Panu Rajala

Seitsemisen vuotta sitten luin käsiin osuneen John Meyerin kirjan Heartbraker. My life with JUDY GARLAND. Ilmestynyt USA:ssa 1983, Lontoossa 1987.Se kertoo nuoren muusikon ja varttuneemman laulajan kohtaamisesta lokakuussa 1968 ja heidän lyhyestä suhteestaan tammikuuhun 1969, paria kuukautta ennen tähden kuolemaa. Runsaat kolme kuukautta yhteistä elämää, ja siitä Meyer on kääräissyt yli 300-sivuisen muistelman. Pääteemana on hänen yrityksensä saada  Garland palaamaan alkoholin ja huumeiden vallasta vielä kerran estradille, mikä onnistuikin suurin ponnistuksin ja vaihtelevalla menestyksellä. Elävä ristiriitainen luonnekuva syntyy  laulajasta.

Kirja palasi mieleeni, kun näimme tuoreen elokuvan Judy, jossa Renée Zellweger esittää aivan ihmeellisesti tätä loistavaa ja neuroottista laulajaa. Zellweger paitsi laulaa vaikuttavasti, myös muistuttaa ulkoisesti suun suipistuksia myöten esikuvaansa voi sanoa erehdyttävästi. Hän on tutkinut tarkkaan Garlandin eleitä, ilmeitä ja jäljittelee hänen ääntään niin, että elokuvan uskoisi äänitetyksi autenttisilla tallenteilla. Näin ei kuitenkaan ole, Zellweger tosiaan laulaa itse kuin Garland. Ihme jollei tästä jo Oscar heltiä. (Kuvissa aito ja näyttelijä) 

Muuten elokuva on tähtielämäkertojen tapaan hieman kliseinen ja ohut, mutta hyvin viihdyttävä ja paikoin suorastaan liikuttava. Jos sattuu vapaa ilta, menkää nauttimaan Maximin ylellisille nojatuoleille. En kyllä ymmärrä, miksi leffaa katsoessa pitäisi nykyään juoda ja syödä, onhan siinä vaikka Kämp nurkan takana. Silti hienoa, että Maxim on palannut.

Maanantaina saimme sattumoisin liput Kaj Chydeniuksen juhlakonserttiin Finlandia-taloon. Salla sen esikatseli innoissaan jo sunnuntaina. Olihan se nostalginen potpuri menneiltä vuosikymmeniltä. Näin Lapualaisoopperan toisen tai kolmannen esityksen keväällä 1966, pysyvästi se jäi mieleen. Maestro Chydenius takoi pianoa Vanhan juhlasalin nurkassa kuin vimmattu. Joku laulu olisi sieltäkin saanut olla konsertissa mukana. Nyt vain juontaja Lauri Maijala muisteli myöhempää versiota oopperasta, missä lauloi kuulemma Kosolaa.

Ensimmäinen puolisko konserttia oli hieman monotoninen, samantyyppisten sävellysten kulkue. Toisella puoliajalla esitykset piristyivät ja saivat vaihtelua. Hyvin vakavasti ja arvokkaasti laulut esitettiin. Tunnelma lämpeni vasta lopussa ja yleisö pääsi haltioihinsa. Kauniisti Chyde antaa ensi sijan runoilijoille. Siksi oli outoa, että läheskään kaikkia ei esitelty tai edes mainittu juonnoissa. Claes Andersson ja jopa Peltsi Pellonpää (!) saivat vainajina huomiota, mutta äsken edesmennyt Aila Meriluoto sivuutettiin. Olisin mielelläni kuullut enemmän maestron itsensä murahduksia suhteestaan runoihin. ja sävellyksiin  Ne saivat nyt puhua puolestaan. Esittelyjen sijaan kuulimme juontajan paperista (!) lukemia ylipitkiä reipasteluja.

Mutta kaikkiaan arvokas ilta, nimenomaan sellainen. Vähän pompöösi, mitä kultaisella 60-luvulla kaihdettiin kaikin voimin. Chydeniuksen komeat pojat kunnostautuivat, niin myös monet muut. Muutamat ruotsinkieliset runot olivat kauniita, eloon heräsivät myös klassikot Alfhild ja Nuoruustango., esittäjinä Kuju Hyttinen ja Aurora Manninen (Marjan ottamassa kuvassa). Illan huipensi tietysti Kalliolle kukkulalle, aikoinaan Teatterikoulun harjoituksiin sävelletty. Kiitos Chyde runoudelle tehdyistä palveluksista!

29.10.2019

Leelo Tungalin romaani Toveri lapsi sykähdyttää. Synkkä aihe, äidin vangitseminen, kääntyy lapsen silmin sittenkin toivontäyteiseksi. Stalinin ajan vainoja eletään. Puoli kansaa kyyditään, toinen puoli nujerrretaan pelolla. Äidin rikos on Viron kansallislaulun opettaminen koulussa. Romaanin suuri avu on huumori, joka auttaa kestämään, lukijaakin. Päähenkilö on ylpeä, kun bussin konduktööri nimittää häntä toveri lapseksi. Suuri arvonnousu, ei enää pelkkä lapsi.

Sain Leelo Tungalilta nimikirjoituksen kirjaan. Anja Salokannel haastatteli asiantuntevasti. Kirjasta on tehty erinomainen elokuva Viron itsenäisyyden kunniaksi.

Arto Luukkanen puhui repäisevästi Ukrainan ja Venäjän suhteista Kiovassa kaivamiensa arkistotietojen valossa. Suhteet ovat tulehtuneet vuosikymmeniksi, Krimin ryöstöä ei anneta anteeksi. Korruptio kukoistaa, mutta silti maassa eletään suhteellisen normaalisti. Jos Venäjä on Italia, Ukraina on Sisilia, Luukkanen tiivisti. Oli siepattava lukuun Luukkasen uusi kirja Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava). Kuinka Suomi selviää? Putin on jo pehmenemässä, uusimmissa uutiskuvissa entinen atleetti poimii tatteja.

Teemu Keskisarja on hyvä täräyttelijä, vaikka Matti Klinge moittii hänen Kivi-tulkintojaan kliseisen sosiaalihistoriallisiksi. Kivi ei kuulunut agraarimaailmaan, hänen isänsä oli käsityöläinen. Eikä hän ollut torpan poika, sen todistaa komea kotitalo Palojoella. Talvisodasta Keskisarja puhui messuilla niin pontevasti, että Klinge olisi kaksin verroin kauhistunut. Teemu kehui rintamamiehet ja hevoset ja koko Suomen taitavista torjuntataisteluista. Armeija marssii kavioilla. Kai Häggman ja Jukka Kukkonen täydensivät. Hyviä keskusteluja kuuntelee ilokseen.

Pitää oikeastaan ihmetellä, että näin sankat kansanjoukot kerääntyvät kirjojen äärelle joka vuosi. Ei tämä kansa ole lukutaitoa vielä hylännyt. Useissa keskusteluissa istumapaikat loppuivat alkuunsa. Suurin yleisö oli tietysti Loirilla ja Tervolla, mutta brittivieras David Nicholls (kuva) sanoi, ettei hän ole koskaan esiintynyt näin suurelle yleisölle. Kuuntelimme sujuvasti englantia. Marja sai Nichollsin suomennettuun romaaniin Suloinen suru (Sweet Sorrow) kivan omistuksen. Lukuhaluja herättävä kirja, tekijä entinen (epäonnistunut) näyttelijä.

Marja kuunteli Eric Vuillardia, joka oli kuulemma säkenöivä esiintyjä, ja osti teoksensa alkukielellä L’ordre du jour (Päiväkäsky). Françoise Saganiakin löysi ranskan harjoitukseksi.

Tervon Loiri on mainettaan parempi kirja, siinähän on tehty pätevää taustatyötä jopa teatterihistorian osalta. Minua kiinnostaa tämä Matti-Pojan tarina ihan senkin vuoksi, että olemme saman vuoden 1945 lapsia. Paljon on kirjassa tuttua ajankuvaa, ei kovin uutta eikä syvällistä, mutta nostalgista kumminkin. Olen vasta möhkäleen puolivälissä.

Herkistyimme yläkerrassa Eija-Riitta Korholan viisaiden sanojen äärelle. Hän kertoi sairastumisestaan ja selviytymisestään ja suhteestaan isään hyvin koskettavasti. Ehkä messujen syvin puheenvuoro.

Aina välillä nautimme lounasta ja joimme kahvia, taas jaksoi. Kirsti Kontio-Ollila ja Jukka Parkkinen liittyivät seuraan. Muutenkin messuilla tulee jatkuvasti tuttuja vastaan. Olin ensimmäistä kertaa pariin vuosikymmeneen vapaana turistina paikalla, sain vain kierrellä ja kuunnella. Todella hauskaa. Ensi vuonna on taas uusi kirja matkassa, lupaan. Jos lavalle enää huolitaan. Klingekin pahoitteli etabloituneiden syrjimistä uusituilla messuilla. Meitä halutaan kuulla, hän vakuutti. Täydensin päiväkirjakokoelmaani Paššan epäsuosiolla. 

Henrik Meinander kertoi vuoden 1968 merkityksestä eräälle sukupolvelle, johon itsekin kuulun. Jotakin muistaisin, aika paljonkin. Samalla lavalla keskusteltiin vilkkaasti Märta Tikkasen kirjeistä, joita Marja lukee parhaillaan. Ihmeen kiukkuinen hän jaksaa olla kriitikoilleen, Suvi Ahola vastaa tänään hyvin Hesarissa. Raija Oranen kertoi ihailevasti romaanihenkilöstään Mauno Koivistosta, jota Jukka Seppinen kohtuuttomasti panetteli. Suuret hahmot herättävät intohimoja, vaikka Manu piti matalaa profiilia.

Dekkaristejakin kuuntelin. Outi Pakkasen Helmimiehen luin loppuun, sympaattinen ja pehmeän henkevä Helsingin kuvaus, jossa rikos jää syrjemmäksi. On hyvä, että kirjailijat huoltavat säännöllisesti hyvää Helsinkiämme. Näin näemme sen aina vähän uusin silmin. Leena Lehtolaisen Henkivartija oli kesän lukuelämyksiä, siinä taas uusmaalainen lähimiljöö herää eloon, samoin Venäjän mafian lonkerot.

Kirjojen määrä pyörryttää aina vaan, ja joka vuosi niitä ilmestyy lisää. Mistä saisin lisää lukuaikaa? Olen siinä suhteessa vähän epätoivoinen. Mutta nautitaan täysin rinnoin kaikesta siitä mikä sentään keritään tämän elämän aikana ahmia ja sulattaa. Lukeminen kannattaa aina.

27.10.2019

Aila Meriluoto on kuollut. Hän ehti kunnioitettavaan 95 vuoden ikään. Vielä vuosi sitten hän hissutteli asunnossaan Arkadiankadulla, jossa lapset kävivät häntä hoitamassa. Sitten tuli lähtö sairaalaan ja hoitokotiin. Päiväkirjaa hän kirjoitti viimeisiin vuosiin saakka, saattoi irrota jokunen runokin.

Ailan ääni helähti iloisen tyttömäisenä, kun hänelle soitti. Muisti tosin alkoi pettää. Aina hän vastaili valoisasti kuulumisistaan. En muista hänen kertaakaan valittaneen yleensä mistään, vaikka vastamäkeä riitti. Siinä oli harvinaisen sisukas ja selviytymiskykyinen nainen, kun ajattelee hänen elämänvaiheitaan vahvojen ja arvaattomien miestensä kanssa.

En nyt ryhdy arvioimaan hänen runouttaan. Sillä on kirkas klassinen paikkansa runoutemme historiassa. Kun hän äityi prosaistiksi ja julkaisi päiväkirjojaan, syntyi hälinää. Rohkeasti hän revitteli ja tilitti naisen tuntoja. Hänellä riitti aineistoa. Myös muutaman dekkarin hän kirjoitti ja mainioita lastenkirjoja. Pommorommo naurattaa edelleen lapsia. Hän teki suuria käännöstöitä, Rilkestä ja Harry Martinsonin Aniarasta alkaen. Nyt avaruusrunoelma on noussut teatteriinkin. Me tutustuimme hänen romaaninsa Peter Peter filmausten aikaan. Vainaa on jo ohjaajakin, Matti Kassila.

Aina tulee haikeus, kun kirkas kohta sammuu. Ailaa ei varsinaisesti voi surra, niin hauskoja muistoja hänestä nousee heti mieleen. Kun tein hänestä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea yhdeksän vuotta sitten, hän oli riemuisa ja pulppuileva haastateltava, vaikka kaikki asiat eivät enää muistuneet mieleen. Kursailematta hän avasi arkistojaan ja pölytti kirjeitään elämänkuvausta varten. Tosin hän hätkähteli ja valvoi pari yötä lukiessaan valmista käsikirjoitusta. Onhan se aika rankkaa elämää, mutta ei hän halunnut sitä peitelläkään. Runotytöstä kasvoi eräs keski-ikäisen feminismin uranaukoja.

Aila kuoli vanhimman tyttärensä Ursulan nimipäivänä. Onkohan siinä viesti. Ursula hänestä eniten huolta ja vastuuta kantoi. Tutustuin Ursulaan jo opiskeluvuosina, hänkin käännöksiä ja kirjallista työtä tehnyt kielten opettaja. Miten muistot taas kulkevat. Ursulalla on sama piirre kuin äidillään, häntä asiat herkästi huvittavat. Sisaruksia on kaikkiaan neljä, isä oli Lauri Viita.

Toinen vahva, rohkea nainen on poistunut jokseenkin saman ikäisenä: Kyllikki Forssell. Hänestä on jo paljon ja pätevästi kirjoitettu, ei mitään lisäämistä. Meillä oli hänen kanssaan eräs kiintoisa yhteistyön yritys, näytelmä Ida Aalbergista, jonka Forssell tilasi minulta. Sillä hänen piti suorastaan juhlia. Kirjoitinkin yhden version, mutta emme tavoittaneet yhteistä aaltopituutta. Lisäksi teatterin johto tuli väliin ja valitsi Kyllikille toisen kappaleen ei mikään suuri menestys muistaakseni. Silti muutamista tapaamisista jäi tyylikäs muisto. Teatterissa ei ole enää hänen kaltaisiaan suuria persoonallisuuksia, ei ainakaan saman mittaluokan taiteilijoita. Niitä ei enää synny tasapäiden maailmassa.

Näitä aamuvarhaisella naputellessani vilkuilen samalla puhelimen ruudulta keisari Naruhiton kruunaijaisia Japanissa. Historiallinen päivä. En lakkaa ihmettelemstä sitä, että tuohon lompsaa pienempään lätyskään tulee suoraa lähetystä hienosta seremoniasta maapallon toiselta puolelta. Sauli ja Jenni purjehtivat juuri sisään. Taikuutta tämä on, ei enää ihmisälyn käsitettävissä. Eipä silti, yhtä ihmeellisen matkan avaa Aniara Ailan suomentamin säkein.  Yhä pienemmässä universumissa elämme.

22.10.2019

Sain pikahälytyksen. Juha Järvelä oli sairastunut, kun hänen piti olla Akateemisen kohtauspaikalla esittelemässä kirjaansa Mika Waltarin Helsinki (Minerva). Nousin varamiehenä lavalle. Keskustelimme kirjasta sujuvasti Pekka Saaraisen kanssa.

Tästä oli se hyöty, että tulin selanneeksi koko kirjan, vaikka siinä on paljon tuttua juttua. On sanottava, että se on erinomaisen huolellisesti tehty, kiinnostavasti kuvitettu ja luotettavasti koottu hakuteos. Waltarin ja Helsingin harrastajille siitä on paljon iloa. Monia kävelyretkiä voi sen perusteella suunnitella.

Samalla huomaa taas, kuinka huimaavan kattava Helsingin kuvaaja Waltari oli. Kaikki vanhat kaupunginosat ja monet korttelit ainakin jollain tavoin sivuavat hänen elämäänsä tai tuotantoaan. Lisäksi on elokuvista tuttuja miljöitä ja rakennuksia. Etelä-Helsinki ja Töölö ovat parhaiten edustettuina, mutta Kruunuhakaa ja Sörkkaakin käsitellään. Mika syntyi Siltasaaressa, ei hän ollut vain porvarien ja keskiluokan kuvaaja. Tuottelias kirjailija on kuvannut monia muita kaupunkeja, Pariisia, Roomaa, Istanbulia vain muutamia keskeisiä poimiakseni. Kuka pystyy verroille?

Järvelän kirjasta saa hyvän selon mm. Kammion kuulusta  ja salaperäisestä sairaalasta, missä Sillanpää ja Waltari sota-aikana oleskelivat yhtaikaa. Järvelä kertoo monin versioin kerrotun kulttuurikaskun heistä aivan oikein, koska on lukenut sen elämäkerrastani. Hänellä on muutenkin hyvät lähteet, on itsekin väitellyt Waltarin varhaistuotannosta, muistaakseni sen sukupuolisista piirteistä. Waltarin tutkimuksella ei ole loppua. Jyväskylän poika on perehtynyt suorastaan yliperusteellisesti (280 s.) Helsingin topografiaan, jonka mukaan kirja jäsentyy. Kannattaa tutkiskella.

Istahdimme Minervan kustantajien Pekan ja Jorman kanssa viereiseen La Famigliaan lounaalle. Kuulin tuoreita terveisiä Frankfurtin kirjamessuilta sekä tietoja kirja-alan nykyisistä vaikeuksista jos kohta myös toivon pilkkeistä. Äänikirjat etenevät. Kirjoja räätälöidään kohta jo tulevan formaatin mukaan, mikä tuntuu vähän kahlitsevalta trendiltä. Mutta kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten toivorikkautta ei pidä heittää.

Oodissa viivähdin torstaina kuuntelemaan kahta muuta Helsingin kirjailijaa, Outi Pakkasta ja Timo Saartoa. Pakkasen uusin Helmimies on Marjalla luvun alla. Hän usein testaa uusia kirjoja minulle. Pakkasen kirja on kuulemma yllättävänkin mielenkiintoinen, siinä kuljetaan taas meidän nurkilla, Anna Laine kävelyttää mäyräkoiraansa Justiinaa (Justus on kuollut) pitkin Sepänkatua ja Tarkk’ampujankatu on yksi näyttämö. Tämä lisää kirjan lokaalista vetovoimaa. Lisäksi nimihenkilö Helmimies on jännä tyyppi, sarjakuvataiteilija, jolla on virolaisia yhteyksiä. Taitaa siirtyä yöpöydälleni.

Timo Saarron kirjoista olen lukenut Kuoleman kuukauden: hyvin tutkittu keskitasoinen kuvaus loppuvuoden 1917 väkivaltaisista tapahtumista Helsingissä. Mellakoita on täälläkin ollut, vaikka ei niin hurjia kuin Barcelonassa. Saarto on monipuolinen kaveri, teologi ja muusikko, joka viihdytti yleisöä lauluilla Oodissa. Juonnoista kuului, että slangin bamlaaminen on stadilaisten uusi stydis, kliffaa jos se elävöitetään, mutta väkisin ei kannata työntää putkeen.

Akateemisessa alkoi taas pyörryttää kirjojen määrä, vaikka se on vain pisara jostain Frankfurtin valtamerestä. Ihminen ehtii elinaikanaan lukea kuulemma 0,03 promilleä maailmankirjallisuuden parhaimmistosta. Hyvä jos tuonkin verran. Lopun aikaa voi vaikka dallailla pitkin tätä armasta stadia.

20.10.2019

Martti Häikiö täytti vuosia, mutta en päässyt juhliin: olin Porissa. Ei hätää, Marja ”edusti” meitä ansiokkaasti Agricolan kryptassa. Kuunteli valistavia keskusteluja ja nautti hyvästä seurasta. Pöytäseurueessa Leena ja Antti Reenpää, Matti ja Marketta Klinge sekä Jukka Tarkka. Oisinpa voinut olla mukana. Kuvassa Martti kuuntelee Laulumiesten Mieslaulua.

Mutta samaan aikaan puhuin Teljän kirkossa lukemisen merkityksestä. Se nyt on itsestään selvää, mutta ainahan kannattaa hyvästä asiasta paukuttaa. Pienehkö yleisö kuunteli ja keskusteli. Sieltä ajoin Hämeenkyröön panemaan Viehätystä ja rantamaita talviteloille. Aino ja Heidi olivat auttamassa. Kaunis oli ruska ja tyyni järvi, välillä satoi. Nyt saavat ne paikat jäädä odottamaan ensilunta. Kuulemma se kerran jo pyryttikin. Talvirenkaat ovat vielä säilössä.

Eilen puhuin professorien puolisoille Porthaniassa, minne oli hauska mennä pyöröovista pitkästä aikaa. Nyt aiheena Kianto ja elämäkertojen merkitys. Muistelin aikaa, jolloin biografinen metodi oli pannassa kirjallisuudentutkimuksessa. Perustelin näitä omia hommiani. Nyt kaikki tekevät elämäkertoja, ja puhdasoppineidenkin on taivuttava. Marianne Kankare-Loikkanen veti keskustelun.

Tapasin tilaisuudessa vanhan RUK-kaverin Heikki Loikkasen, jonka kanssa toimitimme Sohloa ja ajelimme ympäri Haminaa jollakin siihen liittyvällä asialla. Heikki on kaupunkitalouden emeritusprofessori. Hän kehaisi miehekkäästi puhettani. Armeijamuistoja kumpuili mieleen.

Ala-aulassa parveili väkeä menossa alumnien kirjallisuuspiiriin. Siellä törmäsin Taina Sampoon, jonka muistan vielä kauempaa kuin Heikin: Jyväskylän kesäyliopistosta 1963, jolloin suoritimme englannin pro exercition. Silloin tutustuin sittemmin maineikkaaseen instituutioon eli Jyväskylän kesään. Kuuntelin konsertteja ja paneeleja. Päivö Oksala, Matti Kuusi, Tuomas Anhava siellä heiluivat. Muistan yhä Kuusen ja Anhavan kiistan hyvästä tyylistä. Kuusen mielestä tyylin voi aina valita, Anhavan mukaan asia määrää tyylin. Eino S. Repo reposteli mainosten liikasanaisia iskulauseita. Kesä oli vasta nousemassa kukoistukseensa. Viihdyin kovasti Alvar Aallon campuksessa ja kirjastojen lukusaleissa. Opiskelijaelämä oli alkamassa, otin vauhtia.

Kohtaamisia tarjosi myös vanhan opiskelukaverin Juhani Niemen muistelmakirja Tulin pitkin Härkätietä., jonka hän ystävällisesti lähetti. Juhani oli Tampereella kirjallisuuden professorina samaan aikaan kuin minä Teatterin ja draaman puolella. Helsingin yliopistosta olemme kumpikin lähtöisin, sieltä legendaariselta Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta Liisankadulta. Opettelimme kritiikkiä ja lähilukua Pekka Tarkan ja Kai Laitisen praktikumeissa. Juhani ponkaisi heti Helsingin Sanomiin avustajaksi, minä Demarin kautta pian perässä. Meitä vanhoja opiskelukavereita on kirjassa mukana ainakin Vesa Karonen, Jussi Salokannel ja Markku Envall.

Elämäkertoja Jussikin on kirjoittanut useampia: Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Paavo Cajander, Larin Kyösti… Yhtä matkaa olemme kulkeneet. Kerran keskustelimmekin Hämeenlinnan kirjastossa Leinon ja Larin-Kyöstin suhteesta. Kaadettu on miehissä vanhat biografiset kieltomerkit.

Juhani kirjoittaa ennen muuta Hämeenlinnan paikallishistoriaa ja sijoittaa omat vaiheensa lapsuudesta alkaen monipuolisesti kotikaupunkiinsa. Hän kuvaa eleettömästi varhaiset vaiheensa tavallisessa työläisperheessä, josta ponnisti lyseoon ja yliopistoon. Hämeenlinna oli kirjallisesti stimuloiva kaupunki, edeltäjiä riitti Matti Kurjensaaresta alkaen. (Tarkka nimitteli Jussia nuoreksi Kurjensaareksi.) Veijo Meren ja Erno Paasilinnan Niemi tapaakin, samoin Olli Jalosen, Matti Pulkkisen ja muita. Melko vaimeita henkilökuvia hän piirtää ja välttää kaikkea värittelyä. Rauhallinen mies oli Juhani työtoverina, aina reilu ja asiallinen, ei juoninut eikä hötkyillyt. Illanistujaisista hän katosi nopeasti kotimatkalle. Muistelmista hänestä avautuu joitain minulle uusia piirteitä, mm. urheiluharrastus ja toimeliaisuus Hämeenlinnan kulttuurielämässä. Mukava kirja, vaikka enemmän ja suoremmin voisi Jussi kirjoittaa työelämästään.. Rivien väleissä on sentään pientä ironiaa ja hiljaista huumoria.

Pitäisiköhän jo ajatella omia muistelmia? Kaverit jo kilvan muistelevat. Vielä on edessä muita suunnitelmia. Nyt olen päässyt tasaiseen vauhtiin Runebergin kanssa. Jos sata seuraavaa päivää kirjoitan 3 liuskaa päivässä, kirja alkaa olla koossa. Siihen tähtään, takaraja olkoon seuraava Runebergin päivä?

Roba on muuten erinomainen, suorastaan syvällinen poliisisarja. Siinä luodaan todentuntuisia arjen työtilanteita ja jopa koskettavia henkilökuvia. Se ei ole mikään actionsarja, vaan hyvä kuvaus yhteiskunnasta ja sen laitapuolen eläjistä. Niitä polisitkin välillä tuppaavat olemaan. Kari Hietalahdelle ehdottaisin Jussia tai Venlaa vai mitä globetrottereita niitä onkaan. Kannattaa katsoa jälkeenpäinkin.

15.10.2019

Juuri kun kone nousi kotimatkalle Iraklionin kentältä, Tukholmassa julkistettiin kaksi kirjallisuuden nobelistia. Mikään yhteys ei koneessa toimi. Piti malttaa mieli Helsinkiin saakka ennen kuin palkitut paljastuivat. Eivät ne ihmeitä yllätyksiä tarjonneetkaan, varmoja eurooppalaisia valintoja. Akatemia ei halunnut enää entisten sekoilujen perään lisää kohinoita.

Marja sanoo, että hänellä oli Almalta joululahjaksi saatuna Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo, mutta se on kadonnut. Ilmeisesti joku on lainannut. Pitäisi aina laittaa lappu lainoista. Jos joku tuntee tuntonsa kolkuttavan, nyt olisi kreivin aika palauttaa. Marja piti romaania niin hyvänä, että minäkin voisin sen ymmärtää.

Peter Handkelta olen lukenut jotakin hänen laajasta tuotannostaan, ehkä esseen tai pienoisromaanin. Wienistä kuulen kerrottavan, että siellä kohistaan eniten hänen vanhoista Balkanin kansanmurhan lausunnoistaan. Meillä tv-uutisten asiantuntija suhtautui Handkeen penseästi. Sukupuoli oli väärä, olisi pitänyt kuulemma palkita kaksi naista. Sukupuoli alkaa olla tärkein taiteen arvotuksen kriteeri.

Me kumminkin selvisimme Mika Waltari -seuran Kreetan matkalta hyvin kotiin. Iraklionissa tervehdimme Niko Kazantzakisin hautaa, hän ei koskaan saanut Nobel-palkintoa. Ristiriitaisesti häneen kotimaassaan suhtaudutaan. Luin ja katsoin elokuvanakin teoksen Kerro minulle, Zorbas ennen lähtöä. Pidin ryhmälle esitelmän hotellin konferenssihuoneessa yhdistellen teemallisesti Sinuhen Minea-jaksoa, Zorbasta ja Anja Snellmanin uutuutta Kaikkien toiveiden kylä. Kaikissa esiintyy kreetalainen hirviö, ensin Minotauroksen muodossa, sitten varhaisen kapitalismin ja pakahtuvan erotiikan ja lopulta EU:n ja paisuvan matkailuelinkeinon muodossa. Aiheesta voisi laajentaa vaikka pienen esseen.

Etupäässä lomailimme Kreetalla. Sehän on siihen mainio saari, lämpöä riitti hellelukemissa. Toki tutkimme Knossoksen palatsin sokkelot, missä kävimme lasten kanssa 30 vuotta sitten. Retkeilimme myös Agios Nikolaoksessa ja Spinalongan saarelle ja poikkesimme laivamatkalla paratiisilliseen uimapoukamaan. Sieltä se Facebookin kuvatervehdys. Toisenkin rauhallisen rannan löysimme kahdestaan Marjan kanssa. Siellä loikoessa ja polskiessa muu mailma unhoittuu. Välimeri on ihmeen kirkas ja lämmin tähän vuodenaikaan.

Seurasimme sitkeästi myös Dohan MM-kisoja iPadista ja minun uudesta Samsung-puhelimesta. Nyt maailma avautuu ihan uudella tavalla, kun hylkäsin viimein kehnon Huawein. Kisoissa oli upeita kohokohtia, vaikka järjestelyjä moitittiin. Kärki on kadonnut suomalaisten ulottumattomiin. Ennen keihään neljäs sija olisi ollut maansurun aihe, nyt se pelasti koko kisat. Mutta olihan miesten seipäässä ja korkeudessa, oli pituudessa ja kolmiloikassa ja naisten vastaavissa hienoja hetkiä ja ihmeellisiä saavutuksia. Miesten täpärää kuulaa emme ikävä kyllä ehtineet nähdä, oli kaikkea ohjelmaa. Pekka Huhtaniemen kisaveikkauksessa jäin tutunomaiseen tapaan hännille, mutta en viimeiseksi. Pidän yllä perinteistä optimismia. Vielä tästä noustaan, kun Tokioon tullaan.

Hotelli Mediaterraneo Hersonissoksessa tarjoili yltäkylläisiä iloja ja ruumiin nautintoja, mutta piinasi varsinkin rouvaa iltayöstä helvetillisellä metelillä altaan partaan lapsi-discosta (!). Minä nukun kuin tukki, vaikka samassa huoneessa discottaisiin, tosin aamuyöstä valvon ja luen. Matkailijain yörauhan kannalta Tjäreborg voisi hillitä näitä jymymekkaloitaan.

Mutta kaikkiaan mainio matka, jollaisiin Waltari antaa teoksillaan jatkuvasti hyviä kohteita. Tällaisilla matkoilla joukko on fiksua ja kirjallis-kulttuurihistoriallisesti orientoitunutta, monin tavoin aktiivista. Kiitos vain kaikille, oikein hauskaa oli eikä liian hillitöntä enää tällä iällä. Vaikka hotelli tarjoili kaiket päivät ilmaista viinaa! Ennen semmoinen olisi ollut kohtalokasta suomalaisturisteille.

Niin, matkahan oli vähällä peruuntua, kun ensimmäiset uutiset tulivat Thomas Cookin konkurssista. Silloin ajattelin, että säästyypä ehjä työviikko. Nyt olemme hyvin tyytyväiset, että matka sittenkin toteutui Leenan ja Päivin varmassa komennossa. Tuossa yllä kaksi kotimatkalaista pariskuntaa yhteisen vihkipappimme Ari Suutarlan suojeluksessa.

Ja vaikka ruuan tarjonta oli yltäkylläistä ja monisorttista, ihan parhaan aterian nautin juuri äsken tuolla meidän keittiössä. Marja kävi näet aamutuimiin silakkamarkkinoilla! Tästä raikas syksy käyntiin pannaan.

11.10.2019

Mikkelissä järjestettiin kolmas sotakirjallisuusseminaari viime lauantaina. Aiheena oli talvisota, jonka syttymisestä tulee pian kuluneeksi 80 vuotta.

Tarkemmin sanottuna: ”Kun talvisota syttyi, ei syttynyt talvisota.” Sitaatti on Veijo Mereltä. Sillä avasi kirjailija Petri Tamminen esitelmänsä, jossa hän tarkasteli sotakuvausten pieniä arkisia piirteitä. 30. marraskuuta 1939 ei vielä tiedetty, että tämä on nyt talvisotaa. Nimitys tuli käyttöön vasta välirauhan aikana.

Historia elää yksityiskohdissa. Hyvä esimerkki oli Mannerheimin ensimmäinen toimi, kun pommit putosivat Helsinkiin. Hän käveli asunnoltaan Kaivopuistosta puolustusministeriöön ilmoittautumaan ministeri Niukkaselle sotaväen ylipäällikön ”paljon puhuttuun toimeen”. Matkalla hän pohti seuralaisensa kanssa, mikä oli protokollan mukainen järjestys tilanteessa: kävellä kumppanin rinnalla, edellä vai perässä? Mannerheimilla oli huumorintajua.

Apulaisprofessori Antero Halmila esitteli brittien suhtautumista talvisotaan monin näyttein. Sikäläisiä lehtimiehiä ihmetytti, että tiedoissa puhuttiin vain Mannerheimin johtamasta ”valkoisesta armeijasta”. Missä oli O. W. Kuusisen kansanarmeija? Senhän piti antaa ratkaiseva isku, kun Suomen työväki liittyisi vapauttajana saapuvaan puna-armeijaan? Britit väittivät uutisia puutteellisiksi ja sensuroiduiksi. Tilanne korjautui, kun joukko toimittajia rantautui Kämpiin seuraamaan omin silmin tapahtumia.

Talvisodasta kuten yleensä sodistamme on kirjoitettu valtava määrä kirjoja ja muita kuvauksia. Suomi varmaan johtaa oman sotakirjallisuuden maailmantilastoa. Pääseekö Venäjäkään tasoihin? Ensimmäiset kirjat talvisodasta, Mika Waltarin Antero ei enää palaa ja Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilta, ilmestyivät sodan ollessa vielä käynnissä. Ne eivät tavoitelleet taiteellista tasoa, mutta ovat ajan tunnelmien tallentajina arvossaan.

Kirjastotoimenjohtaja Virpi Launonen kävi urheasti läpi tätä kirjapinoa. Paljon on unohtunutta ja myöhemmin myös pannaan julistettua. Suomen Moskovan lähettiläs J. K. Paasikivi joutui 30.10.1940 varapääministeri Vishinskin puhutteluun aiheesta. Miksi Suomessa ilmestyi suorastaan tulvavirta kirjoja, jotka ilmensivät vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan? Paasikivi ilmoitti, ettei ollut sellaisia lukenut. Parin päivän päästä hän joutui itsensä Molotivn tenttiin samasta aiheesta. Venäläisten hipiä oli herkkä voitetun vaikka surkeasti sujuneen sodan jälkeen. Kerroin asiasta Vesalta saamani viitteen perusteella.

Muuten kerroin kahden veteraanin vastakkaisista koettelemuksista talvisodan vaiheilla. Samaan aikaan kun F. E. Sillanpää juhli Nobel-palkintoaan Tukholmassa, kova kilpakumppani Ilmari Kianto kärvisteli tutkintovankeudessa Mikkelissä syytettynä sotapetoksen yrityksestä. Kuritushuonetta tuli puoli vuotta. Kirjailijoilla on kohtalonsa. Pian Sillanpääkin romahti ja joutui Kammion sairaalaan pariksi vuodeksi. Marssilaulun kirjoittajan hermoille kävi äkillinen nousu taistelevan kansakunnan symbolihahmoksi.

Eikä hyvin käynyt Yrjö Jylhällekään, jonka runoja Markku Halttunen koruttomasti tulkitsi seminaarissa. Täydensin kuvaa muistuttamalla, että talvisodan paras kuvaaja, Kiirastulen runoilija, ei koskaan päässyt irti Taipaleenjoelta, missä hän komppaniaansa johti tulisissa taisteluissa. Sodan aiheuttamia traumoja on vasta nyttemmin tarkemmin tutkittu. Everstiluutnantti Juha Mälkki tarkasteli armeijan johtamisen strategioita. Olimme hänen kanssaan samaa mieltä, että tuskin mikään ihmisen saama tehtävä voi olla vaikeampi kuin johtaa sotaväenosastoa taistelutilanteessa.

Päivi Lipponen vannotti lukemaan romaaninsa Ihmisyyden vuoksi, johon hän on tehnyt  valtavasti taustatöitä, mikä ilmeni hänen esitelmästäänkin. Kolkuttelimme samassa junassa illalla Helsinkiin monia näkemyksiä rikkaampina. Seminaarin järjesti Kesäyliopisto kumppaneineen, päätekijänä ennestään tuttu Anne Havukainen ja juontajana Juha-Pekka Koskinen (kuvassa). Järjestelyt taas erinomaisia. Paikkana oli vanha työväentalo Naisvuoren kupeella, monenlaista historiaa liittyi senkin vaiheisiin. Ehdin vilkaista myös Risto Ryti -näyttelyä, joka on esillä Päämaja-museossa. Sota valtaa jälleen Mikkelin.

Sain Marjalta viestin, josta näkyy Jouko Grönholmin koko sivun arvio Jylhä-kirjastani Erään soturin loppu Turun Sanomissa viime perjantaina. Hyvin ja terävästi kirjoitettu. Lisäksi Matti Pulkkinen on esitellyt kirjaa neljässä Pirkanmaan paikallislehdessä ja Hämeenkyrön UutisOivakin on pinkonut joukkoon omalla arviollaan. Mistäs nyt tuulee? Pieni romaani ponnistaa sittenkin esiin kirjatulvasta. Yrjö Jylhä saa ansaitsemaansa uutta huomiota.

28.9.2019