Oikeastaan ei ilmesty enää dekkareita paitsi Reijo Mäeltä. Hänen päähenkilönsä on vanhan ajan yksityisetsivä. Yleensä kirjoitetaan poliisiromaaneja. Niissä on samanlaisia, mutta erotkin näkyvät.

Aiemmin jo totesin, että Jarkko Sipilä johtaa omaa top-listaani. Takamäen osasto on tullut tutuksi, persoonallisuudet erottuvat.  Suosikkini on rämäpäinen Suhonen ja hänen sivuhenkilönsä Suikkanen. Hänkin alkaa kai olla vanhan ajan katupoliisi, joka ottaa suoran kontaktin konniin ja törmää joskus byrokratiaan. Sipilän agenda kritisoi ministeriöiden teoreettisia pykälänikkareita. Hyvä Helsinki-tuntemus ryydittää romaaneja. Viimeksi luettu tuore Häikäilemätön, hyvin veti.

Kari Häkämiehen vahvuus on poliittisen ylätason tuntemus, johon hän näkyy pitävän jatkuvan kosketuksen. Hänen kertojansa tietää, millainen on valtiovarainministerin työhuoneen sisustus. Yleensä rikoskirjailijat ovat tietomiehiä ja hyvin perillä yhteiskunnan mätäpesäkkeistä. Häkämiehen Erään yhtiön murha osoittaa, että hän on myös syventynyt kovan liikemaailman kuvioihin uskottavan tuntuisesti. Hänenkin henkilönsä ovat vakioita, hieman stereotyyppinen Söder ja reteämpi perussuomalainen Joronen, uutena hienosteleva suojelupoliisin ylitarkastaja Rydman. Hänen miljöitään ovat pääkaupungin lisäksi Kotka ja Turku, jotka hän hyvin tuntee. Yhtä ja toista oppii yhteiskunnan lainalaisuuksista, kun lukee Häkämiestä.

Kuuntelin autossa Seppo Jokisen päähenkilön Koskisen toimia, kun hän jäljitti itsepäisesti Raadonsyöjää tamperelaisen it-osaston uumenissa. Uusin teknologia tunkee väkisin mukaan rikosten selvittelyyn, tämäkin jo vuosien takainen romaani. Koskisen vaiheilla viehättää Tampereen rento paikallisuus aivan samoin kuin Sipilän korttelit pääkaupungin laitamilla. Jokinen on luonteva, joskus meheväkin kertoja, joka kehittelee juonen näppärästi, mutta selvittää sen lopulta liiankin helposti. Juoheva, kansanomainen, konstailematon tyyli näkyy pitävän lukijajoukot otteessa.

Nyt pitäisi kiireesti hakea jostain alan kuningattaren Outi Pakkasen uusin kirja, ettei tämä menisi näin miesmäiseksi. Hänen aiheensa on Linna kuten Kafkalla. Pakkanen on myös henkevä Helsinki-opas, varsinkin Rööperin kulmat, joita itse kuljen, tuntuvat hauskan tutuilta. Rikosromaaneissa hyvin tutkittu paikallisuus on valttia. Pakkanen näyttää, kuinka Punavuori on trendistynyt niistä ajoista, jolloin sitä hallitsivat pultsarit, viinatrokarit ja pornokauppiaat – ehkä vähän pelkistän. Muistan vielä puutalot, halkokaupat ja hämärät divarit. Kasvinkortteleideni elämänsävy on boheemisti hienostunut, ja sen uudistunut ilme heijastuu hyvin Pakkasen sankarittaren Anna Laineen vaiheista. Keveä älyllisyys, herkulliset ateriat ja aistikkaat sisustukset, koko naisellinen rekvisiitta saavat täyteläisen kuvauksensa.

Sipilä totesi kuukausi sitten Sastamalassa, että pohjoismaiset dekkaristit harrastavat nykyisin kilpavarustelua: kuka karmeimman rikoksen keksii. Siinä suhteessa kotimaiset ovat maltillisia ja pysyttelevät reaalisen todellisuuden tuntumassa. Nyt pitäisi tietysti lukea vähän ulkomaisia vertailun vuoksi, käsiin osunut Colin Dexterin Morse-romaani on irtonainen ja hauska, mutta ei mitenkään ylivertainen kotoiisiin yrityksiin nähden. Sipilää onkin näemmä käännetty jonkin verran. Telkkari uusi juuri Arne Dahlin juttuja, niissä sama vahvuus kuin useimmissa: osaston omat henkilösuhteet kulkevat rikosselvittelyn alla. Ruotsalaisilla näkyy olevan enemmän sisäisiä pari- ja seksisuhteita  kuin jäyhemmillä suomalaisilla.

Nämä ovat rentouttavia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja romaaneja, joilla on viihdearvonsa, mutta myös merkityksensä nopealiikkeisen todellisuutemme paljastajina. Kohta kai julkistetaan Otavan rikosromaanikilpailun voittajat. Jokohan tulee uusia komeettoja kuten Matti Yrjänä Joensuu aikoinaan, nyt jo edesmennyt.

Itse tulin julkaisseeksi jo näin parhaaseen kesäaikaan pienen romaanin Yrjö Jylhän viimeisistä päivistä joulun aikaan 1956. Tuli tunne, että Jylhän vaiheissa oli vielä syvennettävää tai ainakin lähennettävää senkin jälkeen, kun Vesa Karosen kanssa julkaisimme hänestä perustavan elämäkerran kymmenen vuotta sitten. Esittelinkin sitä jo eilen MTV:n aamuohjelmassa, ja notkealiikkeinen kustantaja HD yrittää ponnekkaasti tyrkkiä sitä edelleen näkyville. Aiheena ei ole rikos, vaan sota kaikkine jälkitraumoineen. Laukaukseen tämäkin kirja päättyy.

Katsotaan ruvetaanko kirjaa lukemaan, vieläkö Jylhä vetää, kun joulun lähetessä ryhdytään taas muistelemaan talvisodan syttymistä 80 vuotta sitten. Jylhä julkaisi aiheesta parhaan kiteytyksen, runokokoelman Kiirastuli, jonka ylittänyttä ei hevin tule.  Voimat eivät enää riittäneet Vänrikki Stoolin kaltaiseen runoeepokseen, joka olisi kattanut sekä talvi- että jatkosodan. Paradoksien mies, kova nyrkkeilija ja soturi, samalla  hienostunut säeseppä ja maailmanrunouden suomentaja. Onko maailmalla hänen vertaisiaan? Ezra Pound ja Hemingway tulevat mieleen, tietysti suuremman mestaruussarjan ottelijoina. Kannattaa silti muistaa Jylhääkin.

6.8. 2019