Veikko Huovisen novellikokoelma Rasvamaksa ilmestyi 46 vuotta sitten. Kertomuksessa ”Pystyyn marinoitu nainen” kuvataan Afrikasta Tampereelle tullutta sosiologian opiskelijaa, joka marinoi vaalean tyttöystävänsä sisäisesti hienoilla viineillä ja likööreillä, surmaa neitosen ja nauttii hänet sitten hyvällä ruokahalulla.
Jos Huovinen eläisi, pitäisikö hänen pyytää julkisesti mustalta vähemmistöltä anteeksi kertomustaan? Olisiko hän taipunut siihen? Selittäisikö hän, että kirja kuului omaa aikaansa eikä hän enää kirjoittaisi mitään samanlaista.
Mahdotonta kuvitella, että vanha jäärä olisi nöyrtynyt tällaiseen teoksensa mitätöintiin. Tehty mikä tehty. Huovinen ei talttunut edes Kekkosen moitteista. Oikea taiteilija voi harjoittaa aiheellista itsekritiikkiä, mutta ei hänen pidä vaihtuvien poliittisten tuulien mukaan ryhtyä taannehtivasti töitään katumaan.
Kun Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala tekivät räävit sketsinsä saamelaisista 1980-luvulla, ne kuuluivat kuulemma ”omaan aikaansa”. Mikä 80-luvussa sitten niin erilaista oli sosiaali-moraalisessa mielessä? Oliko silloin julkinen lupa pilkata ihmisryhmiä? Vai nukkuivatko korrektin käytöksen sensorit? Vai mikä vielä pahempaa, elettiinkö aidon sallivuuden maailmassa? Olimmeko jotenkin huolettomampia tai raaempia vähemmistöjämme kohtaan? Oliko hauskuus erilaista kuin nyt? Ehkä joku viisas sosiaalipsykologi selvittää tämän väitöskirjassaan.
Muistaakseni 80-lukua pidettiin Kekkosen valtakauden jälkeen suuren vapautumisen aikana. Poliittinen satiiri tuli mahdolliseksi ja levisi televisioon. Vallanpitäjiä pilkattiin mahdottomasti, ja siinä sivussa potkittiin myös vähemmistöjä. Homoista ei vielä puhuttu mitään, eikä ollut paljon maahan muuttajia. Paremman puutteessa kelpasivat saamelaiset ja mustalaiset hirtehishuumorin kohteiksi.
Tätähän on esiintynyt kansanperinteessä kautta aikojen. Heikkoja, huonoja, poikkeavia on aina sorrettu. Ulkomaalaisia on aina epäilty, matkittu ja potkittu. On niitä ihailtukin, Minä ihailin kimmoisia, suklaanruskeita urheilijoita Helsingin olympialaisten aikaan aivan suu auki.
Jos nyt mennään anteeksipyyntöjen tielle, jonosta tulee pitkä. Varsinkin jos valitaan taannehtivia kohteita. Joku jo ehdotti, että Pekan ja Pätkän pitäisi pyytää anteeksi neekereiltä, ehkä myös talonmiehiltä, perheenemänniltä ja sammakkomiehiltä.
Entäs jos näyttelijä on esittänyt julmaa Shylockia tai nenästä vedettyä Othelloa Shakespearen draamoissa? Etnisiä hahmoja ei kohdella niissä oikeudenmukaisesti. Televisioteatteri tyytyi pilkkaamaan ruotsinkielisiä kapitalisteja, mutta harjoitti samalla pahantahtoista mallintaa kahdenkymmenen nimeltä mainitun perheen osalta. Vähemmistö sekin. Olisiko anteeksipyynnön paikka?
Kirjallisuus tarjoaa viljalti lisää esimerkkejä. Pitäisikö Väinö Linnan ja Paavo Rintalan perikuntien pyytää anteeksi lottien kuvauksia miesten romaaneissa? Naissukukunnan kunnia siinä tahriutui. Ehkä myös Mika Waltarin ja Armas J. Pullan perikuntien olisi syytä pahoitella julkisesti Kapteeni Leo Rainion nimellä julkaistuja seikkailuromaaneja, joissa etnistä pohjaa edustavat henkilöt esiintyvät järjestään huvittavan epäkunnioittavassa valossa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voisi sekin esittää julkisen katumuksen Aleksis Kiven ikävästä tavasta, jolla tämä kuvasi romaneita eli Rajamäen rykmenttiä Seitsemässä veljeksessä. Lieventävänä seikkana voi kustantajan osalta mainita, että se luopui julkaisemasta romaania loppuun saakka.
Romanithan vielä puuttuvat Peteliuksenkin listalta. Kalliala on jo ehtinyt kummeksua kollegan kumartelua. Mutta jos Aakekin vielä pyrkii kansanedustajaksi, selusta pitäisi turvata ajoissa. Mitä kaikkea löytyy hänenkin syntilistaltaan.
Veikko Huovinen katselee tätä korrektisuushysteriaa pilven reunalta pirullisesti hymyillen. Voi jospa hän voisi sieltä vielä täräyttää yhden mojovan satiirin. Täytynee odottaa elävien kirjailijoiden kontribuutioita, sikäli kuin heissä riittää uhkarohkeutta taisteluun sananvapauden puolesta.
22.11.2019