Riemastuttavan hyviä juttuja Hesarissa, Esa Liljan essee Päätalosta ja Vesa Karosen arvio parista uudesta Päätalo-kirjasta. Tällaisia lukee mielikseen. Herätin Vesan puoli yhdeksältä puhelimella ja kiitin poikaa komeasta ravistelusta. Myhähteli siellä tyytyväisenä.
Kun kirjoitin sen Liljan mainitseman arvosteluni Päätalon kirjasta itsenäisyyspäiväksi 1978, seuraukset olivat kauaskantoiset. Sain ensin kustantajalta laatikollisen Päätalon siihen mennessä julkaistua tuotantoa. Sen jälkeen Päätalo lähetti minulle aina uuden kirjansa sen ilmestyessä kauniilla omistuksella varustettuna. Kirjoitinkin vielä aika monia arvosteluja niistä Hesariin ja Aamulehteen. Sittemmin Vesa otti vetääkseen Päätalon vankkureita. Tämän päivän arviosta näkyy, kuinka syvästi perehtynyt Päätalon tuntija hän on vieläkin. Antti Heikkisen ja Karoliina Timosen uudet kirjat hän käsittelee leppoisan ironisesti oikoen, mutta perimmältään oikeamielisesti.
Mehän istuimme Vesan kanssa viimeisen kerran Päätalon seurassa kesällä 2000 Rosendahlin ravintolassa Pyynikin Kesäteatterin ensi-illan jälkeen. Mukana olivat Leena Päätalo ja kustantaja Pekka Salojärvi. Ikimuistoinen ilta, Kallekin oli hyvässä vedossa ja kertoili kaikenlaista. Näytelmä oli Pohjalta ponnistaen, jota olimme Vesan kanssa sovittaneet. En muista että Kalle olisi sitä mitenkään kommentoinut, mutta selvästi mielissään hän oli siitä, että Iijoki-sarjaa esitettiin hänen kotikaupungissaan. Saman vuoden marraskuussa hän kuoli.
Päätalon hautajaiset Messukylän kirkossa menivät osaltani jokseenkin pommiin. Vieressäni istui Inkeri Kilpinen, jonka kännykkä alkoi soida juuri kun arkkua lähdettiin viemään alttarilta käytävälle. Inkeri etsi hädissään puhelinta, jolloin hänen käsilaukkunsa sisällys levisi kilisten kirkon kivipermannolle. Sen jälkeen Kirsi Kunnasta alkoi pyörryttää, ja hän pyysi minua kuljettamaan itsensä kotiin lepäämään. Näin minulta jäi kokematta Taivalkosken miesten arvokas rituaali, kun he lapioivat Kallen haudan umpeen. Kohtaukset olivat kuin suoraan Päätalon postuumista romaanista.
Päätalon maailmaan ei ole helppo päästä sisään, mutta kun on päässyt, teokset vievät mennessään. En ole lukenut koko tuotantoa edes kertaalleen, joten urakkaa vielä riittäisi. Ylöjärveläinen opettaja luki kaikki kahteen kertaan, ja kun häneltä kysyttiin, onko siitä mitään haittaa että lukee noin kauheasti Päätaloa, hän vastasi: – Ei siitä muuta haittaa ole, mutta ei kerkiä mitään muuta tekeen…
Perjantaina kävin pikipäin Tampereella tapaamassa poikaani isänpäivän edellä ja onnittelemassa samalla 80 vuotta täyttävää professoria ja kollegaa Yrjö Varpiota. Pirkkalaiskirjailijoiden toimistossa oli kodikas kahvitilaisuus, jossa en ikävä kyllä voinut kertoa eilisestä löydöstäni. Ursula Viita-Leskelä lähetti ystävällisesti äitinsä Aila Meriluodon papereissa säilyneitä kirjeitäni Ailalle vuosilta 1972-74. Olemme silloin keskustelleet paljon Lauri Viidasta, josta Aila valmisteli kirjaa sarjaan Legenda jo eläessään. Hieno siitä tulikin. Varpio väitteli Viidasta samoihin aikoihin. Suhtauduin näköjään vähän epäillen hänen tutkimukseensa, kunnes kirjeeni kertoo:
”Itse Yrjö Varpiosta en voisi pahaa sanaa sanoa. Satuin tapaamaan miehen helmikuun alussa Tampereen yliopistossa, ja vaikutti perin sympaattiselta ja tärkeilemättömältä, juuri luotettavalta perustutkijalta. Sitä paitsi hän tavattoman ystävällisesti opasti minut alkuun kohden Sillanpää-arkistoa siellä yliopiston kellarissa, minne minulla nyt sitten on vapaa pääsy. Ja se on imponoiva varasto unohdettuja papereita, kirjeenvaihtoa yksin 55 mappia ynnä läjä muuta autuaasti unohdettua, läpikäymätöntä aineistoa.”
Sitten olen rämäpäisesti uhonnut, että ”sieltä räjäytän vielä täysin uuden tulkinnan, rajun rysäytyksen kirjallisuushistoriamme ja tutkimuksemme jähmettyneille laavakentille”. – Nuorena sitä sopii remmastella ja lupailla vaikka mitä, mutta kyllähän sen kanaverkkojen sisään sullotun arkiston raivasin perusteellisesti läpi, kun sain vahtimestarilta avaimen ja vapaan kulkuoikeuden Varpion vakuuksilla. Alkuperäisten papereitten lukeminen on aivan toista kuin digitoitujen. Siitä vielä myöhäiset kiitokset ja onnittelut. Kaksi kovaa täyttää tänä syksynä 80, talvisota ja Yrjö Varpio.
Onkohan Yrjö koskaan lukenut Päätaloa. En ole tullut kysyneeksi. Kyllä kai sentään, kun muuta tamperelaiskirjallisuutta tuntee läpikotaisin. Mutta ei voisi kuvitella aikaisempia professoreitani Annamari Sarajasta tai Kai Laitista pitelemässä kädessään Kalle Päätalon paksua kirjaa. Se olisi ollut heille kuin jokin vieras esine. Niin korkea kalkkimuuri kohosi vielä kansan rakastaman kirjailijan ja itseään arvostavan akateemisen tutkimuksen välillä. Berliinin muurin korkuinen! Lohkare sitä on minullakin kirjahyllyssä, paikan päältä noudettu. Tämähän menee aivan muisteluksi. Parasta lopettaa ennen kuin oikeasti alan, eikä siihen enää kauan menekään.
10.11.2019