Sitä tämä ainakin oli Suomen demareille. Voisiko enää huonommin mennä? Toisaalta uutisiin tulee särmää. Nyt sitä seuraa Pekka Kinnusen kuivan ironisia kommentteja aivan uudella korvalla.

Kaikkia käänteitä postiselkkauksessa ei ole vielä nähty. Eilen eduskunnassa Hjallis Harkimon kysymys ministeri Paateroille oli paras: ”Kun teillä on näin paljon avustajia, mitä ne sitten tekevät elleivät avusta teitä?” Ehkä avustajia onkin jo lisätty liikaa, päät kolisevat yhteen eikä tieto kulje.

Toinen hyvä kysymys tänään pääministeri Rinteen tiedotustilaisuudessa: ”Miksi päätös postin työehtospoimusten siirrosta piti tehdä San Franciscossa?” Rinne ei vastannut, ehkä ei edes kuullut tai halunnut ymmärtää. Postinhan siihen pitäisikin vastata.

Naisministeri heivattiin herrojen puolesta. Mutta kuinka käy Rinteen ja Postin hallituksen?

Sateinen päivä sujui sisätöissä. Kirjoitin Runebergin romanssia Emilie Björksténin kanssa 7 sivua. Kunnon tutkija ei tällaiseen uhraisi muutamaa riviä enempää. Minua rupesi kaduttamaan, miksi en kirjoitakin aiheesta rakkausromaania. Aihe on herkullinen kaikkine säädyn vaatimine salailuineen, tunnustuksineen, käänteineen ja platonisine täyttymyksineen.

Vielä 80 vuotta sitten aihe oli niin arka, että kunnianarvoisa professorien lähetystö yritti estää T. J. Särkkää valmistamasta siitä elokuvaa. Pelkäsivät, että se häpäisee kansallisrunoilijan muistoa. No elokuvahan syntyi, hyvin jäykkä ja kunnioittava välirauhan vuonna 1940. Mitään häpäisyä ei syntynyt, päinvastoin Eino Kaipainen ihastelee Runebergin seipään nielleessä hahmossa Ansa Ikosen helakasti kuvailemaa Emilietä äärimmäisen korrektisti.

Tiedättekö mikä oli kyseisen romanssin suurin kynnyskysymys ensisuudelmien jälkeen? Ei, ei liity mitenkään seksiin tai mihinkään fyysiseen. Vaikea kynnys ylitettäväksi oli, rohkenisiko Emilie kutsua Runebergia suloisella sanalla – sinä! Julkisesti ei sentään sopinut sinutella. Rakkaus eteni kiihkeätä polkuaan pikkukaupungin juorukellojen ahdistellessa. Ajat ovat näissä suhteissa hiukkasen muuttuneet.

Eilen hilpeiltiin Mika Waltari -seuran perinteisessä pikkujoulussa, nyt uudessa paikassa ravintola Perhossa ja ottomaanisin teemoin. Mikael Hakimista on 70 vuotta. Puvut räiskyivät, kuten huomataan, ja ilta oli mitä rattoisin. Meidät istutettiin pöytään kunniavieraan, Egyptin suurlähettilään Sherif Refaatin seuraksi. Marja varsinkin piti hänelle seuraa. Suurlähettiläs joutuu luopumaan asemapaikastaan ensi kesänä ja kaipaa jo nyt Suomea. Hän on viihtynyt täällä erinomaisesti. Muistutimme silti, että Egypti on nykyisten tietojen mukaan turvallisempi maa kuin Suomi. Ambassador Refaat vahvisti tiedon, nyt sinne sopii taas matkustaa. Hänkin ihmetteli tuota samaa, että Waltari pystyi kirjoittamaan Sinuhen käymättä koskaan Egyptissä. Mutta Waltari-seura on jo saanut kutsun, suurlähettiläs odottaa meitä runsaan vuoden päästä.

On katsottava vielä seuraavatkin uutiset: kumpi taipuu ensin, Rinne vaiko Posti? Kovaa skabaa käydään kulisseissa ja kabineteissa ja telelinjoilla. Ei tuntuisi nyt kivalta olla perusdemari. Halla-aho ja Orpo korjaavat potin, persujen etumatka kasvaa entisestä hallituspuolueisiin.

29.11.2019