamaan. Jatkan tässä näitä seikkaperäisiä romanttis-eroottisia tutkimuksiani, heh.

7.12.2019

Olisi luullut, että kommentaattorien juhlaviikon jälkeen olisimme ansainneet hengähdystauon. Mitä vielä. Nyt ne vasta pauhaavatkin kaikissa medioissa in corpore. Tuskin ehtivät studiota vaihtaa välillä. Spekulaatiot lentelevät vuolaina, harvat osuvaat maaliin. Enemmistö ennusti, että Rinne säilyttää paikkansa. Jotkut reippaat kuten Timo Haapala kaatoivat hänet jo etukäteen.

Arviot vaihtelivat hauskasti. Ensin oltiin yksimielisiä siitä, että Rinne sähläsi liikaa Postin asioissa. Paatero hyvästeltiin kevyesti. Sitten oltiin tyytymättömiä Kulmunin ponnettomaan ulostuloon. Hän ”missasi” johtajuuden! Kun hän sitten ponnettomalla tyylillään kaatoi hallituksen, ei sekään kelvannut. Muistettiin että kepu pettää aina. Ja nyt kyttäillään tulevia liikahduksia silmä kovana. Teet niin tai näin, aina väärin päin.

Voi käydä niinkin, että pian kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat naisia ja samalla ministereitä. Varsinaista supertasa-arvoa! Meitä hallitsevat nuoret kipakat naiset. Vanhat herrat murisevat oppositiossa.

Kun katseli Sanna Marinin ja Katri Kulmunin silmäyksiä toisiinsa a-studiossa, luottamuksellinen sopu taitaa olla kaukana. Saamme pian uusia kahakoita, siinä määrin silmät leiskuvat. Marin olisi ensimmäinen pääministeri Tampereelta kautta aikojen? Ennen oltiin sitä mieltä, että Tampereelta ei voi tulla ministeriä, koska ei kuulosta vakuuttavalta kommentti ”hallitus miättii asiaa”. Marin vaikuttaa piinkovalta ja umpitotiselta naiselta. Johtaja-ainesta.

Jospa nyt saisimme kuitenkin taukoa itsenäisyyspäivän yli ensi sunnuntaihin. Sitten armahtaa jo joulurauha. Politiikka on kiva peli, mutta liika-annos turruttaa.

Leif Salmén kuoli liian aikaisin; nyt hän vasta korskuisi, vaikka ei päässyt enää julkisesti kommentoimaan. Hän oli sitä mieltä, että ihmisten pitää ajatella politiikkaa ja osallistua siihen yötä päivää. Toisaalta hän varmaan tyrmistyisi nykymenosta. Kun hän haastatteli parikymmentä vuotta sitten Jussi Halla-ahoa televisiossa, hän käänsi tälle halveksivasti selkänsä kuin jonkun taudin merkitsemälle. Kuinka hän myöhemmin kesti Halla-ahon nousun? Rauha terävän revolveritoimittajan muistolle.

Joskus kehuttu elokuva pettää. Pedro Almodóvarin Kärsimys ja kunnia on lattean väsähtänyt taiteilijakriisin kuvaus. Homo- ja heroiinikulttuuri tulee huolella kuvatuksi. Voiko ilman näitä elementtejä enää tehdä nykyelokuvaa? Ihana Penélope Cruz oli liian pienessä ja ankeassa roolissa. Kauas ovat jääneet räiskyvät naiset hermoromahduksen partaalla. Kohta leffa poistuukin ohjelmistosta, joten ei kannata kiirehtiä. Paljon tärkeämpiä on näkemättä.

4.12.2019

Aivan kuten Janne Virkkunen totesi museosta poistuessaan: siellä kannatti käydä. Kyse oli HAM:in näyttelystä, joka kertoo sotien mielialoista. Erinomainen näyttely, suorastaan liikuttava. Ihmisten kasvot, asennot, varusteet, vaatteet, siviilien vakavuus, lasten halu jatkaa leikin maailmaa taivaan pauhatessa. Aseman tungoksessa odotti koska vain näkevänsä omat vanhempansa. Eivät sattuneet kohdalle.

Ajan taide reunusti hyvin kuvallisia dokumentteja. Sodan tunnelmat välittyivät tauluistakin, vaikka hiljaisemmin. Ellen Thesleff ei tämän kovan konkretian jälkeen puhutellut samalla tavoin, mutta kotona piti ottaa esiin Hanna-Reetta Schreckin elämäkerta ja katsella hänen taustojaan. Tärkeät näyttelyt on nyt selvitetty, näitä ennen Sinebrychoffin Lucas Granach ja Ateneumin Schjerfbeck ja Ruoveden taiteilijat, joihin Thesleffkin kuuluu. Schjerfbeck puolestaan liittyi sodan taiteilijoihin, näyttelyt menevät kiintoisasti lomittain.

Sodan kuvia täydentelin nostamalla hyllystä siellä levossa lymyileviä kuvateoksia, Suomi tahtoi elää (1955) ja tuoreempi Sodassa koettua (2009), aikansa painojälkeä kummassakin. Jotenkin mustavalkoinen valokuva voi kertoa enemmän kuin dramaattinen tv-dokumentti tai edes värein ja ääniefektein melskaava elokuva. Koskettavia tuokioita, elettyjä hetkiä. On vielä mentävä jatkamaan elämyssarjaa Hakasalmen huvilaan.

Kuinka vastakkainen on sitten tanssin glamour-kavalkadi, jota MTV on tuhlaillen tarjoillut sunnuntai-iltaisin. Yritin sinnikkäästi vähätellä ja pakoilla tätä viikon huipputapausta monet vuodet, mutta nyt on tunnustettava, että sen korkeatasoisempaa viihdettä ei meillä ole aikoihin esitetty. Onhan se aivan huippuunsa viritetty ohjelmakokonaisuus, jossa kaikki osatekijät loksahtavat kohdilleen. Itse tanssiesitykset häikäisevät, mutta olivat menettäneet jotain alkuaikojen kömpelöiden amatöörien tuomasta karheudesta. Marja on seurannut ohjelmaa alusta asti, hienoja juttuja, voin jo myöntää.

Lauantaina olimme musiikillisessa seurassa Sauli Tiilikaisen ja Marja Sumarin luona eleganteilla päiväkutsuilla. Oli Marjan syntymäpäivä. Lisäksi oli hauska tavata taas Myllykolun muitakin tähtiä, Helena ja Kim Juntusta lapsineen. Jaa niin, Helena on tainnut välillä laulaa muuallakin pitkin maailmaa. Oli tilaisuus tutustua Okko Kamuun ja vaimoonsa Katriinaan. Henkevää herkuttelua pitkin iltapäivää.

Puhuttiin Syyssonaatin heikosta menestyksestä Kansallisoopperassa sekä Wagner-jutuista, joihin emme ehtineet ollenkaan mukaan. Veijo Balzarin Drom-teatteri ansaitsi happamen huvittunutta huomiota. Teatteripiireissä on kauan tiedetty huijauksen laatu ja määrä. Nyt se on paljastettu kaikelle kansalle. Romanikortilla on Veijo kerännyt sievoista tukea niin rahallisesti kuin illusionäärisesti. Korkeille tukijoille nolo pudotus todellisuuteen. Ikävä loppu koitti ilmeisen rikolliselle ”teatterikoulutukselle”.

Tänä lauantaina ilahdutti meidän Alman saama kiva kritiikki Hesarissa Nyrjähtänyt kitara – konsertista, joka esitettiin torstaina Musiikkitalossa. Jatkoa on kuulemma tulossa. Silloin menemme mekin paikalle, nyt Alma arveli, ettemme niin modernista musiikista ymmärrä kuitenkaan mitään.

Saulia kuuntelimme jo tiistaina Suomalaisella Klubilla, missä vietettiin koulutoverin Aarno Cronvallin ja muutamien muiden offisianttien läksiäisiä hallituksesta. Siellä on tasokkaita tilaisuuksia, kuten tänäkin iltana, kun René Nyberg kertoo patriarkoista ja oligarkeista. Taidan mennä kuuntelulle.

Joulukuuta jo mennään, kynttilä sytytetty, toivo hyvä herätetty.

2.12.2019