Panu Rajala

Sitä tämä ainakin oli Suomen demareille. Voisiko enää huonommin mennä? Toisaalta uutisiin tulee särmää. Nyt sitä seuraa Pekka Kinnusen kuivan ironisia kommentteja aivan uudella korvalla.

Kaikkia käänteitä postiselkkauksessa ei ole vielä nähty. Eilen eduskunnassa Hjallis Harkimon kysymys ministeri Paateroille oli paras: ”Kun teillä on näin paljon avustajia, mitä ne sitten tekevät elleivät avusta teitä?” Ehkä avustajia onkin jo lisätty liikaa, päät kolisevat yhteen eikä tieto kulje.

Toinen hyvä kysymys tänään pääministeri Rinteen tiedotustilaisuudessa: ”Miksi päätös postin työehtospoimusten siirrosta piti tehdä San Franciscossa?” Rinne ei vastannut, ehkä ei edes kuullut tai halunnut ymmärtää. Postinhan siihen pitäisikin vastata.

Naisministeri heivattiin herrojen puolesta. Mutta kuinka käy Rinteen ja Postin hallituksen?

Sateinen päivä sujui sisätöissä. Kirjoitin Runebergin romanssia Emilie Björksténin kanssa 7 sivua. Kunnon tutkija ei tällaiseen uhraisi muutamaa riviä enempää. Minua rupesi kaduttamaan, miksi en kirjoitakin aiheesta rakkausromaania. Aihe on herkullinen kaikkine säädyn vaatimine salailuineen, tunnustuksineen, käänteineen ja platonisine täyttymyksineen.

Vielä 80 vuotta sitten aihe oli niin arka, että kunnianarvoisa professorien lähetystö yritti estää T. J. Särkkää valmistamasta siitä elokuvaa. Pelkäsivät, että se häpäisee kansallisrunoilijan muistoa. No elokuvahan syntyi, hyvin jäykkä ja kunnioittava välirauhan vuonna 1940. Mitään häpäisyä ei syntynyt, päinvastoin Eino Kaipainen ihastelee Runebergin seipään nielleessä hahmossa Ansa Ikosen helakasti kuvailemaa Emilietä äärimmäisen korrektisti.

Tiedättekö mikä oli kyseisen romanssin suurin kynnyskysymys ensisuudelmien jälkeen? Ei, ei liity mitenkään seksiin tai mihinkään fyysiseen. Vaikea kynnys ylitettäväksi oli, rohkenisiko Emilie kutsua Runebergia suloisella sanalla – sinä! Julkisesti ei sentään sopinut sinutella. Rakkaus eteni kiihkeätä polkuaan pikkukaupungin juorukellojen ahdistellessa. Ajat ovat näissä suhteissa hiukkasen muuttuneet.

Eilen hilpeiltiin Mika Waltari -seuran perinteisessä pikkujoulussa, nyt uudessa paikassa ravintola Perhossa ja ottomaanisin teemoin. Mikael Hakimista on 70 vuotta. Puvut räiskyivät, kuten huomataan, ja ilta oli mitä rattoisin. Meidät istutettiin pöytään kunniavieraan, Egyptin suurlähettilään Sherif Refaatin seuraksi. Marja varsinkin piti hänelle seuraa. Suurlähettiläs joutuu luopumaan asemapaikastaan ensi kesänä ja kaipaa jo nyt Suomea. Hän on viihtynyt täällä erinomaisesti. Muistutimme silti, että Egypti on nykyisten tietojen mukaan turvallisempi maa kuin Suomi. Ambassador Refaat vahvisti tiedon, nyt sinne sopii taas matkustaa. Hänkin ihmetteli tuota samaa, että Waltari pystyi kirjoittamaan Sinuhen käymättä koskaan Egyptissä. Mutta Waltari-seura on jo saanut kutsun, suurlähettiläs odottaa meitä runsaan vuoden päästä.

On katsottava vielä seuraavatkin uutiset: kumpi taipuu ensin, Rinne vaiko Posti? Kovaa skabaa käydään kulisseissa ja kabineteissa ja telelinjoilla. Ei tuntuisi nyt kivalta olla perusdemari. Halla-aho ja Orpo korjaavat potin, persujen etumatka kasvaa entisestä hallituspuolueisiin.

29.11.2019

Finlandia-jaossa kirjojen rakastajat kehuvat kirjoja kirjallisuuden ystäville. Näin säilyy oikeauskoisten saumaton yksimielisyys.

Kiva olisi joskus kuulla joku särmän särähdys, vaikkapa uusi kiila kirjamarkkinoiden verenkäyntiin. Ehkä juhla ei ole sille oikea areena.

Palkintovalinnat kuulostivat hyvin perustelluilta, vähemmän yllättäviltä. Lasten ja nuorten jaossa kuulimme jakajan yleiskirjallisen esseen, joka päätyi suosittelemaan lapsille ja nuorille psykedeelisiä unia ja dystooppisia fantasioita. Näitä siis lapsosille pukin konttiin.

Sixten Korkman yllätti sillä, ettei halunnutkaan yllättää, vaan valitsi oman taloudellisen tietämyksensä keskiöstä parhaan kirjan. Varmasti pätevää tekoa ja hyvä valinta. Metsään haluamme kaikki mennä, kun vaan löytyisi oikeita metsiä.

Ja vähintään nyt opettelemme kaikki kirjoittamaan ja lausumaan oikein Pajtim Statovcin nimen. Bollasta voisi aloittaa lukuaukkojen kiinni kuromisen. Kuulemma ruma ja väkivaltainen kirja, joka on kerrottu kauniilla kielellä. Tasapaino vallitsee.

Lisäksi ylimmäinen ystävämme Posti taipui, tuli vastaan, ja niin sitten tomera Heidi Nieminen väkineen korjasi kauniin voiton. Onnea sitkeästä taistelusta! Saihan Postikin kikynsä ja joitain irtopisteitä. Tukilakot tehosivat. Lopulta järki aina voittaa. Täytyykö sittenkin ruveta väsäämään joulukortteja?

Tampereelta soitti asiallinen toimittaja, joka etsii kulttuuripääkuntaryppääksi aikovan Pirkanmaan pimeintä paikkaa. Hän on päättänyt, että se sijaitsee Myllykolussa. Mutta keskustelussa päädyimme siihen, että Sillanpää itse oli kyllä valon, elämän ja auringon ylistäjä. Pimeyttä hänelle edustivat puukko, pirtu ja tuberkkeli. Positiivisessa mielessä myös saunan laude, jonka kuumaan pirahteluun sopii kykertyä sikiöasentoon etsimään uudistavaa elämänvoimaa.

Muistimme, että Sillanpää oli kirjallisuutemme ensimmäisiä psykoanalyysin hyödyntäjiä. Hänen koulutoverinsa Yrjö Kulovesi kuunteli itsensä Freudin luentoja Wienissä ja toi hänen ideoitaan tuoreeltaan Suomeen. Sillanpää oli WSOY:n kustannustoimittajana kätilöimässä hänen uraa uurtanutta teostaan Psykoanalyysi, joka ilmestyi erinäisten viivytysten jälkeen 1935. Siitä se freudilainen villitys levisi meillä kaunokirjallisuuteen.

Sakari Sillanpää soitti puolestaan suoraan Hämeenkyröstä, ja siellä valmistaudutaan suureen Nobel-gaalaan kolmen viikon päästä lauantaina 14.12. Sakun tehtävänä on kertoa Äfeen ja seurueensa ihmeellisestä palkintomatkasta Tukholmaan ja Boon linnaan tasan 80 vuotta sitten. Isänsä Juhani oli mukana teinipoikana. Sanna Nyqvist valottaa uuden kirjansa pohjalta Nobel-historiaa laajemmin ja minä täräytän jumankauta juhlapuheen. Silja Sillanpää juontaa. Taidatkos enää kovempaa porukkaa löytää. Tulkaa mukaan Nuuttilaan juhlimaan! Otetaan vielä kerran Eemelin mitalista kaikki irti.

Näin päivä johdatteli kirkkaimmasta nykykirjallisuudesta historian syviin virtoihin. Kummassakin kelpaa uiskennella.

27.11.2019

Iltapäivällä olemme viisaampia. Tiedämme ketkä saavat kirjallisuuden Finlandiat. Kaunokirjallisuuden puolella suosikkini olisi J. P. Koskisen romaani Tulisiipi, mutta se ei vaikuta asiaan millään lailla. Olen lukenut ehdokkaista sen lisäksi vain Johanna Venhon kirjan Sylvi Kekkosesta. Molemmat hyviä, mutta veikkaan että voittajakirjan nimi alkaa B:eellä.

Tietokirjojen valintakriteerit ovat vaihdelleet, joten siltä puolen en sano mitään, enpä ole kunnolla yhtään ehdokasta lukenutkaan, Puhumattakaan nuorten kirjoista. Vanha valitus: kirjojen meri hukuttaa. Silti tai siksi kirjan tilanteesta on syytä kantaa huolta.

Koskinen on erittäin hyvä kertoja, ehkä liian vetävä voittaakseen, koska valitsija haluaa yleensä osoittaa trendikästä kärkimakua. Sama seikka heikentää Venhon mahdollisuuksia. Kyse onkin näissä kisoissa enemmän raatien ja valitsijoiden voitoista. He tänään loistavat, ja tappion kärsivät kirjailijat noituvat.

Koskisesta johtaa kapea mutta kantava silta suoraan talvisotaan, joka lauantaina taas puhkeaa. Tulisiipi näyttää havainnollisesti ja uskottavin yksityiskohdin, millaiseen yhteiskuntaan olisimme ajautuneet ilman talvisodan torjuntavoittoja. Neuvosto-Karjalan piti olla sosialistinen paratiisi ja kotoisen kommunismin koekenttä. Tulos oli käytännössä katastrofi. Koskinen kuvaa sen vähäeleisen hyytävästi, saa jopa huumoria mustaan todellisuuteen. Ainoa pääsytie painajaisesta on lento taivaalle. Vain siellä vallitsee vapaus.

Tulisiipi kuvaa amerikansuomalaisten neuvostomaahan muuttajien kovia kokemuksia. Suuret toiveet murenevat ja murskaantuvat. Kun on kaivattu selvitystä suomalaisten kohtaloista rajan takana Stalinin komennossa 1930-luvulla, tässä nyt on hyvää alustusta. Aihetta on käsitelty paljon muistelmakirjallisuudessa. Yleensä kirjailijat ehtivät apajille ennen historioitsijoita ja tieteellistä tutkimusta.

Talvisodasta ja sen parhaasta kuvaajasta Yrjö Jylhästä olen puhunut nyt kolmeen otteeseen lyhyen ajan sisällä. Aihe vetää aina vaan kuulijoita salit täyteen. Oli aika nuoruudessani, jolloin näistä kummastakaan ei puhuttu yhtään mitään, ei ainakaan arvonsa tuntevissa, poliittisesti valistuneissa piireissä.

Lauantaina oli Helsingissä Lottaperinneyhdistyksen järjestämä juhla Hotelli Arthurissa, osanottajia bussilasteittain eri puolilta maata. Terhakoita harmaapukuisia ja koppalakkisia lottia, mutta muitakin. Jotkut ovat uhmallakin säästäneet pukunsa, jotka oli määrä sotien jälkeen hävittää. Nyt niillä on käyttöä. Prikaatikenraali Airio valaisi sodan kulkua ja minä Jylhän runoja, joita myös lausuttiin. Kiirastuli on edelleen paras kaunokirjallinen kuvaus talvisodasta, tulikentän tasalta kirjoitettu.

Sodan ja Taipaleenjoen tunnelmista jatkettiin maanantaina Tampereella. Jälleen teräksisiä harmaapäitä Mummon uudessa kammarissa Hämeenkadun varrella, missä valmiit raitiotiet jo kiiltelevät. Vilkasta keskustelua, paljon muistoja. Elävää historiaa on vieläkin keskuudessamme. Yrjö Jylhän muistomerkki on siinä Pyynikin kupeella Sepänkadun puistikossa, harva kai sen enää tunteekaan. Runoratsua ja sotaratsua Bukefalosta siinä runoilija taltuttaa. Terho Sakin veistos paljastettiin 1964, jolloin kukaan valtioneuvoston jäsen ei uskaltanut tulla paikalle. Elettiin Kekkosen kovinta aikaa. Tampereen aseveliakseli kantoi pystypäin ulkopoliittisen vastuun Erkki Napoleon Lindforsin johdolla.

Eilen viimein ajomatka Raumalle, missä Meriristin juhlasali oli myös täpötäynnä valppaita kuulijoita. Korsukööri lauloi vuoden 1936 asepuvuissa, taas Jylhää lausuttiin ja minäpoika puhuin melkein kuin Ruuneperi. Hieno sydämellinen tilaisuus, vetäjänä tuttu mies Jukka Purhonen. Isoisämme taistelivat aikoinaan rinnan Helsingin ratsupoliisissa. Minun isoisäni Rajalan Villen talvisota järkytti niin, että hän halvaantui ja kuoli kohta sotien jälkeen.

Siinä kiertueet. Samalla valmistui maalämpökaivo, pumppu ja mahtava putkisto Villa Viehätyksessä. Sain mestareilta alkeiskurssin pannun säätömittariin. Jännityksellä seuraamme lämmön leviämistä maan syvästä uumenesta. Helpottuneena kohti Helsinkiä.

27.11.2019

Ateneumin rappusilla kuorot lauloivat joululauluja. Kolmannessa kerroksessa voi vaeltaa Ruoveden maisemista Schjerfbeckin kattavaan kavalkadiin.

Kiinnostuin kerrankin Werner Holmbergin maisemista, koska juuri näitä Runeberg nuorena näki. Samoin löytöjä olivat Sparren Hirvenhiihtäjien kuvitukset ja luonnokset. Näkyi että taiteilijaa kiinnosti nimenomaan toiminta, itse hirvenmetsästys, jota Runebergin runoelma ei kuvaa juuri nimeksikään. Tai nimenomaan vain nimeksi.

Kun Schjerfbeckillä on paljon hiljaiseloa, lukevia ja kutovia naisia, hän näyttää saaneen maalauksiin vähän eloa etelämaissa, Bretagnen maaseudulla ja muualla. Miksi Reuterin muotokuvia pidetään ”poikkeuksellisen intiimeinä”? Tarvitaanko tulkintaan biografista tukea? Hienostunutta on, hyvinkin.

Sieltä laulavia rappuja taas alas ja lounaalle bistroon, missä on hivelevän kaunis väritys ja bysanttinen mosaiikkiryijy. Risotossa ei ollut kehumista, olisiko pitänyt ottaa buffetista riisipuuroa joulun kunniaksi. Sortit näyttivät kovin samanlaisilta ja kai maistuivatkin.

Käveltiin vielä valotonta Aleksia kahville Café Engeliin ja otettiin liput elokuviin samasta korttelista. Ken Loachin Kiitos tilauksesta (Sorry We Missed You) ei nyt ole mikään pikkujoululeffa, mutta erinomainen kovan arjen perhekuvaus. Mutta kas, tässä perhe piti pitkälle yhtä eikä vain rähjännyt keskenään. Eikä viinaakaan juotu. Paineet tulevat kilpailuhenkisestä työelämästä. Nyt kun postin lakko on vieläkin auki, kannattaa tosiaan mennä katsomaan, kuinka paketinlajittelu Brittein saarilla sujuu! Melko karmeata hiostusta, osingot revitään kirjaimellisesti jakelijoiden selkänahasta. Ehkä meillä on toistaiseksi vielä vähän lempeämpää vai mitä sanoo PAU. Siellähän jököttävät kaikki vielä lakkoasemissa. Kannatamme jakelijoita ja postin lakkolaisia.

Muuten katselin kerran aamulla BBC:n lähetystä, missä toimittaja kovisteli tuimasti Ken Loachia siitä, kuinka tämä muka pystyy eläytymään työväenluokan elämänpiiriin, kun on itse yläluokasta ja opiskellut Oxfordissa. Ihmetytti ja aktivoikin, kun meillä kulttuuriset kohtaamiset mediassa ovat järjestään myötäsukaisia tuote-esittelyjä. Tekijöiden motiiveja ei koskaan enää kyseenalaisteta, ei ainakaan niin kärkkään röyhkeästi kuin tämä BBC:n kaveri Ken Loachia. Ohjaaja suorastaan vaivaantui ja selitteli jotain hämillisenä. Minut provokatiivinen ohjelma haastoi menemään katsomaan elokuvaa. Kannatti!

Kun astelimme varsin vaikuttuneina Kino Engelistä ulos, meidät otti vastaan joulukadun avausparaati kaikkine rummunpäristyksineen ja lapsineen ja vilkuttelijoineen. Kova todellisuus vaihtui jouluiseen satumaailmaan. Niin vaelsimme joulukadun päästä päähän ja ihailimme syttyneitä perinteisiä jouluvaloja, joita ei onneksi ole ruvettu modernisoimaan. Joulu saa meidän puolestamme ruveta tulemaan,

Kotiin katsomaan Tähtien tanssia ja ruotsalaista ravintoladraamaa. Ei kaikkiaan hullumpi joulun avaus.

24.11.2019

Veikko Huovisen novellikokoelma Rasvamaksa ilmestyi 46 vuotta sitten. Kertomuksessa ”Pystyyn marinoitu nainen” kuvataan Afrikasta Tampereelle tullutta sosiologian opiskelijaa, joka marinoi vaalean tyttöystävänsä sisäisesti hienoilla viineillä ja likööreillä, surmaa neitosen ja nauttii hänet sitten hyvällä ruokahalulla.

Jos Huovinen eläisi, pitäisikö hänen pyytää julkisesti mustalta vähemmistöltä anteeksi kertomustaan? Olisiko hän taipunut siihen? Selittäisikö hän, että kirja kuului omaa aikaansa eikä hän enää kirjoittaisi mitään samanlaista.

Mahdotonta kuvitella, että vanha jäärä olisi nöyrtynyt tällaiseen teoksensa mitätöintiin. Tehty mikä tehty. Huovinen ei talttunut edes  Kekkosen moitteista. Oikea taiteilija voi harjoittaa aiheellista itsekritiikkiä, mutta ei hänen pidä vaihtuvien poliittisten tuulien mukaan ryhtyä taannehtivasti töitään katumaan.

Kun Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala tekivät räävit sketsinsä saamelaisista 1980-luvulla, ne kuuluivat kuulemma ”omaan aikaansa”. Mikä 80-luvussa sitten niin erilaista oli sosiaali-moraalisessa mielessä? Oliko silloin julkinen lupa pilkata ihmisryhmiä? Vai nukkuivatko korrektin käytöksen sensorit? Vai mikä vielä pahempaa, elettiinkö aidon sallivuuden maailmassa? Olimmeko jotenkin huolettomampia tai raaempia vähemmistöjämme kohtaan? Oliko hauskuus erilaista kuin nyt? Ehkä joku viisas sosiaalipsykologi selvittää tämän väitöskirjassaan.

Muistaakseni 80-lukua pidettiin Kekkosen valtakauden jälkeen suuren vapautumisen aikana. Poliittinen satiiri tuli mahdolliseksi ja levisi televisioon. Vallanpitäjiä pilkattiin mahdottomasti, ja siinä sivussa potkittiin myös vähemmistöjä. Homoista ei vielä puhuttu mitään, eikä ollut paljon maahan muuttajia. Paremman puutteessa kelpasivat saamelaiset ja mustalaiset hirtehishuumorin kohteiksi.

Tätähän on esiintynyt kansanperinteessä kautta aikojen. Heikkoja, huonoja, poikkeavia on aina sorrettu. Ulkomaalaisia on aina epäilty, matkittu ja potkittu. On niitä ihailtukin, Minä ihailin kimmoisia, suklaanruskeita urheilijoita Helsingin olympialaisten aikaan aivan suu auki.

Jos nyt mennään anteeksipyyntöjen tielle, jonosta tulee pitkä. Varsinkin jos valitaan taannehtivia kohteita. Joku jo ehdotti, että Pekan ja Pätkän pitäisi pyytää anteeksi neekereiltä, ehkä myös talonmiehiltä,  perheenemänniltä ja sammakkomiehiltä.

Entäs jos näyttelijä on esittänyt julmaa Shylockia tai nenästä vedettyä Othelloa Shakespearen draamoissa? Etnisiä hahmoja ei kohdella niissä oikeudenmukaisesti. Televisioteatteri tyytyi pilkkaamaan ruotsinkielisiä kapitalisteja, mutta harjoitti samalla pahantahtoista mallintaa kahdenkymmenen nimeltä mainitun perheen osalta. Vähemmistö sekin. Olisiko anteeksipyynnön paikka?

Kirjallisuus tarjoaa viljalti lisää esimerkkejä. Pitäisikö Väinö Linnan ja Paavo Rintalan perikuntien pyytää anteeksi lottien kuvauksia miesten romaaneissa? Naissukukunnan kunnia siinä tahriutui. Ehkä myös Mika Waltarin ja Armas J. Pullan perikuntien olisi syytä pahoitella julkisesti Kapteeni Leo Rainion nimellä julkaistuja seikkailuromaaneja, joissa etnistä pohjaa edustavat henkilöt esiintyvät järjestään huvittavan epäkunnioittavassa valossa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voisi sekin esittää julkisen katumuksen Aleksis Kiven ikävästä tavasta, jolla tämä kuvasi romaneita eli Rajamäen rykmenttiä Seitsemässä veljeksessä. Lieventävänä seikkana voi kustantajan osalta mainita, että se luopui julkaisemasta romaania loppuun saakka.

Romanithan vielä puuttuvat Peteliuksenkin listalta. Kalliala on jo ehtinyt kummeksua kollegan kumartelua. Mutta jos Aakekin vielä pyrkii kansanedustajaksi, selusta pitäisi turvata ajoissa. Mitä kaikkea löytyy hänenkin syntilistaltaan.

Veikko Huovinen katselee tätä korrektisuushysteriaa pilven reunalta pirullisesti hymyillen. Voi jospa hän voisi sieltä vielä täräyttää yhden mojovan satiirin. Täytynee odottaa elävien kirjailijoiden kontribuutioita, sikäli kuin heissä riittää uhkarohkeutta taisteluun sananvapauden puolesta.

22.11.2019

Viikko maalaiselämää, seurattu maalämmön asennuksia taloon. Etenemistä ja vaikeuksia. Yli 300 metrin syvyinen reikä tukkeutui välillä, on porattava uudelleen. Sillä välin tehopari Viitanen et poika tekevät varmaa työtä pannuhuoneessa. Kohta maan uumenista pitäisi olla luvassa ikuista lämpöä.

On ollut tässä aikaa kirjoittaa, lukea ja katsella televisiota. Harmaa ulkosää ei ole houkuttanut. Nähty kaksi Nyrki Tapiovaaran hienoa elokuvaa, Miehen tie ja Varastettu kuolema. Molemmissa kuolemaa katsotaan silmästä silmään. Ahrolan Paavon tunnelmat huhtikuisena aamuyönä, kun hänen vaimonsa kuolee, on nuori ohjaaja tavoittanut mestarillisesti, sanoisin sillanpääläisesti. Moneen kertaan nähty elokuva jaksaa edelleen liikuttaa, eikä loppupuolen keveneminen sitä ratkaisevasti heikennä. Onhan aina katsottava uudelleen Laitilan suulin tanssikohtaus ja itsensä Eemelin repliikki, vaikka siitä nyt ei ihan sivuosa-Jussia tullutkaan. Mirjami Kuosmanen on henkeä salpaavan uhkea Alma.

Varastetun kuoleman Tapiovaara leikkasi hieman liian epäselväksi, mutta filmikerronta oli aikansa avantgardea ja kestää vieläkin. Replikointi ja äänentallennus luokatonta. Tunnelma parhaimmillaan todella tiheä, mutta sähläys aseiden hankinnassa vakuuttaa, ettei vallankumouksestakaan mitään tule, ainakaan tuolla tyylillä. Tuulikki Paananen pelastaa elokuvan, ja lopun kuolinkohtaus koskettaa edelleen. Alkuteoksen kirjoittaja Runar Schildt oli Sillanpään läheinen ystävä, jokin vaisto johdatti Tapiovaaran vuoden välein heidän teostensa pariin.

Näin viikko sitten Orionissa kolme lyhytelokuvaa, tuottajina, kirjoittajina, kuvaajina Tiilikainen Brothers. Siinäkin vaikutti parhaiten syöpään kuolevan nuoren miehen sisältä nähty, subjektiivinen tunnekuvaus. Kuolema on vanhin ja varmin aihe, antiikin aiheista suosituin. Satiiri, parodia ja kauhu ovat paljon vaikeammin lyhyessä muodossa toteutettavissa. Tutustuin tekijöihin oluthuoneen jälki-istunnossa, syytä seurata näiden lahjakkaiden nuorten kehitystä.

Huuhkajien huuma ei kuole, vaan nousee lakikorkeuteensa kesäkuussa. Onkohan siinä jo uskonnollisen ylösnousemuksen piirteitä. Kirkkoherra Kari Kananen katsoi, että matsia voi hyvin katsoa vaikka Paavalin kirkossa, ympäristö itsessään ei tee tapahtumasta uskonnollista. Kokijat valikoituvat vapaaehtoisesti, joten pelkoa kristillisestä pakkoindoktrinaatiosta ei liene? Toista kuin koululaisten on Huuhkaja-fanien laita, vaikka… hetkinen, samoja naamoja voi olla kummassakin ryhmässä. Toivomme jatkossa mahdollisimman uskontovapaata jalkapalloilua.

Nyt kun mielipidekin voi olla rikos, on syytä seuloa tarkkaan sanottavansa. Lain tulkinta on taannehtivaa ja valikoivaa – vähän samaan tapaan kuin taannoin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Silloin oikeusoppineet arvostelivat kovasti taannehtivaa lakia. On siis kaksi, jotka eivät vanhene koskaan: murha ja väärä mielipide.

Pitäisiköhän valtakunnansyyttäjän selailla Pentti Linkolan vanhoja teoksia? Niistä löytyy kovaa kiihotusta kansanryhmiä vastaan, esimerkiksi teollisuusjohtajia, joita Linkola kehotti tappamaan. Nämä homopuheet ovat hyttysen hyrinää sen rinnalla. Mutta kuten sanottu, lakia sovelletaan valikoivasti, muuten syntyisikin todella rumaa jälkeä. Linkolan elämäkerta on glorifioitu Finlandia-palkinnolla, kaikkine karmeine mielipiteineen, joita kirjoittaja Riitta Kylänpää esittelee, vaikka ei tietenkään niihin semmoisinaan yhdy.

Kun ironia ei aina mene perille, sanottakoon selkokielisesti, että kunnioitan Linkolan tinkimätöntä johdonmukaisuutta ja pelkään todella, että jonakin päivänä hänenkin tasoisensa ajattelijat otetaan oikeussaliin vastaamaan sanoistaan. Ikään kuin kehittynyt yhteiskunta ei kestäsi jyrkkiä toisinajattelijoita. He ovat henkireikä, silloinkin kun esittävät ”vääriä” eli ”rikollisia” mielipiteitä. Se oikeus täytyy sentään suoda, muuten tukehdumme tähän hyperkorrektiin yksimielisyyteemme.

21.11.2019

Kova urheiluviikko alkoi tiistaina Pitäjänmäellä. Moukarijätti Olli-Pekka Karjalainen kertoi Urheilumuseossa henkisen valmennuksen merkityksestä urallaan. Tilaisuudessa jaettiin Pekka Huhtaniemen järjestämän Dohan MM-kisaveikkauksen palkinnot. (Herrat kuvassa, O-P keskellä.) Voittaja oli kas kummaa museon johtaja Pekka Honkanen. Otin osaa ja sijoituin kunniakkaasti keskikastiin.

O-P Karjalainen puhui uransa alkuvuosien arvokisajännityksestä ja sen voittamisesta. Kun tultiin huipputasolle, moukari ei lentänyt niin kuin kotimaassa. Karjalainen totesi, että hänen olonsa isoissa kisoissa oli epämukava. Psykologinen valmennus laukaisi hermoilun siten, että heittäjä hyväksyi jännityksen osana persoonallisuuttaan ja vapautti itsensä pelosta. Leka alkoi taas lentää, aina Euroopan mestaruuteen saakka (joka tuli tosin valkovenäläisen kultamitalistin doping-paljastuksen jälkeen).

Karjalaisen analyyttinen pohdinta pohjusti hyvin eilistä futiskoetusta. Kun voitto julistettiin etukäteen varmaksi, Huuhkajilla täytyi olla sisimmässään kovat paineet. Voittohan piti toteuttaa käytännössä, ei ollut muuta mahdollisuutta. Jos toisin olisi käynyt, olisi todella tarvittu vastausta Hämeenkyrön ex-kirkkoherran Sakari Virtasen esittämään kysymykseen: onko maassa tarpeeksi psykologeja ja terapeutteja lohduttamaan pettyneitä?

Onneksi niitä ei tarvita. Sen sijaan tarvitaan pian alan ammattilaisia hillitsemään ylipursuavaa voitonuhoa. Tämähän on vasta karsinta kisoihin. Suuri tapaus siitä huolimatta. Tosin on muistutettu myös siitä,että Suomi on pelannut ennenkin arvokisoissa: olympialaisissa 1912, 1952 ja 1980. Niitä ei ilmeisesti lasketa. Nyt ollaan ensi kerran tosi reissussa niin että morgoonit soi.

Henkisestä valmennuksesta on varmaan suurelta osin kysymys myös Huuhkajien menestyksessä. Teemu Pukki tunnusti, että eilinen matsi jännitti häntä enemmän kuin mikään aikaisemmin. Hän voitti jännityksen hienosti ja teki kaksi maalia. Voiko mies paremmin lunastaa itseensä ripustetut suunnattomat toiveet? Toivottavasti pää kestää jatkossakin.

Joukkueen sielu on tavoitettu, siitä on tehty yhtenäinen ja voitontahtoinen toisin kuin monesti ennen. Rive eli Markku Kanerva lausahti lakonisesti, että asenteen pitää olla kohdallaan. Siinä koko salaisuus. Asenne on ollut todella kohdallaan jo pari-kolme vuotta. Todistinkin poikani kanssa kerran tuota tiheää tunnelmaa Ratinassa. Nyt meillä oli lämmin kotikatsomo täällä Sepänkadulla.

Jääkiekossa toteutui keväällä sama taika. Harmi että yleisurheilun puolella asiat eivät ole yhtä hyvin. Karjalainen myönsi alakuloisesti tiistaina, että kulunut vuosi on ollut kaikkien aikojen surkein yleisurheilussa. Moukarikin lentää meillä nykyisin kymmenen vuotta vähemmän kuin O-P:n aikana. Sen totesivat kuulijat, hekin allapäin. Mutta pientä toivoa pilkotti, niin ainakin uskottiin.

Yksi suuri haitta Huuhkajien läpimurrosta on. Ensi kesäkuu, epäilemättä kaunis, humahtaa telkkaria katsellessa. Yle lähettää vihdoin suorana suomalaisten pelit ja kai muutakin. Mutta ei surra. Kun olen 50-luvulta alkaen, Kai Pahlmanin, Juhani Peltosen, Lauri Lehtisen, Reijo Jalavan, Olavi Lahtisen, Matti Kannaksen sankariteot todistaen seurannut pelejä milloin Stadikalla milloin radion äärellä ja viimein telkkarin, tämä tekee enemmän kuin hyvää. Olen mukana.

16.11.2019

”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme”, sanoi Mika Waltari.

Puoli vuosisataa vanha lausuma pitää edelleen paikkansa, ehkä entistä suuremmalla syyllä. Jos joku lähimmäisemme tosissaan haluaa uskoa syntiin, sovitukseen ja kadotukseen, parasta hänen on pitää suunsa kiinni ja päänsä alhaalla. Uskonnosta on tullut tarkoin säädeltyä myrkkyä, jota vain sille omistetuissa laitoksissa saa vapaaehtoisille tarjoilla. Niissäkin on suotavaa välttää liian ehdottomia julistuksia.

En ymmärrä, miksi tämä vesitetty ja maallistunut luterilaisuus voisi toisaalta olla vaaraksi kenenkään mielenterveydelle. Jos radiosta sattuu kuulemaan hartauspuheita, niissä tavallisesti suositellaan yleisesti hyväksyttyä elämänviisautta. Aniharvoin kukaan saarnaa kistinuskon lujaa ydinsanomaa: helpompi on kamelin päästä neulansilmän lävitse… Eihän hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä pidä pelotella sellaisella. Ilmastonmuutoskin sisältää helpommin nieltävää mukavuudesta pidättäytymistä kuin ankara kristillinen sanoma. Jota ei siis nykyisin juuri kuulekaan. Onhan onneksi armo sentään sama kaikille.

Kun kävin koulua, ei tällaisia kysymyksiä koskaan noussut esiin. Aamuhartauksiin mentiin parijonossa, siellä veisattiin jos viitsittiin, uskontotunnilla ja kirkkohistorian tunneilla istuttiin ja joskus vietiin pakolla kirkkoon. Ei siitä muistaakseni isompaa harmia koitunut. Kirkossa oli yleensä ikävää ja saarna oli pitkä, mutta niistä selvisi kun ajatteli muita asioita. Mitään traumaa niistä ei matkaan tarttunut.

Nyt on suojeltava herkkähipiäisiä, muun uskontokunnan jäseniä, uskonnottomia ja ateisteja. Heidän kai arvioidaan olevan kovin helposti vaikutettavissa. Mutta kun maassa kerran vaikuttaa tämä laimea yleisluterilaisuus, eikö maahanmuuttajien kotouttamisenkin yksi osa voisi olla siihen tutustuttaminen käytännössä. Siihen kaikille yhteiset joulujuhlat vaikka sitten kirkossa tarjoaisivat hyvin luontevan ja helppotajuisen mahdollisuuden.

Kirkoissa pidetään muuten kaikenlaisia tilaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä tunnustuksellisen uskonnon kanssa. Jos joltain iskelmätähdeltä seurakunta kieltää konsertin pitämisen kirkossa, siitä nousee kauhea haloo. Kyllä siellä on suvaitsematonta porukkaa!  Mitä hyvänsä maallista viihdettä täytyy saada kirkossa helskytellä, kun puitteet kerran on niin komeat. Mutta auta armias jos jossain Kouvolassa kirkkoon olisi tulossa koululapsia pitämään yhteistä joulujuhlaa, se onkin hienon oikeusperiaatteemme vastaista. Maksusta saa houkutella kansaa kirkkoon, opettajan käskystä ei. Raja siellä, suo ja vetelä täällä.

Jos tehdään niin kuin oikeuskäytäntö vaatii, että ensin on mukava yhteinen juhla koulussa – ja sen lisäksi järjestetään halukkaille käynti joulukirkkoon, kuinka moni lähtee juhlaa tuplaamaan? Teoria ja käytäntö eivät kovin hyvin tässäkään klaffaa.

Uskontoa on ennenkin pyritty karsimaan eri tilaisuuksista. Kun Taata Sillanpää piti tunnettuja joulusaarnojaan radiossa, niiden vastaava toimittaja Matti Kurjensaari pääjohtaja Hella Wuolijoen pyynnöstä toppuutteli kirjailijaa, ettei niihin tarvitse liittää mitään kristillistä sanomaa, riittää tuttu maanläheinen joulutunnelma. Sillanpää hämmästyi: ”Minä olen aina kuvitellut, että kristinusko liittyy jollakin tavoin jouluun…”

12.11.2019

Riemastuttavan hyviä juttuja Hesarissa, Esa Liljan essee Päätalosta ja Vesa Karosen arvio parista uudesta Päätalo-kirjasta. Tällaisia lukee mielikseen. Herätin Vesan puoli yhdeksältä puhelimella ja kiitin poikaa komeasta ravistelusta. Myhähteli siellä tyytyväisenä.

Kun kirjoitin sen Liljan mainitseman arvosteluni Päätalon kirjasta itsenäisyyspäiväksi 1978, seuraukset olivat kauaskantoiset. Sain ensin kustantajalta laatikollisen Päätalon siihen mennessä julkaistua tuotantoa. Sen jälkeen Päätalo lähetti minulle aina uuden kirjansa sen ilmestyessä kauniilla omistuksella varustettuna. Kirjoitinkin vielä aika monia arvosteluja niistä Hesariin ja Aamulehteen. Sittemmin Vesa otti vetääkseen Päätalon vankkureita. Tämän päivän arviosta näkyy, kuinka syvästi perehtynyt Päätalon tuntija hän on vieläkin. Antti Heikkisen ja Karoliina Timosen uudet kirjat hän käsittelee leppoisan ironisesti oikoen, mutta perimmältään oikeamielisesti.

Mehän istuimme Vesan kanssa viimeisen kerran Päätalon seurassa kesällä 2000 Rosendahlin ravintolassa Pyynikin Kesäteatterin ensi-illan jälkeen. Mukana olivat Leena Päätalo ja kustantaja Pekka Salojärvi. Ikimuistoinen ilta, Kallekin oli hyvässä vedossa ja kertoili kaikenlaista. Näytelmä oli Pohjalta ponnistaen, jota olimme Vesan kanssa sovittaneet. En muista että Kalle olisi sitä mitenkään kommentoinut, mutta selvästi mielissään hän oli siitä, että Iijoki-sarjaa esitettiin hänen kotikaupungissaan. Saman vuoden marraskuussa hän kuoli.

Päätalon hautajaiset Messukylän kirkossa menivät osaltani jokseenkin pommiin. Vieressäni istui Inkeri Kilpinen, jonka kännykkä alkoi soida juuri kun arkkua lähdettiin viemään alttarilta käytävälle. Inkeri etsi hädissään puhelinta, jolloin hänen käsilaukkunsa sisällys levisi kilisten kirkon kivipermannolle. Sen jälkeen Kirsi Kunnasta alkoi pyörryttää, ja hän pyysi minua kuljettamaan itsensä kotiin lepäämään. Näin minulta jäi kokematta Taivalkosken miesten arvokas rituaali, kun he lapioivat Kallen haudan umpeen. Kohtaukset olivat kuin suoraan Päätalon postuumista romaanista.

Päätalon maailmaan ei ole helppo päästä sisään, mutta kun on päässyt, teokset vievät mennessään. En ole lukenut koko tuotantoa edes kertaalleen, joten urakkaa vielä riittäisi. Ylöjärveläinen opettaja luki kaikki kahteen kertaan, ja kun häneltä kysyttiin, onko siitä mitään haittaa että lukee noin kauheasti Päätaloa, hän vastasi: – Ei siitä muuta haittaa ole, mutta ei kerkiä mitään muuta tekeen…

Perjantaina kävin pikipäin Tampereella tapaamassa poikaani isänpäivän edellä ja onnittelemassa samalla 80 vuotta täyttävää professoria ja kollegaa Yrjö Varpiota. Pirkkalaiskirjailijoiden toimistossa oli kodikas  kahvitilaisuus, jossa en ikävä kyllä voinut kertoa eilisestä löydöstäni. Ursula Viita-Leskelä lähetti ystävällisesti äitinsä Aila Meriluodon papereissa säilyneitä kirjeitäni Ailalle vuosilta 1972-74. Olemme silloin keskustelleet paljon Lauri Viidasta, josta Aila valmisteli kirjaa sarjaan Legenda jo eläessään. Hieno siitä tulikin. Varpio väitteli Viidasta samoihin aikoihin. Suhtauduin näköjään vähän epäillen hänen tutkimukseensa, kunnes kirjeeni kertoo:

”Itse Yrjö Varpiosta en voisi pahaa sanaa sanoa. Satuin tapaamaan miehen helmikuun alussa Tampereen yliopistossa, ja vaikutti perin sympaattiselta ja tärkeilemättömältä, juuri luotettavalta perustutkijalta. Sitä paitsi hän tavattoman ystävällisesti opasti minut alkuun kohden Sillanpää-arkistoa siellä yliopiston kellarissa, minne minulla nyt sitten on vapaa pääsy. Ja se on imponoiva varasto unohdettuja papereita, kirjeenvaihtoa yksin 55 mappia ynnä läjä muuta autuaasti unohdettua, läpikäymätöntä aineistoa.”

Sitten olen rämäpäisesti uhonnut, että ”sieltä räjäytän vielä täysin uuden tulkinnan, rajun rysäytyksen kirjallisuushistoriamme ja tutkimuksemme jähmettyneille laavakentille”. – Nuorena sitä sopii remmastella ja lupailla vaikka mitä, mutta kyllähän sen kanaverkkojen sisään sullotun arkiston raivasin perusteellisesti läpi, kun sain vahtimestarilta avaimen ja vapaan kulkuoikeuden Varpion vakuuksilla. Alkuperäisten papereitten lukeminen on aivan toista kuin digitoitujen. Siitä vielä myöhäiset kiitokset ja onnittelut. Kaksi kovaa täyttää tänä syksynä 80, talvisota ja Yrjö Varpio.

Onkohan Yrjö koskaan lukenut Päätaloa. En ole tullut kysyneeksi. Kyllä kai sentään, kun muuta tamperelaiskirjallisuutta tuntee läpikotaisin. Mutta ei voisi kuvitella aikaisempia professoreitani Annamari Sarajasta tai Kai Laitista pitelemässä kädessään Kalle Päätalon paksua kirjaa. Se olisi ollut heille kuin jokin vieras esine. Niin korkea kalkkimuuri kohosi vielä kansan rakastaman kirjailijan ja itseään arvostavan akateemisen tutkimuksen välillä. Berliinin muurin korkuinen! Lohkare sitä on minullakin kirjahyllyssä, paikan päältä noudettu. Tämähän menee aivan muisteluksi. Parasta lopettaa ennen kuin oikeasti alan, eikä siihen enää kauan menekään.

10.11.2019

Hieno aamu: ensilumi laskeutunut Sepänpuistoon! Tein tuimaa sauvalenkkiä puiston ympäri.

Yhtä hyvin herätti puolueiden kannatusgallup kommentteineen. Kerrankin kunnon liikahduksia. Demareilla vakava herätys, persuilla pyyhkii kovaa. Missä uinuu Soinin sininen tulevaisuus?

Sitten näin näköis-Aamulehdestä, että Simopekka Virkkulan juttu Yrjö Jylhästä ja kirjastani on komeasti kulttuurisivuilla. Päivä koheni entisestään.

Nyt pitäisi jo ryhtyä töihin. Torstai on toivoa täynnä. Eilisilta palaa ensin mieleen. Keskustelimme Maria Jotunista hänen nimikkoseuransa tilaisuudessa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Tätä varten kertasinkin vähän Jotunin tuotantoa ja huomasin taas, kuinka iskevän lyhytsanainen kirjailija hän on. Ensin tuntuu, että nämä novellit voi lukaista nopeasti, kunnes huomaa, että nämä vasta aikaa vaativatkin. Niin paljon Jotuni kätkee lakonisten rivien väleihin. Hän ilmaisee epäsuorasti yllättävän suorasukaisia asioita.

Tähän viittasi aikanaan F. E. Sillanpään lausuma Jotunin novelleista: ”Hienoa yskää ymmärrettävänä.” Jotuni oli niitä harvoja aikalaiskirjailijoita, joita Sillanpää tosissaan arvosti. Hän muisti lukeneensa lukiolaisena Rakkautta heti ilmestymisvuonna 1907 salaa huoltotädiltään. Kirjaa pidettiin rohkeana, ja sitä se on vieläkin.

Eeva-Liisa Haimelin johti puhetta Jotuni-seuran puheenjohtajana. Seura täytti 10 vuotta, joissain sen tilaisuuksissa olen käynyt Rikhardinkadun kirjastossa. Opiskelukaverini Pertti Lassilan kanssa kehuimme surutta Jotunin kieltä ja monitasoista ihmiskuvausta. Pertti vertasi Jotunia äskettäin suuresti juhlittuun Minna Canthiin ja totesi aivan oikein, että Canth on huomattavasti simppelimpi kirjailija. Hän sanoo juuri mitä tarkoittaa, ei ole vaikeuksia ymmärtää. Jotuni on monimutkaisempi ja vaatii enemmän tulkintaa. Ero selittää senkin, että Canthia on paljon käännetty, Jotunia niukasti.

Jotuni on hyvin auditiivinen kirjailija, kirjoitti korvakuulolta ja unohti turhat luonnonkuvaukset. Parhaita esimerkkejä tästä vaikkapa Hilda Husson pelkistetyt puhelinkeskustelut Lundqvistin kanssa. joka ei saa novelleissa edes suunvuoroa. Idean Jotuni kuuluu saaneen keskustelusta, jonka sattui kuulemaan seinän takaa. Jotunilla on kahdenlaisia ihmistyyppejä: naiivin tunteellisia, jotka odottavat oikeaa elämää, ja sitten kovia realisteja ja materialisteja, joiden tahtoon edellä mainitut usein taipuvat. Nainen on keskiössä, mutta ei mitenkään ihannoituna. Karskeja naisia novelleista löytyy.

Heini Tola on ohjannut kahteen kertaan Huojuvan talon, ja paikalla oli toinenkin saman teoksen ohjaaja, Eija-Elina Bergholm, joka teki vahvan neliosaisen tv-sarjan romaanista. Se on Jotunin kaiketi suosituin ja tunnetuin teos. Kirjailija itse panttasi sitä parikymmentä vuotta, kun se ei voittanut Otavan suurta romaanikilpailua 1935.  Perheväkivalta on kestävä ja aina ajankohtainen aihe. Tolan oli vaikea asetella henkilöitä sympatiansa piiriin, mutta tärkeintä oli välttää mustavalkoista asetelmaa. Myös Eeroa tuli ymmärtää ja nähdä Lea muunakin kuin uhrina.

Helena Ruuska kertoi kokemuksia Norssista, kuinka nuoret esimerkiksi Tšehovin Kolmeen sisareen  suhtautuivat. Jotunista ei ollut kouluesimerkkiä, emmekä mekään häntä kouluaikoina lukeneet, Kiveä, Ahoa, Viitaa, Heminbgwaytä kylläkin. Nyt huomaan, että uusissa opetussuunnitelmissa edellytetään oppilaiden lukevan vähintään kahdeksan kokonaista kirjaa ja hyvä edes niin. Ehkä tottuvat pitemmän tekstin lukemiseen, vaikka pakko ei aina kanna kestävää satoa. Jotunin kohdalla rohkea mutta piilotettu seksuaalisuus voisi kiinnostaa aikamme koululaisia.

Yksi mietinnän aihe koski Jotunin maailmankuvaa. Meidän otsikkomme oli ”Onni ja epäily Maria Jotunin maailmassa”. Epäilyn puolelle hänen tekstinsä tahtovat liukua. Aika pessimistinen kirjailija hän on, olisiko suorastaan ihmisvihaaja toisin ajoin? Pienoisaromaani Arkielämää on hänen valoisimpiaan, ja senkin luettuaan Eino E. Suolahti kuulemma ihmetteli, onko maalla aina näin tylsää…

Ensi keväänä Maria Jotunin syntymästä tulee 140 vuotta, ja silloin on tiedossa ainakin elokuvanäytöksiä Reginassa ja luentosarja Työväenopistossa. Jotuni-seura tietysti panee pystyyn omia tapahtumiaan, tämä keskustelu oli vasta alkusoittoa. Jotunia on kohtalaisesti julkaistu SKS:n ja Otavan toimesta, näytelmiä on esillä silloin tällöin, viimeksi mainio keinottelun kuvaus Kultainen vasikka Kaupunginteatterissa., varsin ajankohtainen rahanhimon satiiri.

Voisi myös sanoa, että Jotuni osaa olla hyvinkin kryptinen kirjailija. Lukekaa vaikka novelli ”Ei kannattanut” kokoelmasta Rakkautta, Mistä siinä mielestänne on kysymys paitsi miehen vallankäytöstä ja mitä siinä oikeastaan tapahtuu? Jotuni kirjoitti myös aforismeja, kirpeitä ja oivaltavia, joita Eeva-Liisa meille alussa ja lopussa esitti. Kolme novellia luettiin esikoiskokoelmasta Suhteita – Herran teitä, Nainen ja Vapaus – niissäkin riittää tutkittavaa. Apua saa kahdesta elämäkerrasta, Irmeli Niemen ja Kari Tarkiaisen, ja kolmattakin kuulin jo kaavailtavan. Ollaan siis kuuntelulla.

7.11.2019