Joskus yksi teema hallitsee koko päivää. Niin kävi viime keskiviikkona.
Aamusta pitäen Mika Waltari valtasi ajatukseni. Kirjoitin pienen esittelyn oopperahankkeesta, jota taomme säveltäjän ja tuottajan kanssa. Waltari on siinä keskeisenä. Nyt on vain toivotettava onnea hyvälle yritykselle. Oopperalibretto on muuten ainoa kirjoittamisen laji, jota Waltari ei harrastanut. Hän piti itseään epämusikaalisena.
Ajoin Tampereelle, missä avattiin Waltari-näyttely Suomalaisella Klubilla. Ahkera keräilijä Arto Huhtinen oli pannut esille julisteita ja kirjoja kokoelmastaan. Takaseinää hallitsi upea Sinuhe-juliste, New Yorkista kuulemma hankittu. Se on sinänsä tuttu, mutta oli myös julisteita, joita en ollut ennen nähnyt, mm. raflaava amerikkalainen Noita palaa elämään –leffasta. Poimin joitain samasta aiheesta ylle, mutta sitä hurjinta en netistä löytänyt.
Juri Lindeman lauloi tilaisuudessa Waltarin kirjeestä sepittämänsä laulun, hauska idea. Kirje oli kiitos näyttelijä Hannes Veivolle kirjailijan 50-vuotispäivän muistamisesta. Suunnilleen samansisältöisen kiitoskirjeen hän lähetti kaikille merkkipäiväänsä muistaneille, mutta käsin ja yksilöllisesti. Niin toimii herrasmies.
Vapaassa keskustelussa sivuttiin monia Waltarin teoksista tai käsikirjoituksista syntyneitä elokuvia, joita on yhteensä 37. Olen kirjoittanut niistä pienen esseen uusimpaan Filmihulluun (3/19), jossa käsitellään varsin laajasti muutenkin suomalaista elokuvaa. Kun esillä oli myös Kurittoman sukupolven (Kassilan version) elokuvajuliste, sopi muistaa sitäkin, että pohjana olleen näytelmän kantaesitys oli 1936 Tampereen Teatterissa ja sieltä se lähti vasta Kansallisteatteriin. Molemmissa ohjaajana Wilho llmari. Waltarin teatterimenestys alkoi siis Tampereelta, yllättävää kyllä. Sitä ennen pari hänen näytelmäänsä menivät heikosti Kansallisessa, vasta Kuriton sai yleisömenestyksen. Jos matka vie Tampereelle, kannattaa vilkaista näyttely Klubilla. Sitä pidetään auki lounasaikaan klo 11-14 arkipäivinä.
Minä puolestani marssin Klubilta sateessa Kivi-kahvilaan TT:n kylkeen ja tapasin vanhan kaverin Heikki Pote Vihisen, jonka kanssa muun muassa Pyynikillä aikoinamme taistelimme. Vainaita ovat jo silloiset toverit Kalle Holmberg ja Enska Suominenkin. Muistelimme menneitä ja suunnittelimme myös tulevia, niitäkin osin Waltarin hengessä. Pote kertoi keränneensä kaikki Waltarin teokset ensipainoksina, mikä on huomattava saavutus.
Palaverit on siitä kivoja, että koskaan ei tiedä mikä alkaa toteutua ja mikä ei. Sitä mietin myös eilen, kun istuimme täällä Hämeenkyrössä pakarin kahvilassa vanhojen kumppaneiden Kaunon ja Tapion kanssa miettimässä Myllykolun kesäteatterin jämähtänyttä tilannetta. Nyt jos koskaan pitäisi jotakin repäistä. Pojilla onkin huima idea hautumassa, ja sydän väpättäen odottelen mihin suuntaan se siitä alkaa kehkeytyä… Jospa Myllykolu taas heräisi ensi kesänä eloon?
Eilistä päivää hallitsivat Vesa-Matti Loiri ja Jari Tervo ja heidän yhteishankkeensa mastodonttinen mainosrumba. Tuskin oli edes Tawaststjernan Sibelius-elämäkerrallakaan tämmöistä alkulaukausta, mutta vaikea olisikin silloin ollut kohdehenkilöä haastatella Kansallisteatterissa. Loirin ja Tervon jutustelu jahkaili pitkäpiimäisesti eikä lähtenyt kunnolla lentoon. En oikein usko sitäkään, että Loiri olisi viimeinen yhtenäiskulttuurin tähti Suomessa. Aina kannattaa liioitella hyvässä tarkoituksessa. Antti Majander näyttää kirjoittaneen Tervon järkäleestä aika kriittisen arvion Hesariin, mikä ei varmasti haittaa myyntimenestystä. Syksyn näkyvin ja hälistyin kirja, ehdottomasti.
Ehkä vielä suurempi tapaus on sittenkin poliisin onnistunut ratsaus rikollisliiga United Brotherhoodin verkostoon. Kun poliisi menestyy, siitä kohistaan huomattavasti vähemmän kuin päinvastaisista tapauksista (Aarnio, Auer, poliisijohdon syytteet). Liiviliigoja on käsitelty kotimaisessa rikoskirjallisuudessa, muistan vaikka Jarkko Sipilän Prikaatin koston kymmenen vuotta sitten. Nyt olisi taas lisää ainesta tarjolla.
Waltari oli muun ohessa huomattava rikoskirjailija, niitä Komisario Palmun julisteitakin on esillä Tampereen näyttelyssä. Huhtisen mukaan niitä on enää vaikea mistään saada, ihmiset pitävät ne seinillään. Olisiko kirjailijan maineen lopullinen sinetti se, että hänestä tulee keräilykohde, mene tiedä.
13.9.2019