Aamulehti kertoo, että TTT:n Juhannustanssit on floppi, yleisöä ei käy, suuri sali on puolillaan. Loppuvuoden myynnistä puuttuu 70%, kevään esityksiä jouduttaneen peruuttamaan.

Kuinka näin on käynyt? Esitys on viime vuosikymmenien kehutuimpia Tampereella. Ihan pääkirjoitussivulla tätä teatteritapausta on ylistetty. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun yleisö ei tottele kriitikoita.

Täytyi mennä uteliaisuudesta katsomaan kyseistä tussahdusta. Miten Salaman romaani on onnistuttu rusikoimaan? Lipun sai helposti neljänneltä riviltä. Ensin luulin tulleeni koululaisnäytäntöön, niin alaikäistä oli yleisö. Sekin puolisalia, joka oli paikalle houkuteltu.

Muistan hyvin romaanin ilmestymisen 1964. Nuori olin minäkin silloin. Parikymppisenä opiskelijana ostin Juhannustanssit Suomalaisesta kirjakaupasta ja luin heti kotona. Aikamoinen jysähdys se oli. Mitä siitä on jäänyt tähän TTT:n esitykseen?

Ensimmäisen 20 minuutin ajan tunnistin vielä Salaman repliikit. Puolen tunnin paikkeilla esitys tuli hulluksi, kadotti suuntansa ja alkoi sekoilla. Kun kokko karkaa, esityksestä häipyy loppukin järki. Bändi heittää housut jalasta. Toisella puoliskolla on kokoavaa yritystä, joka raukeaa, kun päättävät lopettaa näyttelemisen.

Voihan näinkin tehdä. Otetaan yleisöstä joku juippi juttelemaan yhden näyttelijän kanssa. Sitten halaillaan. Loppu on hiljaisuutta, onneksi musiikiksi kutsuttu möly lakkaa. Viisi minuuttia mykkää hortoilua. Näyttelijät nousevat kiittämään, vaimeampia aplodeja ei kai ole tässä salissa koskaan kuultu. Yleishämmentynyt tunnelma. Tää oli siis tässä.

Salaman romaanissa bussin palaminen lopussa on antiikin tragedian kaltainen katharsis. Tässä tehdään anti-katharsis, väsynyt luovutus. Apea alasajo. Päästetään sekavasti edennyt juttu käsistä.

Muutama hyvä kohtaus. Helmelän ja Helenan nussiminen muistuttaa romaanin kuvausta, mutta sehän luetaankin suoraan romaanista. Jyrki Mänttäri on ponteva, Miia Selin on aito Helena. Kenttäläisen hyvin alkava rooli hajoaa silpuksi, kun teatteri ryhtyy intertekstualisoitumaan. Salaman romaani haukutaan sivumennen näyttelijäin suulla, kirjaa heitellään permannolle. Turhia silmäniskuja, halpaa yleisön kosiskelua.

Aikanaan sensuroidut kohtaukset tarjoillaan kuin makupalat seinäkirjoitusten siivittäminä. Hiltusen pilasaarna, josta jumalanpilkkasyyte nousi, saa erityiskohtelun. Jeesuksen seurustelusta tiineen aasintamman kanssa tehdään irrallinen vitsinumero, joka ei liity mihinkään.  Miten sanoi teatterinjohtaja Kautto Aamulehdessä: nuoriso on löytänyt esityksen, se on kuulemma arvokasta tulevaisuutta ajatellen. Eli mitä he oikeastaan löytävät? Mikä onkaan sanoma. Parilta penkiltä kuului vaimeaa tirskuntaa. Siinä koko sensaatio. Ohjaaja on Linda Wallgren.

Katsoin mitä kirjoitin TTT:n historiaan edellisestä Juhannustanssista 1981, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm: ”Todellisuus, joka realismin hengessä tähtäsi sosialistiseen tulevaisuuteen, oli hajonnut pirstaleiksi. Jäljellä oli repaleinen sielu, musta raivo ja Kullervon kirous.” Jälkimmäinen oli viittaus Kalle Holmbergin samanaikaiseen ohjaukseen Helsingissä, missä hän julisti: ”Ei ole olemassa teatteria kaikille. Yleisö ei ole karjalauma eikä teatteri sen juottoastia.”

Ei siis mitään uutta syysauringon alla. Uutta kertoi sen sijaan Jukka Kemppinen blogissaan. Luettuaan romaanin vedokset junassa Tampereelta Helsinkiin hän juristina päätteli, että tämä on selvä jumalanpilkka-asia. Hänet naurettiin ulos Otavasta. Kohta syyte jyrähti. Ajankuvaa monentasoista, joka tatterissa onnistutaan sirkusefektein venyttämään ja vesittämään.

Tein tällä viikolla jotain järkevääkin. Seurasin kun kaksi päivää pihassa porattiin maan uumeniin 320 metriä. Sieltä lämpö pian nousee. Konkreettinen ympäristöteko, joka hyödyttää myös tilejä. Elämä on onneksi todellista eikä teatteria.

1.11.2019