Panu Rajala

Hämeenkyrössä tapahtuu! Eilen illalla poliisia ammuskellut kaksikko pakeni tuosta muutaman kilometrin päästä kolmostietä kohti kirkonkylää. Kyröskoskella oli väijytys. Sitä ennen kaksikko saatiin kiinni tien päällä, kuten Aamulehti ainoana osaa kertoa. Ylen uutisissakin on vielä vanhaa tietoa.

Emme täällä Vanajankylässä hätkähdelleet sen kummemmin. Ovet pantiin lukkoon, vaikka tuskin kaverit täältä pakopaikkaa hakisivat. Kuvassa sivullisen silminnäkijän nappaama mestariulaukaus kiinniotosta kolmostiellä. Jännää oli olla vähän tapahtumien tuntumassa.

Poliisi selvittää hitaasti, onko kyseessä sama kaksikko, joka ammuskeli poliisia Porvoossa. Tuskin poliisia kahdet tekijät eri kaupungeissa ampuvat. Mutta varmuus paras.

Virkistyin sikäli, että olen juuri lueskellut lisää kotimaisia rikosromaaneja, viimeksi Lehtolaista ja nyt entisen oppilaani Matti Laineen  Pahuuden hintaa. Se jatkaa Matin näitä Vitikka-romaaneja, jossa ollaan jääkiekon ja salakuljetuksen toimintakentässä. Notkeasti kirjoittaa poika, hänkin näyttää hallitsevan poliisin työkentän kuvauksen, kuten monet kotimaiset dekkaristit. Miltei kaikissa romaaneissa on nykyisin kytköksiä Venäjän oligarkkeihin ja rahanpesuun. Aihepiiri antautuu tietysti kiitollisena alan kirjoittajille. Kiva olisi kuitenkin lukea ihan joku perinteisesti kotimainen juttu. Sariolaan ei kuitenkaan tee mieli palata.

Poliisin arjesta kertoo uskottavasti tv-sarja Roba, joka käynnistyy uudelleen tänä iltana. Kiva nähdä pitääkö se edelleen kutinsa. Todellisten rikosten selvityksissä brittien Coltrane on edelleen hämmästyttävä ja silmiä avaava sarja. Toistan: miten taiturimaisia tutkijoita, kuten se ekspertti, joka verijäljistä lattialla kykeni päättelemään huoneessa tapahtuneet liikkeet ja paljastamaan pirullisesti lavastetun murhan.

Verijälkiä syntyy myös uusimmassa kirjassani, missä Yrjö Jylhä ampuu itsensä veljensä vesiklosetissa Turussa. Kerroin siitä Porin kirjojen yössä viime viikon lopulla, yleisöä ällistyttävän paljon iso sali täynnä. Kirjatkin myytiin käsistä. Onkohan huoli lukemisen laantumisesta liioiteltu. Alkava syyssesonki näyttäköön todellisen karvansa. Ainakin Tervon Loiria jonotetaan kirjastoissa jo ennen kuin se ilmestyykään.

Äskeisellä Runeberg kierroksella poikkesin Soinin pitäjän kirkonmäellä ja hiljennyin hetkeksi sankarihaudalle, missä makaavat muiden mukana ne 27 poikaa, jotka kaatuivat Jylhän johtamassa vastahyökkäyksessä Koukunniemessä  talvisodan alussa 80 vuotta sitten. Siitä kokemuksesta Yrjö Jylhä ei koskaan päässyt irti, syyllisyys riivasi häntä, vaikka siihen ei ollut täyttä aihetta. Näistäkin muistoista kertoo pienoisromaanini Erään soturin loppu.

Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 40 vuotta. Tuolla Facebookissa Lea Toivola selvittää asiallisesti kuolemaan liittyneet tapaukset ja Päivi Istala kertoo omia muistojaan. Olin kirjoittanut koko sivun nekrologin valmiiksi Hesariin, joka seuraavana päivänä julkaistiin harvennetuin välikkein. Sattui olemaan syntymäpäiväni, täytin 34 vuotta. 29 vuotta myöhemmin julkaisin Waltarin elämäkerran. Nyt on hurahtanut hirvittävä määrä vuosia lisää. Jotakin on vielä yriteltävä.

26.8.2019

Jokaisella paikkakunnalla, missä joku merkittävä henkilö on vaikuttanut, löytyy vähintään yksi asiantuntija, joka tietää merkkihenkilöstä kaiken ja osaa innostuneesti hänen vaiheitaan esitellä. Pietarsaaressa tällainen tietäjä on arkistonjohtaja Jan Ehnvall, joka löytyi oppaakseni, kun halusin kartoittaa Runebergin tärkeimmät paikallisuudet synnyinkaupungissaan.

Ehnvall on Runebergin sukulainen, mistä kertoo myös ilmeinen yhdennäköisyys. Kuvassa hän kertoo Runebergin kalamajasta, jonka runoilijan isä rakensi yhdssä lankonsa kanssa kaupungin liepeille. Täällä Johan Ludvig innostui pienestä pitäen luonnonläheisiin harrastuksiinsa. Vaikuttava on kertomus, kuinka kaupunkilaiset myöhemmin kunnostivat romahtaneen majan ja lahjoittivat sen 1851 entisöitynä Runebergille suurin juhlamenoin. Senkin jälkeen kaupungin lähiasukkaat pitivät majaa kunnossa talkoovoimin, kun runoilija oli jo häipynyt maisemista.

Jan Ehnvall kuljetti minua päämuseosta monille kujille ja mökkien seuduille, minne Runebergin köyhtynyt perhe joutui Storgatanilta muuttamaan. Myös Westmanin muorin pikkuiseen kouluun tutustuimme. Sieltä Johan Ludvig karkasi, mutta isä vei hänet takaisin opin saunaan. Tarina toisensa jälkeen avautui. Puhuimme tietysti ruotsia, Runeberg ei koskaan oppinut suomea muutamaa fraasia lukuunottamatta.

Matkan varrella tutustuin Vaasassa Lafkani-nimiseen antikvariaattiin, joka on lopetusuhan edessä. Mallikkaasti järjestettyu kauppa, josta löysin Sara Wacklinin muistelmat, lähdeteos sekin.  Siinä kerrotaan ihannoivasti Franzénin ja Runebergin lapsuudesta, mutta on siellä ilkeitäkin kuvauksia ajan mahtimiehistä.

Ajelin edelleen Saarijärvelle ja majoittauduin Summassaaren kylpylään, missä seniorit ilakoivat karaoketansseissa. Tein rivakan sauvakävelylenkin, saunoin ja uin ja olin valmis uusiin kierroksiin.

Jälleen löytyi se tarpeellinen tuntija, nyt Säätyläiskotimuseosta, jossa opasti ansiokkaasti Arto Turpeinen.  Hän esitteli Runebergin olosuhteet kotiopettajana täällä 1823-25, kapteeni af Enehjelmin poikien opetustilan ja yläkerran kamarin, missä maisteri asui pari talveakin. Välillä hän muutti kruununvouti Danielssonin Kalmariin. Kävelin parin-kolmen kilometrin matkan Kolkanniemen pappilaan, saman minkä Runeberg kulki tapaamaan kirkkoherra Roschieria ja varsinkin tämän tytärtä Julianaa eli Nanaa. Kalmarissa oli talousmamsellina hänen varsinainen rakastettunsa Maria Nygrén, hehän menivät suorastaan kihloihin, jonka Runeberg täältä lähdettyään purki.

Näistä vaiheista olen kirjoittanut näytelmän ”Maisteri naisten pauloissa”, joka esitettiin Saarijärven kesäteatterissa ja Kuokkalan kartanossa Runebergin juhlavuonna 2004. Tällä kertaa sain kertoa maisterin rakkausseikkailuista parvelle ihastuttavia polttarien viettäjiä, joita pelmahti Säätyläiskodin kuistille. Onneksi livahdin joutumasta syvemmin sekaantumaan heidän viekoitteleviin historiallis-tanssillisiin kutsuihinsa Jane Austenin ajan puvustuksessa.

Retkeilin eräpolkua mustille lammille ja katsastin Paavon patsaan kirkkotarhassa ennen kuin jatkoin matkaa Ruovedelle. Tintu Kontron luona poikkesin Visuvedellä, pulahdin aaltoihin ja sain vahvistavan iltapalan. Ruovesi onkin tuttu paikka, siellä vietettiin suurta  kaksipäiväistä juhlaseminaaria 2004, jolloin illastettiinkin Ritoniemen kartanossa, minne Runeberg siirtyi Saarijärveltä kotiopettajaksi.  Nyt vain silmäilin komeaa rakennusta ulkoisesti, tuntui olevan yksityisessä omistuksessa.

Silloin kuulin Teivas Oksalan laulavan latinaksi ”Vid en källa” siellä lähteellä, joka nyt on pelkkää kuivaa vesakkoa.  Ovat luvanneet kunnostaa. Saarijärvellä Turpeinen näytti mainion lyhytfilmin, jossa Oksala kertoo enemmän suhteestaan Runebergiin ja vertaa hänen runojaan parissa kohdin Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Nuorena nukkunut sisältämiin lyyrisiin huippukohtiin. Aiheellisia huomioita.  Samassa filmissä esiintyi kotiseutuneuvos Ilta Ikkala, äskettäin edesmennyt Runeberg-intoilija, jonka luona vierailinkin kerran Jyväskylässä.  Ilman häntä ei Säätyläiskotimuseokaan olisi säilynyt. Olihan näitä tulisieluja Hämeenkyrössäkin (Eeva Numminen, Aamu Nyström), valitettavan katoava laji taitaa jo olla.

Ruovedellä pidettiin noitien yötä laivarannassa, minkä sivuutin nopeasti ja ajelin kotiin. Mittariin kertyi kahdessa päivässä lähes 800 km, sen verran sitä hyvin sietää ajella kansallisrunoilijan muistoja jäljittämässä. Perästä kuuluu.

19.8.2019

Niin meni Matti Mäkelä nopeammin kuin odotimme. Varmaan helpotus, että pääsi vaivoista. Pyhäselän kirkossa näkyy siunaus tapahtuvan.

Aina kun ajatteleva yksilö poistuu joukosta, tulee tyhjä kohta. Kirjailijat sentään jättävät kirjoja jälkeensä. Tänään oli aamulla tv-keskustelu kirjojen merkityksestä, jossa Ronja Salmi esitti viisaita näkökohtia ja Mikael Jungner yritti luistella ulos tyhmemmistä kärjistyksistään. Kai Ekholmin taannoinen kolumni Hesarissa poikii varmaan lisää keskustelua, kun kirjasyksy on sopivasti alkamassa.

Kirja on meille niin itsestään selvä ”liittymä”, ettei sen merkitystä tule koskaan kyseenalaistetuksi. Minulla on tapana lukea useita kirjoja rinnan, joista jokunen jää yleensä kesken. Kirjat odottavat paikan ja fiiliksen mukaan.

Matti Klingen Poliittista Runebergia luen asiallisesti omenapuun alla kynä kädessä, sateen sattuessa verannalla kuten eilen. Toni Morrisonin suomennosta Sula vilkaisen välissä ja yökirjana on Colin Dexterin rikosjuttu Palvelus vainajille. Autossa kuuntelen Leena Lehtolaisen Venäjän aiheista Henkivartijaa. 

Rikosjutut ovat sopivan rentoja ja samalla koukuttavia välipaloja. Tv tarjoilee Coltranen todellisia rikostapauksia, joissa esitellään hämmästyttäviä tutkimuksia. Mitä kaikkea voidaan uudella tekniikalla saada selville!

Viisaista vainajista ovat mielessäni edelleen Antti Eskola ja nyt Claes Andersson, joka siunataan tutussa Johanneksen kirkossa vanhaa kotitaloaan vastapäätä. Tällaisten aivojen toivoisi jatkuvasti seurailevan maailman tapahtumia ja kommentoivan niitä. Heitä on suorastaan ikävä, aivan kuten Claes aikanaan sanoi silloisissa Jälkiviisaissa ikävöivänsä Spede Pasasta, jota ei koskaan tavannut. Maailma on kohdallaan, kun persoonallisuudet ovat jossakin vielä vaikuttamassa.

Tunnustan että minulla on suorastaan ikävä Antti Eskolaa, niin tikkuinen ja riidanhaluinen persoona kuin hän olikin. En hänen poliittisia näkemyksiäkään jakanut. mutta kun vähän kertasin niitä vanhasta kirjasta Vasen laita lavea (1969), niitä leimaa miltei naiivi usko tulevaisuuteen ja solidaarisuuteen ja kaikkeen hyvään. Maailma on nämä toiveet moneen kertaan pettänyt.

Eskola ei keskustelukirjassaan Leena Kurjen kanssa, Miehestä mittaa (2004) oikein vielä kyennyt irtautumaan vasemmistolaisista haaveistaan, ja niihin hän viimeisssä kirjassaam Vanhanakin voi ajatella vakaumuksellisesti palaa, mutta ei enää ideologisella tutkijan varmuudella, vaan yleisen ihmisystävyyden ja alakynteen jääneiden puolustuksen nimissä, ja sehän on tietysti kaunista.

Andersson pettyi käytännön politiilkkaan, mutta säilytti hänkin perusvasemmistolaisen ajattelun viimeisissä kirjoissaan alter egonsa Oton vaiheissa. Maailma ei muuttunut heidän haluamaan suuntaan, mutta miehet vähän pehmenivät, eivät silti menettäneet sieluaan.

Eskola muistaa minua kolmekin kertaan viimeisessä kirjassaan, tapansa mukaan pisteliäästi ja osin jopa hyväksyvästi. Hän luki ilmeisen säännöllisesti blogiani, halusi sanojensa mukaan ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä vilkaista PR:n ”seikkailuja”, vaikka ne nyt eivät tämän kummallisempia olleet. Kuumentuneesta sukupuoli- ja häirintäkeskustelusta hänellä on kirjassa tyynnyttävän ironista sanottavaa.

Harras kirjojen kerääjä ja pappi Ari Suutarla on ainakin hyvin hengissä, sen saatoimme todentaa, kun eilen soudimme vesisateessa järven yli nauttimaan Kirstin valmistama lihaisaa kaalisoppaa. Jollekin huomatkaa kirja on niin tärkeä ”liittymä”, että hän kerään täydellisen kokoelman Sillanpäätä ja Waltaria, ja Sariolaa pienemmistä puhumatta, vaikka ei edes näe kirjoja lukea, vaan voi ne syventyen toista kanmavaa myöten kuunnella. Siinä on jo kirjarakkaus huipussaan.

Uuteen viikkoon on lähdettävä  kirjojen kera ja ilman eräitä syvällisiä ajattelijoita, ei auta. Olisiko itse keksittävä jotakin heidän vertaistaan sanottavaa? Yrittänyttä ei laiteta.

12.8. 2019

Oikeastaan ei ilmesty enää dekkareita paitsi Reijo Mäeltä. Hänen päähenkilönsä on vanhan ajan yksityisetsivä. Yleensä kirjoitetaan poliisiromaaneja. Niissä on samanlaisia, mutta erotkin näkyvät.

Aiemmin jo totesin, että Jarkko Sipilä johtaa omaa top-listaani. Takamäen osasto on tullut tutuksi, persoonallisuudet erottuvat.  Suosikkini on rämäpäinen Suhonen ja hänen sivuhenkilönsä Suikkanen. Hänkin alkaa kai olla vanhan ajan katupoliisi, joka ottaa suoran kontaktin konniin ja törmää joskus byrokratiaan. Sipilän agenda kritisoi ministeriöiden teoreettisia pykälänikkareita. Hyvä Helsinki-tuntemus ryydittää romaaneja. Viimeksi luettu tuore Häikäilemätön, hyvin veti.

Kari Häkämiehen vahvuus on poliittisen ylätason tuntemus, johon hän näkyy pitävän jatkuvan kosketuksen. Hänen kertojansa tietää, millainen on valtiovarainministerin työhuoneen sisustus. Yleensä rikoskirjailijat ovat tietomiehiä ja hyvin perillä yhteiskunnan mätäpesäkkeistä. Häkämiehen Erään yhtiön murha osoittaa, että hän on myös syventynyt kovan liikemaailman kuvioihin uskottavan tuntuisesti. Hänenkin henkilönsä ovat vakioita, hieman stereotyyppinen Söder ja reteämpi perussuomalainen Joronen, uutena hienosteleva suojelupoliisin ylitarkastaja Rydman. Hänen miljöitään ovat pääkaupungin lisäksi Kotka ja Turku, jotka hän hyvin tuntee. Yhtä ja toista oppii yhteiskunnan lainalaisuuksista, kun lukee Häkämiestä.

Kuuntelin autossa Seppo Jokisen päähenkilön Koskisen toimia, kun hän jäljitti itsepäisesti Raadonsyöjää tamperelaisen it-osaston uumenissa. Uusin teknologia tunkee väkisin mukaan rikosten selvittelyyn, tämäkin jo vuosien takainen romaani. Koskisen vaiheilla viehättää Tampereen rento paikallisuus aivan samoin kuin Sipilän korttelit pääkaupungin laitamilla. Jokinen on luonteva, joskus meheväkin kertoja, joka kehittelee juonen näppärästi, mutta selvittää sen lopulta liiankin helposti. Juoheva, kansanomainen, konstailematon tyyli näkyy pitävän lukijajoukot otteessa.

Nyt pitäisi kiireesti hakea jostain alan kuningattaren Outi Pakkasen uusin kirja, ettei tämä menisi näin miesmäiseksi. Hänen aiheensa on Linna kuten Kafkalla. Pakkanen on myös henkevä Helsinki-opas, varsinkin Rööperin kulmat, joita itse kuljen, tuntuvat hauskan tutuilta. Rikosromaaneissa hyvin tutkittu paikallisuus on valttia. Pakkanen näyttää, kuinka Punavuori on trendistynyt niistä ajoista, jolloin sitä hallitsivat pultsarit, viinatrokarit ja pornokauppiaat – ehkä vähän pelkistän. Muistan vielä puutalot, halkokaupat ja hämärät divarit. Kasvinkortteleideni elämänsävy on boheemisti hienostunut, ja sen uudistunut ilme heijastuu hyvin Pakkasen sankarittaren Anna Laineen vaiheista. Keveä älyllisyys, herkulliset ateriat ja aistikkaat sisustukset, koko naisellinen rekvisiitta saavat täyteläisen kuvauksensa.

Sipilä totesi kuukausi sitten Sastamalassa, että pohjoismaiset dekkaristit harrastavat nykyisin kilpavarustelua: kuka karmeimman rikoksen keksii. Siinä suhteessa kotimaiset ovat maltillisia ja pysyttelevät reaalisen todellisuuden tuntumassa. Nyt pitäisi tietysti lukea vähän ulkomaisia vertailun vuoksi, käsiin osunut Colin Dexterin Morse-romaani on irtonainen ja hauska, mutta ei mitenkään ylivertainen kotoiisiin yrityksiin nähden. Sipilää onkin näemmä käännetty jonkin verran. Telkkari uusi juuri Arne Dahlin juttuja, niissä sama vahvuus kuin useimmissa: osaston omat henkilösuhteet kulkevat rikosselvittelyn alla. Ruotsalaisilla näkyy olevan enemmän sisäisiä pari- ja seksisuhteita  kuin jäyhemmillä suomalaisilla.

Nämä ovat rentouttavia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja romaaneja, joilla on viihdearvonsa, mutta myös merkityksensä nopealiikkeisen todellisuutemme paljastajina. Kohta kai julkistetaan Otavan rikosromaanikilpailun voittajat. Jokohan tulee uusia komeettoja kuten Matti Yrjänä Joensuu aikoinaan, nyt jo edesmennyt.

Itse tulin julkaisseeksi jo näin parhaaseen kesäaikaan pienen romaanin Yrjö Jylhän viimeisistä päivistä joulun aikaan 1956. Tuli tunne, että Jylhän vaiheissa oli vielä syvennettävää tai ainakin lähennettävää senkin jälkeen, kun Vesa Karosen kanssa julkaisimme hänestä perustavan elämäkerran kymmenen vuotta sitten. Esittelinkin sitä jo eilen MTV:n aamuohjelmassa, ja notkealiikkeinen kustantaja HD yrittää ponnekkaasti tyrkkiä sitä edelleen näkyville. Aiheena ei ole rikos, vaan sota kaikkine jälkitraumoineen. Laukaukseen tämäkin kirja päättyy.

Katsotaan ruvetaanko kirjaa lukemaan, vieläkö Jylhä vetää, kun joulun lähetessä ryhdytään taas muistelemaan talvisodan syttymistä 80 vuotta sitten. Jylhä julkaisi aiheesta parhaan kiteytyksen, runokokoelman Kiirastuli, jonka ylittänyttä ei hevin tule.  Voimat eivät enää riittäneet Vänrikki Stoolin kaltaiseen runoeepokseen, joka olisi kattanut sekä talvi- että jatkosodan. Paradoksien mies, kova nyrkkeilija ja soturi, samalla  hienostunut säeseppä ja maailmanrunouden suomentaja. Onko maailmalla hänen vertaisiaan? Ezra Pound ja Hemingway tulevat mieleen, tietysti suuremman mestaruussarjan ottelijoina. Kannattaa silti muistaa Jylhääkin.

6.8. 2019

Suuntasimme Saimaan rannalle Taipalsaarelle, missä luokkatoverini Lede Virranne majailee vaimonsa Liisan kanssa. Onpa  heillä komea residenssi, oikea maalaistalo aittoineen sivurakennuksineen saunoineen marjamaineen kaikkineen. Stadissahan Lede tietysi pääasiassa asuu niin kuin mekin. Kuinka vanha norssi ja stadin kundi voisikaan etelä-Karjalaan kokonaan kotiutua.

Saunoimme, aterioimme ja tutustuimme rakennuksiin ja ympäristöön. Oloa ja eloa riittää. Yksinäinen paikka on rauhallinen eikä pelota pariskuntaa. Lede on sentään käynyt oliko se 26 kertaa Kiinassa liikematkoilla ja aina selvinnyt hengissä takaisin.

Pääasia odotti seuraavana aamuna. Lede haastoi rankkarikisaan. Olimme aikoinamme Norssin joukkueen tukipylväitä, Lede  hyökkääjänä ja minä maalissa. Minulta on tässä välissä harjoitukset vähän katkenneet, mikä näkyi tuloksessa: kärsin kirvelevän tappion 4-6. Kuvassa uskon silti torjuvani Leden laukauksen. Kova revanssi seuraa, alettava heti treenata.

Jatkoimme itäistä reittiä Savonlinnaan, missä majoituimme kartanohostelli AnnaCatharinaan kaupungin ulkopuolelle, tyyni ja kotoisa paikka sekin, entinen vanhainkoti, mikä meille hyvin sopi. Sitten vaan kahvila Saiman kautta Olavinlinnaan. Tuuli ja myrskysi, lämpötila läheni kesäpakkasia. Kuinka selvitä? Sinänsä huvittavaa valita kesän hyytävimpänä iltana Suomen kylmin ulkoilmateatteri.

Mutta ihme ja kumma: Straussin tuttu Lepakko jaksoi Volksoper Wienin esittämänä lämmittää mielet ja jäsenet.  Kuluneen tuntuinen operettikin voi yllättää, kun saa oikeat esittäjät. Olimme nähneet tämän viimeksi omassa oopperassa Helsingissä uudenvuodenyönä 2017, mutta siitä oli jäänyt jotensakin haalea muisto. Nythän teos syttyi aivan uutena.

Volksoper Wienin esitys oli yksinkertaisesti sanoen loistava. Aivan aiheellisesti Hannu-Ilari Lampilakin sitä Hesarissa ylistää. Onkohan niin, että meillä operetti tehdään yleensä vähän pakkopullana. Wieniläisistä näki, että he rakastavat oikeasti omaa operettiaan ja esittävät sitä pitkän perinteen jalostamalla bravuurilla. Edes kammottava sää ei heitä kangistanut eikä ääniä käheyttänyt. Naiivit juonen käänteet onnistuttiin tekemään oikeasti hauskoiksi, ihme juttu. Ilonpito huipentui teatterin johtajan ja esityksen sovittajan Robert Meyerin ryskyvään puherooliin juoppona vanginvartijana.

Tanssit ja puvut välkehtivät, orkesteri soi uljaasti. He osasivat kantaa frakkinsa ja juhlapukunsa. Laulu oli huippuluokkaa. Tuskin kannattaa enää operetteja katsella, koska tämän ylittänyttä ei voi tulla.

Rosalinde (Ursula Pfitzner) vaikuttaa hämmästyneeltä.

Jokunen tuttukin tavattiin. Katsomossa oli tilaa, joten kannattaa rynnäköidä vielä viimeisiin näytäntöihin. Hyvillä mielin suunnistimme sateessa ja pimeässä kämpille. Hei, Punkaharjulta tulomatkalla ajellessamme osuimme yllättävän tasokkaaseen ruokapaikkaan Rantakiveen, joka näytti ulkoa nakkikioskilta, mutta osoittautuikin kunnianhimoiseksi a la carte -ravintolaksi. Nautimme täyteläistä kantarellikeittoa ja rapeita muikkuja. Muistettava mesta vastaisuudessa.

Seuraavana päivänä kuuntelimme Waahdossa Hanna Kososta, joka astuu pian tiede- ja kulttuuriministerin hommiin Annika Saarikon sijaisena. Savonlinna saa oman ministerin, joka vastaili innostuneen tuntuisena Aarno Cronvallin kysymyksiin.

Torilla tapasimme jo kolmannen norssin samalla matkalla. Antti Alanen vaimonsa Lailan kanssa olisivat mieluusti esitelleet meille ”maailman parhaan” ruokalan, Kalastajan Kojun., mutta sää säikytti, joten suuntasimme Majakkaan lämmittelemään. Laila tietää kaiken designista ja on täältä kotoisin kuten Hanna Kosonenkin. Hienoja naisia synnyttää Savonlinna. Antti oli hankkinut paikallisesta divarista Linnankosken kootut teokset! Taidanpa tietää tarkoituksen, perästä kuuluu.

Oli jätettävä Savonlinna tihkusateeseen. Tylsähköä valtatietä ajoimme Mikkeliin ja Heinolaan, minkä jälkeen keksimme poiketa Asikkalaan ja  näkymät paranivat heti. Poikkesimme Urajärven kartanomuseoon ja kahvilaan ja kiertelimme lopulta kotimaille, missä odotti Sallan ja Herkon lämmittämä sauna Huvituksessa.  Tuhannen kilometrin ajossa puutuneet jalat vertyivät ihanasti lauteilla ja järven laineissa.

1.8. 2019

PS Kuulin juuri radiosta Kiveenhakattuja, joissa vanha norssi Jouko Vuolle kertoi Aarne Terosen (Jyväskylän norssi) kanssa toisesta norssista, olympiavoimistelija Olli Laihosta. Kummallakin kuulemma Turnari-taustaa ja Esa Seesten ja Väinö Lahtisen opetusotteita., Kummasti vanha koulu palaa yhä uudelleen muistoihin.