Panu Rajala

Merkillisiä tihentymiä voi sattua. Torstaina kohtasin kaksikin yhteyttä kaukaa menneisyydestä.

Ensin sain kutsun ”krymppäämään” Pirkko Timosen vasta julki tullutta kirjaa isästään Onni Timosesta. Muistan hyvin pitkän miehen, joka hoiteli Kansallisteatterin isännöitsijän vastuullista tointa ja piti kesäisin pystyssä Savonlinnan Oopperajuhlia. Sitä ennen Onni Timonen oli kaiket kesät Suomi-Filmin kuvauksissa järjestäjänä, sata rautaa tulessa. Kaikki langat pidettävä käsissä monesti sekavissa filmausoloissa. Timonen oli niitä taustahahmoja, jotka eivät näy julkisuudessa, mutta joita ilman mikään taiteellinen tuotanto ei valmistuisi.

Pirkolla on ollut salapoliisimainen tutkimustyö, koska isä ei asioistaan kotona puhunut. Arvi Kivimaan henkilökuva tästä ”vaiteliaasta työn sankarista” esseekirjassa Ihmisen urheus (1978) on ainoa varsinainen lähde. Kaikki muu on täytynyt kaivaa arkistoista, henkilörekistereistä, netistä, haastatteluista ja filmografioista. Näin taas yksi tuntematon kulmakivi elokuva- ja teatterihistoriassa täydentyi.

Muistan Onni Timosen sikäli, että seurustelin pari vuotta 60-luvulla hänen tyttärensä Tarjan, Pirkon isosiskon, kanssa. Siitä ei sitten mitään tullut, kaunotar katosi ilmateitse Amerikkaan ja jäi sinne. Muutaman kerran New Yorkissa myöhemmin tapasimmekin, kunnes huomasin yllättävän kuolintiedon, senkin netistä. Siitäkin on kohta parikymmentä vuotta. Uskomatonta kuinka aika kuluu.

Pirkon kirja Parrasvalojen takana on lujaa tekoa, tarkoin dokumentoitu ja kunnioittavan hienovaraisesti kirjoitettu, myös yllättävän rikkaasti kuvitettu, vaikka on ohut tiivis opus. Ajankohtaisuutta sillä on sikäli, että Kai Savolan ajasta Kansallisteatterissa on ilmestynyt Pirkko Kosken kirjoittama historia, ja ajat menevät muutaman vuoden samoihin. Timonen oli Kivimaan luottomies, ja hänestä tuntui, että talo muuttui vieraaksi johtajanvaihdoksen jälkeen. (Oikeanpuoleisessa kuvassa hän tarkastelee korjaustöiden edistymistä Kansallisteatterin katolla.)

Toinen tarina on vielä ihmeellisempi. Minuun otti yhteyttä henkilö nimeltä Ali Sadik-Ogli ja tiedusteli varovasti, olenko sama Panu Rajala, joka kävi Katajanokan kansakoulua 50-luvun alussa. Sama olen! Ja heti muistin Alin, kiharatukkaisen tataaripojan, jonka kanssa toisella luokalla ystävystyimme. Alin muistaman mukaan olimme parhaat kaverit. Näin varmasti olimmekin. Alilla oli täydelliset Aku Ankan vuosikerrat, ja meillä kotona katseltiin isän hankkimalla veivattavalla projektorilla piirrettyjä elokuvia Mikki Hiirestä.

Ali muisti, että päätimme 1953 ruveta isoina kirjailijoiksi. Se oli kyllä Alin idea, minä vain peesasin, koska aikomus kuulosti hienolta. Nyt olen päässyt jonkin verran edelle, mutta Ali tulee hurjaa vauhtia perässä. Hän on vastikään julkaissut esikoisteoksensa, 772-sivuisen eepoksen isänsä värikkäistä varhaisvaiheista: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen alkaa Kazanista 1894 ja päätyy tässä vaiheessa Bakuun 1902 ja pakomatkaan sieltä. Kyseessä on vähintään kolmiosaisen teossarjan ensimmäinen osa. Ali lähetti sen minulle ja olen sen lukenut – mahtava kokemus. Nimitän Alin suoralta kädeltä Tataarien Dickensiksi tai Victor Hugoksi. Asuttuaan vuosikymmeniä ja luotuaan uraa matkailualalla Kanadassa, Amerikassa ja Venäjällä hän on hämmästyttävän hyvin säilyttänyt elävän suomen kielen, jota kultainen opettajamme Liisa Vihavainen pani meidät Katajanokalla hyvin käyttämään. (Koulu oli muuten juuri siinä Linnakatu 2:n jugendtalossa, josta nyt lehdissä keskustellaan.)

Me tapasimme 67 vuoden jälkeen Eliten looshissa ja vietimme myrskyisen illan. Olihan kerrottavaa ja muisteltavaa. Ali saapui Pietarista, missä hän asuu – toinen koti on Floridassa ja kesämökki Järvenpäässä Ainolan naapurissa. Hänellä on oikean oligarkin otteet (mikä hän tuskin on), mutta suomalaisen pojan lämmin sydän tallella. Hän pahoitteli, että ryhtyi toteuttamaan kirjailijan haavettaan vähän liian myöhään, mutta uskon hänen suurisuuntaisen eepoksensa valmistuvan ja nousevan vielä tapaukseksi.

Kaksi kirjaa siis sain ja molemmat kertovat tekijänsä isästä. Alille lahjoitin oman vastaavan romaanitrilogiani ensimmäisen osan Senaatin ratsumies (2003). Kirjoihin on vielä palattava ja kaikkeen, mistä tarinoimme valomerkkiin saakka. Nukahdin onnellisena raitiovaunuun ja ajelin ylimääräisen kierroksen Helsingin yössä tapaamisemme kunniaksi.

26.9.2019

Kaksi vanhaa krenatööriä juhlatämmingissä. Puhutaan, lauletaan ja muistellaan. .

Ei uskoisi, mutta Kauno Perkiömäki täyttää jo 80. Kulttuurin sotaratsu on edelleen täydessä toimintavireessä. Hän hoitelee Heiskan kylätoimintataloa (ja laajentaakin sitä), vetää siellä toimivaa kesäteatteria, järjestää kirkkokonsertteja ja solmii maakunnallisia yhteyksiä. Ehkä hän joskus viettää yksityiselämääkin.

Meitä oli Heiska-saliin kokoontunut täysi huone tuuppaamaan Kaunoa seuraavalle vuosikymmenelle. Ohjelmaa oli kovasti ja tarjoilu erinomaista. Tapio Parkkinen juonsi juhlaa ja piti puheen, Maaseudun Taiteellinen Teatteri esiintyi monin laulu-numeroin, vanha opistotoveri puhui, ja Marja Rajakoski vetäisi oikein sopraanosooloja a cappella. Yhteislaulut kajahtivat harvinaisen komeasti, kun oli paljon kuorolaisia paikalla.

Omassa puheessani muistelin puhelinsoittoa Hämeenkyröstä Helsinkiin joulun alla 1971. Minulle tuntematon Kansalaisopiston rehtori Kauno Perkiömäki tiedusteli mahdollisuuksia saada aikaan jonkinlainen kuvaelma Sillanpään tekstin pohjalta syntymäkodin Myllykolun edustalle. Oli tarkoitus järjestää seuraavana kesänä 1972 suurisuuntaiset Vanhan Kyrön Päivät. Omaehtoinen kulttuuritoiminta maaseudulla oli juuri nousemassa siivilleen. Uutta kihinää tuntui olevan vanhassa Kyrössä.

Mistä Perkiömäki minut keksi? Oli kiirinyt tieto, että opiskelin kirjallisuutta, tutkiskelin Sillanpäätä ja olin kirjoittanut muutaman elokuvakäsikirjoituksen. Nämä riittivät suosituksiksi. Lupasin heti ryhtyä tarjottuun toimeen. Pian matkailin Kyröön aivan eri merkeissä kuin ennen sukuloimassa. Tapasin Mäntylässä kovan joukon Eteläisen Nuorisoseuran harrastajanäyttelijöitä, ja siellä nousi henki korkealle. Kohtauksia jo suunniteltiin ja roolijako tuntui kehittyvän itsestään. Kokenut Klaara Näre-Keskinen oli tulossa ohjaajaksi.

Näin syntyi Myllykolun Eemeli ja kohta perään Töllinmäen tohtori, jonka ohjasin Jorma Mikkosen näytellessä pääroolia. Menestys oli tavatonta ja huomio suorastaan suureellista, saatiin loistoarvosteluja paikallislehdissä ja laajemminkin, tehtiin tv-sovitus, vierailtiin Tampereen Teatterikesässä ja Pyynikillä ja pian Harrastajateatterikesässä, niitettiin mainetta. Perustettiin F. E. Sillanpään Seura ja uusia näytelmiä syntyi. Pantiin pystyyn Sillanpään Suvi kaikkine seminaareineen, elokuvaviikkoineen, taidenäyttelyineen, retkineen ja juhlineen. Valtavat Sillanpään juhlavuodet 1978 ja 1988 ja muutamia myöhempiäkin. Ihmeitä saimme aikaan niillä resursseilla, aivan olemattomilla. (Kauno oli parhaimmillaan kohdatessaan vastarintaa. ja vastustushan on hämeenkyröläisten vahvin lahjakkuuden laji.)

Aina oli Kauno peräsimessä, organisaattorina ja väsymättömänä puuhamiehenä. Myllykolun Kesäteatteri siirrettiin museon edestä joen notkelmaan 1973 ja siinä se on tänä päivänä. (Kun vain heräisi taas eloon.) Kauno sananmukaisesti ja kouriin tuntuvasti perusti teatterin ja minä olin kovasti mukana kirjoittajana ja ohjaajana ja ideanikkarina. Sellaista oli kulttuurielämä täällä entiseen aikaan, ja nyt se on miltei kokonaan hiljennyt. Ei sentään, olihan juhlassakin tuo pöydällinen Heiskan teatterilaisia ja hienosti musisoivat ja lauloivat. (Kuulin samalla uusia piirteitä tulevista teatterisuunnitelmista, mutta niistä myöhemmin.)

Oikein hauskat juhlat, kiitos niistä. Hauska on aina tavata vanhoja tuttuja aikojen takaa. Kaunon ex-puoliso Eila sirkeän virkeänä ja nuorekkaana kuten aina, Oili edusti äitiään, legendaarista näyttelijäämme Helmi Tarkkia. Eila ja Tapio ovat Myllykolun entisiä ohjaajia.

Jussi Snellman oli vetreä kuten ennenkin – ja maantie oli edelleen kesäisen lämmin. Pertti Timonen tuli Tampereelta, ikävä kyllä ei enää kolumnoi Aamulehdessä. Oli tuttuja Pinsiöstä ja Pohjanmaalta, Kaunon perhettä, sukua ja kavereita. Hämeenkyrön kunnallista kulttuuriväkeä silmiin pistävän vähän, ei ketään. Syytä olisi Kaunoa monesta kiittää. Kuka jatkaisi hänen saappaissaan?

Näin painui päivä muistoihin ja sahtia kallistaessa, lauluja kuunnellessa, menneitä kertaillessa. Ensi kohtaamisestamme Kaunon kanssa on 48 vuotta, ja koko tämä aika on oltu jollakin tavoin yhdessä, joskus hyvinkin kuumasti, joitain aikoja etäisemmin, mutta aina kuuluvilla. Siihen suuntaan jatketaan seuraavatkin vuosikymmenet. Kiitos kaikesta, onnea ja kippis, Kauno!

21.9.2019

Numerologiaa harrastettiin torstaina Mika Waltarin muistomerkillä. Oli 19.9.19 ja päähenkilön syntymästä tuli 111 vuotta. Päivi luki Mikan morbideja runoja, kukat laskettiin ja tarkastettiin Eliten Waltari-hylly. Sitten Töölön kirjastoon. 

Kirsti Manninen on räiskyvä esiintyjä. Hän muisteli aluksi aikojaan Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Sieltä riittää kerrottavaa. Annamari Sarajaksen inho viihdekirjallisuutta ja Waltariakin kohtaan tuli illan mittaan selväksi. Samoin se kuinka Kirstistä sukeutui viihdekirjoja suoltava Enni Mustonen. Työmetodistaan hän kertoi valaisevasti. Hänen tuotteliaisuutensa on liukuhihnamaista. Mutta fiksu rouva vierelläni oli lukenut kaikki Mustosen kirjat ja sanoi, että ne ovat tosi mukaansa imaisevia. Uskottava häntä.

Ilmeisen hauskasti Kirsti/Enni on viime aikojen romaaneissaan käyttänyt tuttua kulttuurihistoriallista aineistoa ja pannut Waltarin ja Paavolaisen ja kumppanit Pariisiin seikkailemaan. Täytyy suorastaan vilkaista, mitä siellä tapahtuu. Kirsti kiitti kauniin roheasti minunkin opuksiani lähdemateriaalista.

Mika Waltari -seurassa on mukavaa. Siellä on paljon tuttua väkeä ja kuulijoita riittää. Maarit Tyrkön ja Ari Suutarlan kanssa ehdin jutella ja Jukka Parkkisen kanssa vaihdoimme punnittuja kommentteja. Leena Laakso usutti myös Walter Runebergin kimppuun sekä muiden JL:n jälkeläisten. Seurasta on sekin hyöty, että aina tippuu joitain lähdeviitteitä ja ideoita omankin työn kannalta.

Kreetan matkalle pian valmistaudumme.  Leena Pekonen johtaa joukon minolaisen kulttuurihistorian äärelle. Luin uudelleen Sinuhen hurjan kuvauksen Minotauruksen labyrintistä ja Minean kohtalosta. Laajentelen vähän aihetta. Kannattaa vilkaista myös vanhaa kunnon Zorbasta. Ja Anja Snellmanin viimeisin romaani Kaikkien toiveiden kylä kertoo uudemmasta Kreetasta. Perillä tavataan.

Keskiviikkona poikkesin vieläkin Oodissa ja kuuntelin kaksi kiintoisaa luentoa venäläisistä Nobel-kirjailijoista, Mihail Sholohovista ja Aleksander Solzhenitsynistä. Kaksi aivan vastakkaista tyyppiä, edellinen neuvostosysteemin kannattaja ja Stalinin suosikki, jälkimmäinen profeetallinen vastarintamies ja vankileirien paljastaja. He tuskin olisivat mahtuneet samaan huoneeseen, kuten Martti Anhava totesi. Timo Vihavainen vapautti Sholohovin sitkeistä plagiaattisyytteistä ja osoitti samalla, kuinka avoimesti tämä sentään kirjoitti julmasta kollektivisoinnista 30-luvulla Aron raivaajissa. Stalin piti myös kritiikistä, kun sille päälle sattui. Hän ei sietänyt mairittelijoita. Hannu Marttila antoi hienon analyysin Solzhenitsynin Syöpäosastosta, joka minulla vieläkin kesken, täytyy saattaa loppuun.

Solzhenitsynistä puhelimme vielä Antti Alasen kanssa muun ohessa Aalto Caféssa eilisaamuna. Meillä oli eri muistikuvat. Minä muistan kuinka kirjailijaa pilkattiin ja halveksittiin meidän laitavasemmistomme joukoissa. Antti liikkui ilmeisesti paremmissa piireissä ja muisti pääasiassa arvonantoa kirjailijaa kohtaan. Täytyisi kaivaa esiin vanhoja lehtileikkeitä. Etupäässä puhuimme kuitenkin töistämme, Antti Linnankosken filmatisoinneista ja minä vaan tästä Runebergista. Tapasin myös ohimennen dokumentaristi Arto Tuomisen ja reippaan oloisen Esko Seppäsen.

Ekbergillä istuimme sisätautien professori Jukka Mustosen kanssa, joka kokoaa edelleen tautien kuvauksia kirjallisuudesta ja on käynyt Päätalo- ja Huovis-päivillä kesällä todistamassa. Kiintoisa aihe, kirjailijat eivät tunnetusti tervettä päivää näe, joten aineksia riittää. Häneltä kuulen tarkempia tietoja taudinkuvista, joista on hyötyä elämäkertain kirjoittelussa. Päätalon juhlinta on alkamassa, kaksi kirjaa ainakin tulossa, toinen kai ilmestynytkin. Kalle hakee sijaansa kirjallisuuden kentässä kuin se kuuluisa Satusedän uuni Kallioniemessä.

Nyt on viikon sisään niin paljon kierretty ja käyty vilkkaita keskusteluja, että on palattava Kyröön rauhoittumaan ja keräämään satoa. Sitten taas takaisin Stadiin.

20.9.2019

Kuinkahan monelle tuo otsikko sanoo yhtään mitään? Silti kyseessä on kirjallisuushistoriamme kuuluisin runoelma – 1700-luvulla. Emme tietäisi siitä vieläkään, ellei Osmo Pekonen olisi ryhtynyt rohkeasti Gustav Philip Creutzin ruotsinkielisiä aleksandriiniriimejä suomentamaan. Tuloksena elegantti pieni kirja ja huomio huomio – sisältää erotiikkaa.

Sain kutsun keskustella kirjasta Don Osmon kanssa Oodin hälisevissä tiloissa. Kirjasto ei ole vieläkään valloittanut sydäntäni, vaikka alkuun olimme kaikki sen arkkitehtuurista innostuneita. Ei se ole oikea kirjasto, kirjat ovat siellä sivuosassa kuten joissakin ravintoloissa. Ei tee mieli retkeillä hyllyjen aarniossa, koska hyllyt ovat matalat ja niukasti varustetut. Sehän on pikemmin avara olohuone tai Suomen suurin nettikahvila. Moni loikoilija siellä päiväänsä kuluttaa näennäisen rennosti läppäriään räppäillen tai ympärilleen tähyillen.

Runollinen tilaisuutemme ei ollut kovin tarmokkaasti järjestetty. Tietoa siitä sai netistä, ei muualta. Infopistekin joutui paikkaa hakemaan. Tuolit olivat ojennuksessa, mutta muuten ihmettelimme Osmon kanssa, mitähän täällä oikein tapahtuu. Pienen hätisteltyn jälkeen saimme sentään mikrofonit ja vettä ja keskustelu pääsi alkamaan. Kuulijoitakin oli urhoolliset kymmenkunta.

Atis ja Camilla on nautinnollista luettavaa. Osmo on ihmeen taidokkaasti sen aleksandriineista selvinnyt, runoa on helppo ymmärtää. Ei varmaan ole helppoa sovitella 12-13 jambisäettä vanhasta ruotsin kielestä nykysuomelle. Vain Otto Manninen on menestyksellisesti tätä mittaa suomentanut. Osmo Pekonen jatkaa kunniakasta perinnettä, jota pari vuotta sitten edesmennyt Teivas Oksala pitkään yksinäisenä edusti. Vanhoja runomittoja ei kovin yleisesti edes tunneta enää. Osmolta onnistuvat jopa loppusoinnut (joista Leinokin Dantessa luopui) ja alkusoinnut.

Gustan Philip Creutz teki hämmästyttävän uran diplomaattina ja kosmopoliittisena vaikuttajana Kustaa III:n palveluksessa. Hän piti omaa hoviaan Versailles’ssa, määrärahat olivat jokseenkin rajattomat. Hän oli mukana Kustaa III:n ja Katariina II:n huippuneuvottelussa 1783. Sen muistoksi on museoitu huone Haminassa.

Runoilu oli hänelle harrastus, mutta hänet voi siinä hyvin pitää Frans Michael Franzénin ja J. L. Runebergin edeltäjänä. Harvatahtisesti tuohon aikaan runoutta syntyi, kansanrunous eli omassa maailmassaan. Kreivi Creutz muistetaan paremmin Ruotsissa kuin meillä. Töölössä hänen nimelleen omistettu katukin muutettiin myöhemmin Vänrikki Stoolin kaduksi. Runeberg peri voiton.

Creutzin lemmenlyriikka on hätkähdyttävän uskaliasta jo alkaen ensimmäisestä laulusta, jossa Camilla astuu verhottomana lähteeseen uimaan. Runoilija on kateellinen aalloille, jotka voivat läheltä ihailla hänen sulojaan. Lemmen aiheita ahkeraan harrastanut Runeberg piti rakkausrunojensa sankarittaret aina vaatetettuina. Kun leijonanmetsästäjä Atis iskee silmänsä Camillaan, Dianan temppelin papittareen, tämä torjuu miehen, jota pitää raakalaisena ja viattomien metsäkauriiden surmaajana. Suhde etenee monin mutkin ja siinä kuollaankin välillä, mutta jumalat puuttuvat tarvitessa peliin ja saattelevat rakastetut lopulta onnellisesti ”auvon aikaan, hekkuman hurmioon” ja uhritoimitukseen, jota juhlistavat lemmen leipä ja viini.

Tällaisista puhelimme Oodin hälyisässä kirjataivaassa. Kulkihan juttu näinkin, varsinkin kun yleisön joukosta tuli asiantuntevia kysymyksiä. Teoksen Atis ja Camilla on julkaissut klassikoihin keskittynyt Faros.  Tämä on Pekosen julkaisuista jo kuudes tänä vuonna, yhden sainkin puheiden päätteeksi, päiväkirjat 2018-19 Unikukkia, ulpukoita (VAK-sitaatti). Siinä Osmo kertoo mm. pyörätetkestään luoksemme Hämeenkyröön viime kesänä. Tuleepa siinä kritiikkiäkin: Hämeenkyrö on Osmon mielestä aika huonosti vaalinut ainoan nobelistin muistoa. Sopii miettiä tuotakin. Ei ole yhtään Sillanpään koko elämänkaaren käsittävää museota. Kulunut kesä oli kieltämättä erityisen kuollut kulttuurin rintamalla.

Suosittelen kihelmöittävää runoelmaa Atis ja Camilla ja ällistelen matemaatikko Osmo Pekosen kulttuurihistoriallista monipuolisuutta ja sivistyshistoriallista liikkuvuutta, joka  hakee vertaistaan tällä vuosituhannella. Osmo olisi parhaiten kotonaan 1700-luvulla Versailles’n hovissa, hänellä on rokokooperuukki ja ajan pukujakin valmiina, aikakone vain puuttuu.

17.9.2019

Tulihan Lauri Mereltä Hesariin kunnon arvostelu TT:n Notre Damen kellonsoittajasta. Aamulehdessä oli kumman vaisu juttu, ikään kuin ei kehdattaisi täydesti tunnustaa oman teatterin täysosumaa. Helsingistä katsottuna onnistumista osattiin arvostaa paremmin.

Täällä sitä taas ollaan, vanhan Sepiksen laitamilla. Käytännön elämä tuntuukin kovin helpolta. Taidokas jakaja sujauttaa aamun lehdet äänettömästi luukkuun klo 3.30. Kyrössä sai tarpoa laatikolle kolmekin kertaa ennen kuin lehdet ilmestyivät kahdeksan-yhdeksän aikoihin, joskus toki aikaisemmin. Posti kulkee vähän kuinka sattuu. Mutta Kanniston leipomosta nurkan takaa saa heti aamusta tuoretta leipää.

Aamulenkillä tervehdin lisäksi Juhani Ahoa, joka katselee peukalo housuntaskussa luonnikkaasti merelle. Mainio Tukiaisen veistos. Oppilaastaan Sillanpäästä ei ole mitään vastaavaa muistomerkkiä, vain rintakuva Hämeenkyrössä ja teoskeskeinen kollaasi Tampereella.

Riitta Konttinen kertoo juuri radiossa Aino Sibeliuksesta. Hänen poliittisia asenteitaan Vesa Sirén tulkitsi lauantaina Hesarissa liian yksioikoisesti akselilla hyvä-paha. Kun Aino vastusti henkeen ja vereen punaisia ja kommunisteja, vastavoimat olivat hänelle tietysti hyviä. Hitler niistä voimakkain. Hän muuttui pahaksi vasta romahdettuaan, kun tietoja alkoi tihkua holokaustista. Siihen saakka Hitler oli monille pelastaja, joka voisi kukistaa pahan valtakunnan eli Stalinin Neuvostoliiton. Aino oli varmasti omasta mielestään, omassa maailmassaan loppuun saakka hyvän puolella.

Jälkihiki kihosi lentopallon tappiosta eilen. Suomi sortui klassiseen loppunotkahdukseen. Tänäänkö on vastassa Venäjä, jota valmentaa ”maanpetturi” Sammelvuo. Oma sähkönsä on siinäkin matsissa. Teemu Pukki ja joukkueensa jatkaa puolestaan voittokulkua Englannissa. Aulis Rytkösen ja Jari Litmasen jälkeen kolmas maailmantähti. Urheillaan sitä meilläkin, Marja käy Agricolan kirkon salilla jumppaamassa.

Reippailin vinhaa vauhtia HUS-labraan ja takaisin, ihmeen kätevästi verikoe siellä otetaan eikä jonotus ole liiallista. Siinä voi katsella telkkarista vaikka kotimaista lottaelokuvaa. Mieluummin kävelen kaupungilla kuin huristelen sähkölaudalla tai edes polkupyörällä. Pitemmillä matkoilla ratikka on herraskainen ja bussi tuttavallinen. Taksia on tarvis vain hätätilassa tai kuormien kanssa. Citikka saa tönöttää tuossa puiston kyljessä ja odottaa seuraavaa Kyrön matkaa.

Kaikesta huomaamme, että stadissa on hirveän kivaa! Ympärilleen katselee puhdistunein aistein. Jokainen vastaantulija on uusi paitsi Heidi, johon törmäsin Albertinkadulla. Hän kertoi hurjista rankkasateista, heidän kellariinsa on tulvinut vettä. Välkesalmi oli tyytyväinen, kun hänen divarinsa kellari on pysynyt kuivana. Kimmon kauppaan oli heti poikettava ja siepattava Moravian elämäkerta kolmella eurolla.

Illalla oli tarkoitus mennä italialaiskonserttiin Ritarihuoneelle, mutta sade yllätti ja kirja viehätti. Otin kiinni Alcantaran perheen uusista vaiheista. Marja tuli ranskan tunnilta ja katsottiin yhdessä Roba, joka pitää edelleen kutinsa.  Hyvin kirjoitettu ja ikään kuin puolihuolimattomasti näytelty, mutta repliikkien selvyydessä on jatkuvasti toivomisen varaa. Luontevuus ei saisi peittää sanottavaa. Silti kunnon kamaa. Huomiseen.

16.9.2019

Kyröläiset onnittelemassa F. E. Sillanpäätä, 70, Otavan tiloissa 1958. Kolmas vasemmalta Tuomo Linnainmaa.

Agronomi, pankinjohtaja Tuomo Linnainmaa (1924-2019) saatettiin hautaan tyylipuhtain veteraanimenoin Hämeenkyrön kirkossa. Siinä oli isänmaan mies voi sanoa henkeen ja vereen sekä kotiseudun mies kantapäästä päälakeen ja ylikin. Monet kerrat on nähty hänen saattavan rintamatovereitaan rinta kaarella, sotilaallisin elein ja muodoin. Nyt oli hänen vuoronsa. Harvoin on ”Veteraanin iltahuuto” kajahtanut yhtä komeasti mieskuoron laulamana. Tähän tilaisuuteen jos mihin sopi Runebergin virsi 577. Arkku siirtyi kirkosta Sillanpään Marssilaulun tahdissa, tietysti.

Kun Anu Mätäsniemi selosti siunauspuheessaan Tuomo Linnainmaan karrieerin ja saavutukset, tavallista pikkumiestä alkoi huimata. Mihin kaikkeen hän ehtikään siitä pitäen, kun 17-vuotiaana lähti vapaaehtoisena jatkosotaan, haavoittui ja selvisi henkiin.  En voi tässä luetella hänen ansioitaan, sillä tila ei riitä. Pääosan työurastaan hän toimi Osaran maamieskoulun johtajana ja Säästöpankin johtajana. Tuntui että mitä hyvänsä yleisiä hankkeita Hämeenkyrössä ajettiin, siinä Linnainmaa oli tavalla tai toisella mukana.

Siinä meni myös tietomies manan majoille, kuten Matti Lähteenmäki kirkon penkissä totesi. Tuomo oli vuosikymmeniä Hämeenkyrö-seuran puheenjohtajana ja tunsi tämän pitäjän kuin taskunsa. Mitä hyvänsä saattoi häneltä kysyä. Viimeiseen saakka hän pysyi skarppina. Vielä pari vuotta sitten hän oikaisi erään kuvatekstin Sillanpää-elämäkertani uudessa laitoksessa. Ei se sittenkään ole Sillanpää, joka siinä seisoo suojeluskunnan eturivissä, vaan Jalmari Kauppi. Ovatpa samannäköisiä miehiä! Pidin kuvalöytöä pikku sensaationa, mutta ei virhettä kukaan muu huomannut kuin Tuomo Linnainmaa.

Tuomo otti kantaa näytelmiini Myllykolussa juohevan kriittiseen tyyliin ja matkusti muiden mukana Helsinkiin seuraamaan väitöstilaisuuttani. Ei semmoista vähänkin painavaa tilaisuutta, mihin hän ei osallistunut. Hän oli myös loistava juhlapuhuja, viimeistä piirtoa myöten. Joskus tuntui, ettei noin täydellinen tarvitsisi kenenkään olla. Kovakuntoinen sotainvalidi hiihti Pirkan hiihdonkin monet kerrat.

Olin Tuomon kanssa puheissa etupäässä Sillanpäätä koskevissa asioissa. Saman kylän poikana hän tunsi Taatan jo 30-luvulta ja kauempaakin. Kerran hän kertoi, kuinka Sillanpää selosti hänelle mistä sanonta ”hyvä keli, haat kolisee” tulee. Arvaatteko? No liukkaalla kelillä reki liikkui edestakaisin ja kiinnitykset kalahtelivat yhteen. Raskaalla kelillä vedettiin niska luokilla. Yksinkertaista vai mitä. Tällaista kansatiedettä Sillanpää harrasti ja opetti muillekin.

Kun tietomies lähtee, jää tyhjä kohta eikä sitä kukaan täysin täytä. Katselin kirkossa keitä siellä oli ja myös, keitä ei ollut. Paljon oli meitä saattajia, mutta ei niin paljon kuin odotin. Yhtenäiskulttuuri on paikallistasollakin harvenemassa. Poliittinen jakokin vaikuttaa yhä. Onneksi oli Tuomon kaltaisia tervaskantoja, viimeisiä lajissaan. Ilman heitä käsityksemme elinympäristöstämme olisi jonkin verran köyhempi. Hän teki säätilastakin merkinnän muistikirjaansa joka päivä.

Nyt on sunnuntai ja sataa kaatamalla. Huomenna on Sillanpään syntymäpäivä. On mitä sopivin päivä muuttaa Helsinkiin. Pitkä vaiherikas kesäkausi päättyy. Samalla tuntuu kuin hyvästelisimme erästä aikakautta. Mutta elettävä on edelleen ja tiedä mitä tässä vielä eteen tulee.

Kyllähän joskus teatteri yllättää kerrassaan. Keväällä jo onnittelimme Reino Braggea mahtavasta puffista: Notre Dame paloi Pariisissa ja syksyllä oli aikomus sytyttää tulet Tampereen Teatterissa. Notre Damen kellonsoittaja herätti odotuksia. Lopputulos ylittää ne kirkkaasti.

Victor Hugo puolusti alempia kansanluokkia pateettis-romanttisilla teoksillaan, joiden sosiaalinen sanoma puree edelleen. Tässä sorretaan vammaista ja mustalaisia, kirkonmies ja kapteeni ovat romaanin kaksinaamaisia konnia, kunnes kapteeni loikkaa heikkojen puolelle. Seksuaalinen vallankäyttö kulkee Hugon kerronnassa. Musikaaliin on tehtävä jyrkkiä valintoja, mutta romaanin ydin säilyy alkuvaikeuksien jälkeen Peter Parnellin sovituksessa, joka on peräisin kuten Menkenin sävellys ja Schwartzin sanoitus teoksen Disney-sovituksesta.

Voisi ajatella, että karhean teoksen särmät hioutuvat liiaksi näin viihteellisessä kokoonpanossa. Osaksi niin kävi Kurjien musikaaliversiossa, seurauksena maailmanlaajuinen menestys. Kurjuutta siinä oli juuri kestettävä määrä, ja sama toistuu tässä rujon kellonsoittajan tarinassa, joka päättyy kauniin vaikka murheisen sadun tavoin. Juuri tämän verran kestämme tunteisiin vetoavaa melodraamaa, varsinkin jos se tehdään niin briljantisti kuin Tampereen Teatterin suurella (pienellä!) näyttämöllä nyt tapahtuu.

Ensinnä on ihmeteltävä, kuinka ahtaaksi moitittu vanha päänäyttämö on onnistuttu tässä kasvattamaan katedraalin mittoihin. Niin vain on käynyt Marjatta Kuivaston häikäisevän hienossa lavastuksessa.  Jo senkin vuoksi esitys kannattaa nähdä. Toinen vahva puoli on Ellen Cairnsin pukusuunnittelu, joka tuo Norde Damen pirut ja kaupungin mustalaiset jyhkeinä ja resuisen elävinä eteemme. Pariisin historiallista paikallisväriä tuskin olisi voinut tämän enemmän keskelle Tamperetta loihtia, sanokoot alan erikoistuntijat mitä hyvänsä. Åbjörnin vauhdikas koreografia, upea Salmen valo- ja Järvisen videosuunnittelu täydentävät ehjää kokonaisuutta.

Pidimme myös kovasti musiikista, jota Martin Segerstråle johti. Siinä ei ollut suuria melodioita, ei korviin jäävää aariaa, mutta se on kertovaa, jäntevää, tarinaa kuljettavaa sävelkieltä vailla itsetarkoituksellista tehoa. Laulajat ovat erinomaisia, tasaisen hyviä. Itse Quasimodo saa Petrus Kähkösessä osuvan, ei liian vahvasti maskeeratun vammaishahmon. Hän ei ole se perinteinen hirviö, vaan torniinsa syrjäytetty inhimillinen kaveri. Kuinka Kähkönen onnistui Helsingissä olemaan kymmenen vuotta melko näkymättömissä ja nyt kimpoaa suoraan tähtikaartiin?

Hurmaannuimme myös tulokkaan, Josefin Silénin villistä mustalaistytöstä, joka lausuu vuorosanat kauniisti ja luo Carmenin kaltaista sähköä ympärilleen. Hyvä oivallus oli lainata varttuneempi tenori Ilkka Hämäläinen ristiriitaisen pahiksen Frollon rooliin. Illan yllättäjä on myös Lari Halme, joka muuntautuu notkeasta koomikosta tässä rasittuneeksi traagikoksi. Risto Korhonen hoitelee kertojan hommia atmosfääriä luovalla  karismallaan.

Kaikkiaan ensemble on erinomainen. Vakiovierailija, hauska velho Malvius on saanut heihin sykettä ja sydäntä. Mielestäni hänen paras ohjauksensa Tampereella. Hänen tavoitteenaan on yksinkertainen mutta valloittava esitys, ja siinä hän onnistui, yleisö oli ensi-illassa aivan hurmiossa. Tällaistakin sattuu, teatteri onnistuu täydellisesti ja saa nauttia yleisömenestyksestä varmaan toisenkin kalenterivuoden.

Samalla toivokaamme, että korjaustyöt siellä Pariisin oikean katetdraalin vaiheilla etenevät suotuisasti. Kysyin väliajalla Anna-Kaisa Ikoselta, joka oli käynyt kesällä Pariisissa, löytyisikö yhtä anteliaita auttajia, jos vaikka Tampereen Tuomiokirkko palaisi. No mittasuhde on vähän erilainen, Notre Dame on maailmanlaajuisesti tunnettu. Mutta kuulemma Tampereellakin kyllä saataisiin kokoon tukea sen verran, että Simbergit ja muut pelastettaisiin. Siihen luottakaamme, pahinta pelkäämättä.

Tähän päivään mahtuivat ennen ensi-iltaa vielä hämeenkyröläisen suurmiehen Tuomo Linnainmaan vaikuttavat hautajaiset ja Juhani Harrin retrospektiivisen näyttelyn avajaiset Sara Hildénin museossa, mutta niihin on omassa yhteydessään palattava. Huikea päivä oli tämä perjantai kolmastoista.

14.9.2019

Joskus yksi teema hallitsee koko päivää. Niin kävi viime keskiviikkona.

Aamusta pitäen Mika Waltari valtasi ajatukseni. Kirjoitin pienen esittelyn oopperahankkeesta, jota taomme säveltäjän ja tuottajan kanssa. Waltari on siinä keskeisenä. Nyt on vain toivotettava onnea hyvälle yritykselle. Oopperalibretto on muuten ainoa kirjoittamisen laji, jota Waltari ei harrastanut. Hän piti itseään epämusikaalisena.

Ajoin Tampereelle, missä avattiin Waltari-näyttely Suomalaisella Klubilla.  Ahkera keräilijä Arto Huhtinen oli pannut esille julisteita ja kirjoja kokoelmastaan. Takaseinää hallitsi upea Sinuhe-juliste, New Yorkista kuulemma hankittu. Se on sinänsä tuttu, mutta oli myös julisteita, joita en ollut ennen nähnyt, mm. raflaava amerikkalainen Noita palaa elämään –leffasta. Poimin joitain samasta aiheesta ylle, mutta sitä hurjinta en netistä löytänyt.

Juri Lindeman lauloi tilaisuudessa Waltarin kirjeestä sepittämänsä laulun, hauska idea. Kirje oli kiitos näyttelijä Hannes Veivolle kirjailijan 50-vuotispäivän muistamisesta. Suunnilleen samansisältöisen kiitoskirjeen hän lähetti kaikille merkkipäiväänsä muistaneille, mutta käsin ja yksilöllisesti. Niin toimii herrasmies.

Vapaassa keskustelussa sivuttiin monia Waltarin teoksista tai käsikirjoituksista syntyneitä elokuvia, joita on yhteensä 37. Olen kirjoittanut niistä pienen esseen uusimpaan Filmihulluun (3/19), jossa käsitellään varsin laajasti muutenkin suomalaista elokuvaa. Kun esillä oli myös Kurittoman sukupolven (Kassilan version) elokuvajuliste, sopi muistaa sitäkin, että pohjana olleen näytelmän kantaesitys oli 1936 Tampereen Teatterissa ja sieltä se lähti vasta Kansallisteatteriin. Molemmissa ohjaajana Wilho llmari. Waltarin teatterimenestys alkoi siis Tampereelta, yllättävää kyllä. Sitä ennen pari hänen näytelmäänsä menivät heikosti Kansallisessa, vasta Kuriton sai yleisömenestyksen. Jos matka vie Tampereelle, kannattaa vilkaista näyttely Klubilla. Sitä pidetään auki lounasaikaan klo 11-14 arkipäivinä.

Minä puolestani marssin Klubilta sateessa Kivi-kahvilaan TT:n kylkeen ja tapasin vanhan kaverin Heikki Pote Vihisen, jonka kanssa muun muassa Pyynikillä aikoinamme taistelimme. Vainaita ovat jo silloiset toverit Kalle Holmberg ja Enska Suominenkin. Muistelimme menneitä ja suunnittelimme myös tulevia, niitäkin osin Waltarin hengessä. Pote kertoi keränneensä kaikki Waltarin teokset ensipainoksina, mikä on huomattava saavutus.

Palaverit on siitä kivoja, että koskaan ei tiedä mikä alkaa toteutua ja mikä ei. Sitä mietin myös eilen, kun istuimme täällä Hämeenkyrössä pakarin kahvilassa vanhojen kumppaneiden Kaunon ja Tapion kanssa miettimässä Myllykolun kesäteatterin jämähtänyttä tilannetta. Nyt jos koskaan pitäisi jotakin repäistä. Pojilla onkin huima idea hautumassa, ja sydän väpättäen odottelen mihin suuntaan se siitä alkaa kehkeytyä…  Jospa Myllykolu taas heräisi ensi kesänä eloon?

Eilistä päivää hallitsivat Vesa-Matti Loiri ja Jari Tervo ja heidän yhteishankkeensa mastodonttinen mainosrumba. Tuskin oli edes Tawaststjernan Sibelius-elämäkerrallakaan tämmöistä alkulaukausta, mutta vaikea olisikin silloin ollut kohdehenkilöä haastatella Kansallisteatterissa. Loirin ja Tervon jutustelu jahkaili pitkäpiimäisesti eikä lähtenyt kunnolla lentoon. En oikein usko sitäkään, että Loiri olisi viimeinen yhtenäiskulttuurin tähti Suomessa. Aina kannattaa liioitella hyvässä tarkoituksessa. Antti Majander näyttää kirjoittaneen Tervon järkäleestä aika kriittisen arvion Hesariin, mikä ei varmasti haittaa myyntimenestystä. Syksyn näkyvin ja hälistyin kirja, ehdottomasti.

Ehkä vielä suurempi tapaus on sittenkin poliisin onnistunut ratsaus rikollisliiga United Brotherhoodin verkostoon. Kun poliisi menestyy, siitä kohistaan huomattavasti vähemmän kuin päinvastaisista tapauksista (Aarnio, Auer, poliisijohdon syytteet). Liiviliigoja on käsitelty kotimaisessa rikoskirjallisuudessa, muistan vaikka Jarkko Sipilän Prikaatin koston kymmenen vuotta sitten. Nyt olisi taas lisää ainesta tarjolla.

Waltari oli muun ohessa huomattava rikoskirjailija, niitä Komisario Palmun julisteitakin on esillä Tampereen näyttelyssä. Huhtisen mukaan niitä on enää vaikea mistään saada, ihmiset pitävät ne seinillään. Olisiko kirjailijan maineen lopullinen sinetti se, että hänestä tulee keräilykohde, mene tiedä.

13.9.2019

Kylläpä virkisti Teemu Keskisarjan haastattelu aamulla Hesarissa. Hurjapäinen historioitsija rohkenee puolustaa nationalismia ja kirkkoa! Onko mokomaa kuultu? Teemulla on kuitenkin hyviä perusteluja. Hän on muutenkin alallaan kova naama, sumeilematon ja megatuottelias tutkija. Harrastaa erityisesti rikoksia, väkivaltaa, sotia, historian pimeitä sivuja sekä vahvaa, eteenpäin kuljettavaa lausetta.

Viimeksi luin alalta hyvän kirjan. rikostutkija Juha Rautaheimon muistelmat HERMO. Murharyhmän mies. Hiuksia nostattavaa luettavaa.  Rautaheimo kertoo monia esimerkkejä suomalaisista rikoksista ja niiden selvittelystä. Useimmiten poliisi on onnistunut, mutta on myös pimeiksi jääneitä juttuja. Tutkimustavoista tavattoman valaisevaa kerrontaa, äskettäin ilmestynyt Siltalalta. Käy ilmi, kuinka menetelmät ovat kehittyneet ja poliisin työkalupakki valtavasti monipuolistunut. Ihme että yleensä kukaan enää pääsee tutkijoilta karkuun. Eiköhän nämä Porvoon veljestenkin motiivit piakkoin selviä.

Rautaheimo ottaa vahvasti kantaa muutamaan seikkaan. Lukijan on pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä väkivaltarikosten lievistä tuomioista. Yleensä käytetään rekisterin alapäätä. Toinen vielä ilmeisempi epäkohta poliisin kannalta on se, että käytännön kenttätyöstä kaukana toimistoissaan istuvat virkamiehet laativat säädöksiä, jotka vaikeuttavat kohtuuttomasti poliisin toimintaa. Tuntuu siltä, että kriminaalipolitiikka pitää rikollisten puolia huomattavasti huolellisemmin kuin uhrien. Tästä on Rautaheimolla puhuvia esimerkkejä. Kannattaa lukea!

Kuinka Rautaheimo suhtautunee kotimaisiin rikosromaaneihin? Niidenkin taso tietysti vaihtelee. Viimeksi luin Leena Lehtolaisen ja Matti Laineen dekkareita, joissa liikutaan rikollisliigojen liepeillä. Keskenään kamppailevat gangsterit selvittävät omia juttujaan, kun poliisit pysyvät kauempana ja esiintyvät melko kyseenalaisesti. Aina heihin vähän läiskitään kriittistä väriä, milloin korruptoituvat tai käytttävät kyseenalaisia menetelmiä. Pääsevät kuitenkin lopulta kärryille. Rautaheimon muistelmien jälkeen on uskottava, että meillä taitaa olla huipputasoinen rikostutkimus, vaikka sitä Auerin tapauksessa rankasti arvosteltiin. Rautaheimo selvittää senkin tapauksen taustoja, vaikka ei sitä tutkinutkaan. Siinä ilmeistä syyllistä liian helposti uskottiin.

Väkivaltarikosten laitamalla ovat sitten vähän hienostuneemmat puliveivaukset, ja niihin kuuluvat taideväärennökset. Tampereen Komediateatteri on tehnyt aihelöydön ja repäissyt näytelmän tositapauksesta, Jouni Rannan värikkäistä taidekaupoista. Panu Raipia on kirjoittanut näytelmän Vilpitön mieli Marko Erolan kirjan pohjalta. Nimi on juridinen termi (bona fides), joka voi lieventää rikosta. Siitä Rannan seikkailuissa oli osin kysymys. Näytelmän lavasteina on ”aitoja väärennöksiä” eli taidemaalari Veli Sepän taidokkaasti valmistamia tauluja Gallen-Kallelan, Halosen, Järnefeltin, Schjerfbeckin, Särestöniemen ynnä muiden teoksista.

Aika näppärästi juttu kuljettaa taidekauppiaan elämänvaiheita huiman menestyksen kautta romahdukseen, sairauteen ja tuomioihin. Rikos ei tälläkään kertaa kannattanut, kuten Marko Erola toteaa kirjailijan sanassaan, mutta hauskaa kuulemma oli. Huvittavaa oli ensi-illassa seurata aidon Jouni Rannan ilmeistä mielihyvää katsomossa, kun hän katseli itsestään tehtyä näytelmää rivillä edessämme. Saattoi uskoa, että siinä oli synnynnäinen myyntitykki tällä taideväärennösten arveluttavalla vainiolla. Jani Karvinen siirsi Rannan näyttämölle rennoin ja luontevin ottein.

Ehkä puutteena voisi pitää, että näytelmä ei keskittynyt juuri lainkaan itse sylttytehtaaseen, väärennösten tekijään Veli Seppään, joka jäi aivan sivuhenkilöksi. Näin myös moraalinen pohdinta jäi puuttumaan, mentiin iloisesti pintaa pitkin ennen loppurysäystä. Ateneumin asiantuntijaa, aitoustodistuksen antajaa, esitys pilkkaa härskisti. Eiköhän maailmalla ole tehty samanlaisia erehdyksiä vaikka kuinka paljon.

Näytelmä olisi voittanut, jos yksitoikkoisista ja pakollisen tuntuisista lauluista olisi karsittu puolet ja käytetty aika aiheen syventämiseen. TTT-veteraanit Petra Karjalainen ja Ola Tuominen loihtivat nopeita kohtauksia, joissa ilmeikkäät kliseet jouduttivat kerrontaa. Hyväntuulinen meininki korvasi satiiriset sivallukset, jotka jäivät ohuenlaisiksi. Tarkoitus ei ilmiselvästi ollut syyttää ketään tai mitään, korkeintaan taideostajien hyväuskoisuutta. Esitys tuntui naureskelevan eniten puolivillaiselle eliitille, jota taidehankinnoissaan oli näinkin helppo huijata.

Kuinka huijaukset paljastuivat ja mitä sitten tapahtui? Siihen näytelmä ei ehtinyt paneutua, loikattiin suoraan tuomioiden lukemiseen. Rautaheimon mainio kirja näyttää, mitä kaikkia mutkia rikosten selvittelyyn liittyy. Eiköhän niitä olisi riittänyt näissä taidehuijauksissakin. Ehkä Erolan kirja valaisee asioita enemmän. Kiintoisa esitys puutteineenkin, tosin kaukana Orson Wellesin elokuvasta V niinkuin väärennös (1975), mutta kotimaisena kurkistuksena uteliaisuutta virittävä. Kuinka laajasta toiminnasta oli kysymys ja kuinka hyvin se nykyisin jakselee? Esitys voi aktivoida jonkun tutkimaan asiaa Erolan kirjaakin perusteellisemmin.

7.9.2019

Hämeenlinnassa kävin keskustelemassa teatteriin tulevista esityksistä viime viikolla taiteiden yössä. Silloin jo näin katkelmia Mika Waltarin kestosuosikin Gabriel, tule takaisin –näytelmän harjoituksesta. Sehän näytti varsin lupaavalta. Mutta en silti vielä uskonut, että tästä Jukka Keinosen ohjaamasta esityksestä tulisi tällainen täysosuma.

Gabriel on aikanaan kiertuenäytelmäksi tilauksesta syntynyt 1945, mutta niin se vain on elänyt tähän päivään saakka yli 70 vuotta eikä näy vanhenevan millään. Sitä on yritetty muunnella ja sovitella nykyaikaan, vaan ei ole siinä onnistuttu. Viimeksi Kansallisteatterissa ja nyt Hämeenlinnan Teatterissa sitä esitetään omassa ajassaan ja epookissa, omalla tyylillään ja kielellään, ja molemmissa on voitu huomata, kuinka kestävän ja ajattoman komedian Waltari muina miehinä tuli kirjoittaneeksi.

Tämä Hämeenlinnan Gabriel on erinomaisen tarkasti ohjattu ja rytmitetty ja herkullisesti näytelty tulkinta. Sen roolivalinnat hipovat täydellisyyttä. Sisarukset Ulriika ja Kristiina tuovat mainiosti esiin vähittäin muuttuvat rakastumisen reaktionsa, jotka kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Sinikka Salminen on nuorenpuoleinen Kristiina, mutta sisäistää kokemattoman naisen herkän tunnerekisterin kerrassaan koskettavasti. Ja Johanna Reilin on aivan loistava Ulriika, jonka muutos täysin tärkätystä vanhastapiiasta sulaa intohimoiseen heittäytymishaluun rohkeasti ja uskottavasti. Miten hienosti hän ilmentää pienetkin vivahteet ja ilmeet, liikkeet, hypistelyt, tärkeilyt ja lopulta riemukkaan rehevät purkaukset. Ihania naisia he ovat. Heissä on lisäksi luonnekuvausta.

Entä itse Gabriel? Siinä on nähty Leo Lähteenmäkeä, Tarmo Mannia, Veikko Honkasta, Antti Litjaa ja viimeksi Sampo Sarkolaa, mutta rehellisesti sanottuna – Lasse Sandberg on näkemistäni paras, uskottavin ja karskissa lipevyydessään aivan verraton! Hänessä on miestä enemmän kuin aiemmissa, samoin kokemusta ja sopivasti elähtänyttä, jo väsyvää ammattihurmuria. Ikään kuin homma ei oikein enää huvittaisi, mutta pakko on rahan vuoksi jatkaa naisten kutkuttelua. Rooli on tutkittu läpikotaisin ja silti se elää joka solullaan täyttä huijarin elämää.

Jos itse näytelmässä on jokin vaikeampi sauma, se on nuori Raili, tässä kovinkin kapinalliseksi käsitetty Jane Kääriäinen, notkea ja ilmeikäs kokovartalo -näyttelijä, karrikatyyrin rajamailla, mutta pysyy silti esityksen kellontarkan koneiston puitteissa. Kirjailijakin urheilee hänen kohdallaan uskottavuuden laidoilla, sillä Raili onnistuu ihmeen helposti huijaamaan jopa tätä ammattihuijaria, mutta katsojalle siitä koituu sentään moraalinen palkinto. Raikas ilmestys on Raili joka tapauksessa.

Hämeenlinnan Teatteri on saanut varman hitin ja kevääseen jatkuvan menestyksen, kunhan Gabriel kunnolla löydetään. Ikivihreä klassikko parhaasta päästä. Julma näytelmähän tämä on, koska se todistaa naisten haluavankin ihania vaikkakin petollisia viettelyksiä. He haluavat niitä lisää! Kuka tänään rohkenisi kirjoittaa mitään yhtä hillittömän hurjaa? Sakkoja tulisi varmasti.

Vaikeampi on sanoa jotakin innostunutta Tampereen Frenckellin avauksesta., Leea Klemolan roisin rosoisesta resupekkojen revittelystä Arktiset leikit. Silti pitäisi, sillä tämähän jos mikä on tänään trendikästä teatteria ja aivan toista kuin ikivanhojen ikäneitojen lemmenmurheet. Tästä rupisesta ”runsaudensarvesta” pitäisi tietysti löytää vaikka mitä syviä elämänsukelluksia varjoissa vaeltavien jäätyneeseen sielunmaisemaan. Mutta kun ei sytytä, ei lämpene, ei tule yhtään samastumiskohdetta.  Nuorempi väki hihkuu innoissaan jokaiselle vittuilulle, mikä lavalta hieman sammaltavasti sinkoaa. Kaiketi heille tämä sumea elämänpiiri on joko tuttu tai riittävän lohduton, jotta oma elämä alkaa maistua ikään kuin iloisemmalta. Ja onhan tuo paatti jotenkin liikuttavan hupaisa.

Tähän mielikuvituksettomaan näyttämökieleen tekisi mieli vähän puuttua, mutta sekin lienee liian setämäistä. Mutta eikö sadoista vituista, perseistä, saatanoista ja muista kulu jo kaikki teho pois noin tiheään toistamalla? Eikö kielen ilmaisuvoima edellytä joitakin valintoja? Mikä ilmaus osuu ja tarkoittaa mitäkin. Jos koko tasaisesti vittupitoinen kattaus kulkee yhtenä nauhana loputtomiin, erottuuko siitä enää muuta kuin kylmäävän katkeraa elämänpettymystä? Kuka sitä maailmansa rakennuspuiksi oikeasti kaipaa? Ilmeisen moni, koska tämä taso ja tyyli on niin suosittua.

Hämeenlinnan matkan jälkeen mietin sitäkin, kuinka Waltari selvisi härskistä naiskuvauksestaan ilman yhtään vittua. Kuinka entisajan dramaatikot, Wuolijoet, Jotunit, Meret ja Haavikotkin selvisivät ilman jatkuvia saatanoita, perseitä ja perkeleitä? Puhuttiinhan heidänkin aikaan ronskia katukieltä. Kaipasivatko he edes vahvennettua alarekisteriä vai olivatko omaan tyyliinsä tyytyväisiä? Olisiko mahdollista, että heidän sanataiteensa päinvastoin parani, kun he oman aikansa säädyllisyyssääntöjen sitomina joutuivat hillitsemään koprolaliset mielihalunsa? Hyötyikö vai heikkenikö taide näin ahtaasta kammitsoinnista? Eläköön tämä räävittömän revittelyn matala kynnys ja sen suoma monotonisen manailun vittumainen vapaus!

Pohtimatta asiaa tämän tarkemmin päätän teatteriraporttini tähän ja lähden hengittelemään syysraikasta sateen jälkeistä ulkoilmaa, hei vaan.

6.9.2019