Aila Meriluoto on kuollut. Hän ehti kunnioitettavaan 95 vuoden ikään. Vielä vuosi sitten hän hissutteli asunnossaan Arkadiankadulla, jossa lapset kävivät häntä hoitamassa. Sitten tuli lähtö sairaalaan ja hoitokotiin. Päiväkirjaa hän kirjoitti viimeisiin vuosiin saakka, saattoi irrota jokunen runokin.
Ailan ääni helähti iloisen tyttömäisenä, kun hänelle soitti. Muisti tosin alkoi pettää. Aina hän vastaili valoisasti kuulumisistaan. En muista hänen kertaakaan valittaneen yleensä mistään, vaikka vastamäkeä riitti. Siinä oli harvinaisen sisukas ja selviytymiskykyinen nainen, kun ajattelee hänen elämänvaiheitaan vahvojen ja arvaattomien miestensä kanssa.
En nyt ryhdy arvioimaan hänen runouttaan. Sillä on kirkas klassinen paikkansa runoutemme historiassa. Kun hän äityi prosaistiksi ja julkaisi päiväkirjojaan, syntyi hälinää. Rohkeasti hän revitteli ja tilitti naisen tuntoja. Hänellä riitti aineistoa. Myös muutaman dekkarin hän kirjoitti ja mainioita lastenkirjoja. Pommorommo naurattaa edelleen lapsia. Hän teki suuria käännöstöitä, Rilkestä ja Harry Martinsonin Aniarasta alkaen. Nyt avaruusrunoelma on noussut teatteriinkin. Me tutustuimme hänen romaaninsa Peter Peter filmausten aikaan. Vainaa on jo ohjaajakin, Matti Kassila.
Aina tulee haikeus, kun kirkas kohta sammuu. Ailaa ei varsinaisesti voi surra, niin hauskoja muistoja hänestä nousee heti mieleen. Kun tein hänestä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea yhdeksän vuotta sitten, hän oli riemuisa ja pulppuileva haastateltava, vaikka kaikki asiat eivät enää muistuneet mieleen. Kursailematta hän avasi arkistojaan ja pölytti kirjeitään elämänkuvausta varten. Tosin hän hätkähteli ja valvoi pari yötä lukiessaan valmista käsikirjoitusta. Onhan se aika rankkaa elämää, mutta ei hän halunnut sitä peitelläkään. Runotytöstä kasvoi eräs keski-ikäisen feminismin uranaukoja.
Aila kuoli vanhimman tyttärensä Ursulan nimipäivänä. Onkohan siinä viesti. Ursula hänestä eniten huolta ja vastuuta kantoi. Tutustuin Ursulaan jo opiskeluvuosina, hänkin käännöksiä ja kirjallista työtä tehnyt kielten opettaja. Miten muistot taas kulkevat. Ursulalla on sama piirre kuin äidillään, häntä asiat herkästi huvittavat. Sisaruksia on kaikkiaan neljä, isä oli Lauri Viita.
Toinen vahva, rohkea nainen on poistunut jokseenkin saman ikäisenä: Kyllikki Forssell. Hänestä on jo paljon ja pätevästi kirjoitettu, ei mitään lisäämistä. Meillä oli hänen kanssaan eräs kiintoisa yhteistyön yritys, näytelmä Ida Aalbergista, jonka Forssell tilasi minulta. Sillä hänen piti suorastaan juhlia. Kirjoitinkin yhden version, mutta emme tavoittaneet yhteistä aaltopituutta. Lisäksi teatterin johto tuli väliin ja valitsi Kyllikille toisen kappaleen ei mikään suuri menestys muistaakseni. Silti muutamista tapaamisista jäi tyylikäs muisto. Teatterissa ei ole enää hänen kaltaisiaan suuria persoonallisuuksia, ei ainakaan saman mittaluokan taiteilijoita. Niitä ei enää synny tasapäiden maailmassa.
Näitä aamuvarhaisella naputellessani vilkuilen samalla puhelimen ruudulta keisari Naruhiton kruunaijaisia Japanissa. Historiallinen päivä. En lakkaa ihmettelemstä sitä, että tuohon lompsaa pienempään lätyskään tulee suoraa lähetystä hienosta seremoniasta maapallon toiselta puolelta. Sauli ja Jenni purjehtivat juuri sisään. Taikuutta tämä on, ei enää ihmisälyn käsitettävissä. Eipä silti, yhtä ihmeellisen matkan avaa Aniara Ailan suomentamin säkein. Yhä pienemmässä universumissa elämme.
22.10.2019