Liian suuria johtajia

 

Matti oli hyvässä vedossa kahden ison leikkauksen jälkeen ja piti kiintoisan alustuksen aikamme turbulensseista. Maailma kolminapaistuu, kaikki on liikkeessä ja tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Täällä lintukodossa hyristelemme toistaiseksi turvassa. Ei Putin meitä eikä länsi-Eurooppaa uhkaa, sen Mattikin vahvisti. Venäjä hakee uusia asemia Lähi-idässä. Sillä ei ole uusiutuvaa teollisuutta, sen idea on laajeneminen, kuten sanoi jo Mauno Koivisto. Kiinan kortit katsotaan, mutta Trump voi jo loppuviikosta sekoittaa kaiken. Elämme kiinnostavia aikoja.

Meillähän on huolen aiheena se, että presidentti Niinistö on liian suosittu! Se tietysti synkistää demokraattista mainettamme maailmalla. Muuan tyyppi, taisi olla ekonomisti Heikki Pursiainen, lausui Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa ihmettelynsä sen johdosta, että joku sisämaan harmaa juristi, jolla sattuu olemaan mitali rinnassa, kerää tällaisen kansansuosion. Eipä tullut mieleen,  että juristi on tehnyt hyvää työtä presidenttinä. Muistuttikin design-lehden päätoimittaja kohta, että miehellä on myös tyylikäs nuori vaimo, pieni poika ja koira. Nehän ovat vahvan johtajan tärkeimmät valttikortit?

Mitä sekoilevampaa on demokraattinen asiain hoito vaikkapa Italiassa, Espanjassa, ailahdellen Ranskassa ja pian Saksassakin Merkelin jälkeen, en näe vahvaa johtajaa kovinkaan suurena uhkana maanosamme kehitykselle.

Muuten, samassa Kulttuuriykkösessä pohdittiin 1920-luvun iloista aikaa verrattuna pian alkavan 2020-luvun näkymiin. Kosmologi Enqvist, yleensä järkevä mies, riehaantui mustaamaan vanhan 20-luvun mainetta fascistien marsseilla, Hitlerin ja Mussolinin valtaannousulla ym.  Mussolini marssi Roomaan 1922, mutta Hitler nousi valtaan kymmenen vuotta myöhemmin. Kaikkea ei voi panna diktaattorien niskoille.  Tulenkantajilla oli monesti ihan hauskaa Helsingissä ja Pariisissa. Kuinka sanoikaan Waltari: ”Ken ei ole ollut Pariisissa 1920-luvulla, ei tiedä mitä vapaus on.”

Nyt tiedämme asiasta vielä vähemmän. Muiden vapauksien ohessa sananvapaus kuristuu. Lait ja säännöt, korrekti käytös ja suppuun menevä suu ovat tämän ajan tunnusmerkkejä. Samalla paine purkautuu vihaisiin somepuheisiin.

Korkeimmalla oikeusviranomaisella on siis aikaa tutkia yhden kansanedustajan 15 vuotta vanhaa kirjoitusta ihan mahdollisena rikoksena. Siinä hän Raamattuun vedoten vastusti homoseksualismia ja loukkasi siis yhtä kansanryhmää. Poliisi on asian jo kertaalleen tutkinut ja katsonut syytteen aiheettomaksi. Johan on vanhan kirjoituksen tulkintaan käytetty aikaa, aivoja ja verovaroja. Samaan aikaan maassa jää tutkimatta suuri määrä todellisia rikoksia. Miten Mikko Paatero todistikaan: vain 10% omaisuusrikoksista pystytään selvittämään. Niin kai jos poliisi ja ylin viranomainen syynäävät tällaisia homojuttuja. Lisää poliisivoimia tarvitaan, koska kiistanalaisia juttujakin kirjoitetaan joka päivä lisää. Minne on karannut normaali järkikulta?

Ehdotan että saman tien kielletään koko Raamattu tai ainakin sen siteeraaminen missään tarkoituksessa. Siellähän on vaikka minkälaisia juttuja ja monia kansanryhmiä halvennetaan olan takaa. Jumala vihastuu milloin millekín joukolle ja jälki on hirveää. Yllytystä löytyy väkivaltaan ja vihan ilmaisuihin. Kiellettyjen kirjojen listalle vaan!

Ei ole Kalevalakaan putipuhdas arveluttavista aineksista. Louhi Pohjan akka on melko karkea ja häikäilemätön naissukupuolen edustaja ja antaa väärän kuvan yleensä pohjolan asukkaista. Ilmankos saamelaisia on aina sorrettu. Väinämöinen ansaitsee taannehtivat syytökset pedofiliasta ja sukupuolisesta ahdistelusta. Koko kansallinen kirjallisuutemme on käytävä läpi ja poistettava kohtaukset, joista voi koitua yllytystä mustalaisia, savolaisia tai turkulaisia vastaan. Stadin spurgut on usein kuvattu liian räikeässä valossa ottamatta huomioon heidän sosiaalisen asemansa alentumiseen johtuvia yhteiskunnallisia syitä.

Joku vahva oikeusviranomainen tähän tarvittaisiin, joka viheltäisi pelin poikki. Rajansa uskovaistenkin vainolla. Jospa tutkittaisiin välillä vaihteeksi yhtä suurella huolella taparikollisia, veronkiertäjiä ja mottoripyöräjengejä.

Näin jäätiin henkiin

Kiertue päättyi: Hämeenkyrössä, Nokialla, Turussa. Nyt taas Helsingissä.

Kun maalämpöputken poraus oli pihassa valmis, lähdin Nokialle Pihkatappiin saunomaan. Sina luki Aila Meriluodon runoja, me Mailan kanssa arvioimme ja hyväksyimme. Rakenneltiin pientä iltamaohjelmaa, joka aloittaa 15. joulukuuta Bar  5/5 kulttuuriklubilla Tampereella. Hienoja runoja, huokailimme. Lasimaalauksesta Sina aloitti ja pääsi toiseen kokoelmaan, Sairas tyttö tanssii. Jokunen näyte mahtuu mukaan myöhäisemmästä Elämästä. 

Miten aukesikaan tähtinen syystaivas puntun lämmöstä! Se tuntui liittyvän osana runoihin, olevan ikään kuin autenttinen taideteos. Sinan ruhtinaallinen tarjoilu täydensi pyhäin odotuksen.

Ajelin sieltä lauantaina Turkuun, missä pidettiin Erkki Mäkisen muistokonsertti Näin jäätiin henkiin. Paikkana oli T-talo vanhan Hämeentien varrella. Marja tuli mukaan suoraan Helsingistä, Salla Puolalanpuistosta. Muuta väkeä kertyi perinteisen työväentalon sali täyteen.

Tämä oli jo kolmas Mäkisen muistotilaisuus. Hän kuoli 2003 54-vuotiaana vaikeaan sairauteen. Kävin häntä katsomassa muutamia kertoja Liedon hoitokodissa. Riipaisevia käyntejä. Voimamies kuihtui silmissä. Markku Into kirjoitti tilanteesta hyvän runon, jonka Tapio Kouki esitti. Juuri niin minäkin käynnit koin.

Tästä kertyi lämmin, läheinen ja hyvin aito muistokonsertti. Kuultiin 15 Erkin sanoittamaa laulua eri artistien esittäminä. Elina Partanen kuului järjestäjiin ja hänellä oli hyvät laulut: Tuulessa soitto sous ja Uinu untuvainen sekä Häälaulu yhdessä Dick Holmströmin kanssa. Useimmat laulut olivat peräisin Erkin näytelmistä. Kun aikanaan näin monet ensi-illassaan, tuli tuttu haikea ja kirpaiseva olo.

Tämä oli jo toinen nostalgialataus samalla viikolla, kun maanantaina kuuntelimme niitä Kaj Chydeniuksen lauluja. Elina esiintyi molemmissa ja hommasi meille ystävällisesti liputkin Finlandia-taloon. Tämä Erkin ilta oli  vaatimattomampi, mutta ainakin meille ystäville koskettavampi kuin Chyden virallisempi konsertti. Tippa kierähti väkisin silmään monessakin kohden.

Siellähän oli kuten parlamentaarikko Aki Lindén vieressäni totesi entisen poliittisen nuorisoliikkeen vahva edustus paikalla. Turun vanhat taistolaiset kokoontuivat muistojensa äärelle. Tapio Kouki vapautti tunnelmaa sarkasmillaan: Kun silloin suunniteltiin kuumeisesti vallankumousta Kulttuurityöntekijöiden liitossa, mitäs nyt sanotte, kun se on valmis?

Erkki horjui vähän rintamien välissä ja minähän oli Turun käynneilläni aivan ulkopuolinen, mutta muistan ne ajat hyvin. Ei sitten tullut sitä vallankumousta, Luojan kiitos. Tuula Amberlan esittämä Alla Otavan jatkoi kosmista viritystä mielessäni siitä, mihin Pihkatapin puntussa oli jääty.

Toisella puoliajalla tunnelma nousi väkevästi. Anneli Saaristo, Erkin luottolaulaja, kohotti loppunousun kattoon Viimeisellä valssilla Viipurissa, Neidonryöstöllä, Kirsikankukalla ja kaikkien laulajien rintamalla finaalissa Näin jäätiin henkiin.  Loistava idea oli Annelilta se, että hän luki Erkkulin hänelle lähettämiä riemukkaita haukkumakirjeitä. Erkki tähtäsi kaupalliseen menestykseen Annelin imussa, vaikka kuinka luokkataistelua saarnasi. Jussi Helminen juonsi illan ansiokkaasti esitellen Erkin tekstejä romaaneista ja näytelmistä. Paljon olisi muisteltavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Hämeenkyrössä teimme heinää, toikkaroimme kylillä  ja Erkki näyttelikin Myllykolussa 70-luvun vallattomina vuosina. Elämä oli auki laidasta laitaan.

Lopuksi syötiin soppaillallinen, juotiin viiniä ja tavattiin tuttuja. Erityisen lämpimiä hetkiä vietimme Elinan, Tiina Parkkisen ja muutamien muiden kanssa. Tapasin myös Erkin miehekkään pojan Aleksin, jolla on kaksi pientä lasta, joka vaikuttaa Espoossa ja opettaa filosofiaa koulussa. Hyvin on poika myllystä selvinnyt. Sali oli kuin yhtä perhettä, vähän harmaantunutta ja luovuttanutta, mutta silti säihkysilmäistä ja intomielistä. Näin jäätiin henkiin, kaikesta huolimatta.

3.11.2019

Juhannusranttali

Aamulehti kertoo, että TTT:n Juhannustanssit on floppi, yleisöä ei käy, suuri sali on puolillaan. Loppuvuoden myynnistä puuttuu 70%, kevään esityksiä jouduttaneen peruuttamaan.

Kuinka näin on käynyt? Esitys on viime vuosikymmenien kehutuimpia Tampereella. Ihan pääkirjoitussivulla tätä teatteritapausta on ylistetty. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun yleisö ei tottele kriitikoita.

Täytyi mennä uteliaisuudesta katsomaan kyseistä tussahdusta. Miten Salaman romaani on onnistuttu rusikoimaan? Lipun sai helposti neljänneltä riviltä. Ensin luulin tulleeni koululaisnäytäntöön, niin alaikäistä oli yleisö. Sekin puolisalia, joka oli paikalle houkuteltu.

Muistan hyvin romaanin ilmestymisen 1964. Nuori olin minäkin silloin. Parikymppisenä opiskelijana ostin Juhannustanssit Suomalaisesta kirjakaupasta ja luin heti kotona. Aikamoinen jysähdys se oli. Mitä siitä on jäänyt tähän TTT:n esitykseen?

Ensimmäisen 20 minuutin ajan tunnistin vielä Salaman repliikit. Puolen tunnin paikkeilla esitys tuli hulluksi, kadotti suuntansa ja alkoi sekoilla. Kun kokko karkaa, esityksestä häipyy loppukin järki. Bändi heittää housut jalasta. Toisella puoliskolla on kokoavaa yritystä, joka raukeaa, kun päättävät lopettaa näyttelemisen.

Voihan näinkin tehdä. Otetaan yleisöstä joku juippi juttelemaan yhden näyttelijän kanssa. Sitten halaillaan. Loppu on hiljaisuutta, onneksi musiikiksi kutsuttu möly lakkaa. Viisi minuuttia mykkää hortoilua. Näyttelijät nousevat kiittämään, vaimeampia aplodeja ei kai ole tässä salissa koskaan kuultu. Yleishämmentynyt tunnelma. Tää oli siis tässä.

Salaman romaanissa bussin palaminen lopussa on antiikin tragedian kaltainen katharsis. Tässä tehdään anti-katharsis, väsynyt luovutus. Apea alasajo. Päästetään sekavasti edennyt juttu käsistä.

Muutama hyvä kohtaus. Helmelän ja Helenan nussiminen muistuttaa romaanin kuvausta, mutta sehän luetaankin suoraan romaanista. Jyrki Mänttäri on ponteva, Miia Selin on aito Helena. Kenttäläisen hyvin alkava rooli hajoaa silpuksi, kun teatteri ryhtyy intertekstualisoitumaan. Salaman romaani haukutaan sivumennen näyttelijäin suulla, kirjaa heitellään permannolle. Turhia silmäniskuja, halpaa yleisön kosiskelua.

Aikanaan sensuroidut kohtaukset tarjoillaan kuin makupalat seinäkirjoitusten siivittäminä. Hiltusen pilasaarna, josta jumalanpilkkasyyte nousi, saa erityiskohtelun. Jeesuksen seurustelusta tiineen aasintamman kanssa tehdään irrallinen vitsinumero, joka ei liity mihinkään.  Miten sanoi teatterinjohtaja Kautto Aamulehdessä: nuoriso on löytänyt esityksen, se on kuulemma arvokasta tulevaisuutta ajatellen. Eli mitä he oikeastaan löytävät? Mikä onkaan sanoma. Parilta penkiltä kuului vaimeaa tirskuntaa. Siinä koko sensaatio. Ohjaaja on Linda Wallgren.

Katsoin mitä kirjoitin TTT:n historiaan edellisestä Juhannustanssista 1981, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm: ”Todellisuus, joka realismin hengessä tähtäsi sosialistiseen tulevaisuuteen, oli hajonnut pirstaleiksi. Jäljellä oli repaleinen sielu, musta raivo ja Kullervon kirous.” Jälkimmäinen oli viittaus Kalle Holmbergin samanaikaiseen ohjaukseen Helsingissä, missä hän julisti: ”Ei ole olemassa teatteria kaikille. Yleisö ei ole karjalauma eikä teatteri sen juottoastia.”

Ei siis mitään uutta syysauringon alla. Uutta kertoi sen sijaan Jukka Kemppinen blogissaan. Luettuaan romaanin vedokset junassa Tampereelta Helsinkiin hän juristina päätteli, että tämä on selvä jumalanpilkka-asia. Hänet naurettiin ulos Otavasta. Kohta syyte jyrähti. Ajankuvaa monentasoista, joka tatterissa onnistutaan sirkusefektein venyttämään ja vesittämään.

Tein tällä viikolla jotain järkevääkin. Seurasin kun kaksi päivää pihassa porattiin maan uumeniin 320 metriä. Sieltä lämpö pian nousee. Konkreettinen ympäristöteko, joka hyödyttää myös tilejä. Elämä on onneksi todellista eikä teatteria.

1.11.2019