Panu Rajala

Pitkä päättymätön pouta kuuluu sillanpääläiseen suveen. Parhaiten se on kuvattu Elämässä ja auringossa. Nuorena luin sen uudelleen joka kesä. Kukaan ei upota henkilöitään päivänsavuun kuten Sillanpää.  Aurinko on hänen maailmankuvansa keskus. Elokuussa helteestä rankaistaan kohtalokkaalla ukonilmalla. Ehkä sekin on tulossa.

Puhuin aiheesta täällä Hämeenkyrön Aurinkorinteessä eläkeläisille, joukossa paljon vanhoja tuttuja Mikkosen Jormasta alkaen. Hän oli ylittämätön nuori Sillanpää aikoinamme Myllykolussa. Onpa niistäkin kulunut aikaa. Kaikki me aletaan olla ikäihmisiä, mutta vielä elämässä kiinni.

Pitkä hellekö uuvutti Claes Anderssonin. Runoilijan kuolemassa on aina se lohtu, että hän elää edelleen teoksissaan. Viimeksi pidin hänen karvaan huumorin sävyttämistä vanhuuden kirjoistaan, Ottos liv jäi mieleen myös kriittisenä Helsinki-kuvauksena. Andersson oli myös kohtalaisen hyvä prosaisti. Hän harmitteli hukkaan heitettyjä tunteja, joita on istunut eri kokouksissa. Onnistuiko hän sitä kautta parantamaan maailmaa? Paavo Lipposen mukaan hän paransi edes politiikan mainetta.

Kirjallisuusihmisten mielestä Andersson kulutti itseään turhaan politiikassa. Kulttuuriministerinä hän sai kollegojen vihat niskoilleen, kun ei edistänyt kylliksi kirjailijoiden asemaa. Heille ei yleensä mikään riitä. Kun olin valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja 1990-luvulla, tuli muutaman kerran asiaa ministeri Anderssonin huoneeseen. Hän oli yleensä ystävällinen, mutta vaikutti väsyneeltä ja vähän kyyniseltä. Hän tiesi hyvin, ettei saa omia aikeitaan läpi kuin osina ja kompromisseina. Kulttuuriministerin täytyi puolueen puheenjohtajana taistella liian laajalla rintamalla. Ihmeen hyvin hän poliittisen paahteen ohessa säilytti teränsä runoilijana. Ehkä hän jakoi itsenä eri lohkoihin: osansa saivat nuija, kynä, piano ja jalkapallo. Kaiketi myös yksityinen elämä.

Aiemmin poistui ohjaaja Tuija-Maija Niskanen, viime vuosina näkymättömiin painunut taiteilija. Joskus tapasin hänet vielä istuskelemassa Eiran puistoissa. Parikymmentä vuotta sitten istuimme usein rannan Carusellissa pohtimassa hänen silloista ohjausprojektiaan, joka perustui kirjaani Enkeli tulessa. Ihan kelvollinen tv-elokuva siitä tuli, vaikka hän ei enää ollut ohjaajana parhaassa iskussaan. Kumma oli silloin havaita, kuinka oudoksi oma elämä muuntuu toisen tulkitsemana. Uskaltaisiko sen katsoa joskus uudelleen.

Tuija-Maija ohjasi myös kokoillan elokuvan Mika Waltarin Suuresta illusionista. Siinä oli erilaista konstailua, mutta myös oivallusta. Se sai väheksyvää kritiikkiä, mutta rohkea työ se oli. Kirjoitin siitä erittelevän esseen Helsingin Sanomiin, mistä Tuija-Maija kiitti: ”Tuntui kuin olisit ymmärtänyt jotakin.” Se meitä alkuun yhdistikin.

Tuija-Maija Niskanen löysi Edith Södergranin kauan ennen nykyistä buumia. Hän ohjasi hyvin herkän ja hienostuneen henkilökuvan taiteilijasta. Hidasta oli hänen kuvakerrontansa. Pirkko Nurmi näytteli suurenmoisesti pääroolia. Hänkin on sittemmin kadonnut, käväisi täällä Hämeenlkyrössäkin kansalaisopiston ohjaajana, mutta sai nopeasti tarpeekseen. Opiskelimme suomea samoihin aikoihin. Näin muistot kulkevat.

Uljas hellepäivä nousee tästäkin. Nautin joka hetkestä, tunnen laajentuvani ja keveneväni. Aamulla uinti tyynessä järvessä, ehkä verkon nosto, sitten lueskelua omenapuun alla. Minulle helle ei ole tukalaa kuten monelle kanssaihmiselle valitettavasti taitaa olla. Kuulisin mielelläni joskus radiosta kerrottavan ihanasta helteestä. Nyt on kuitenkin lähdettävä Espan lavalle puhumaan rakkaudesta.

26.7. 2019

Näilläkin main voi kuulla eleganttia musiikkia. Sastamalan hieno Gregoriana on avattu, ja tietysti kävimme taas Pyhän Marian kirkossa muistelemassa samalla häitämme 12 vuotta sitten. Se on kaunein ja tunnelmallisin tuntemamme kirkko edelleen, akustiikaltaan vertaansa vailla.

Avajaiskonsertti vei meidät Versailles’n hoviin teorbin, cembalon, viola da gamban ja nokkahuilun loihtimin sävelin. Fuoco E Genere esitti lumoavaa soitantaa. Sopraano Julie Fioretti oli joutunut heinänuhan kynsiin, mutta selvisi urhoollisesti osuuksistaan. Minua eivät Harri Hautalan mainitsemat epäpuhtaudet kiusanneet, Marja oli tarkempi. Ihastuttava nainen joka tapauksessa ja sai lämpimät sympatiakiitokset.

Ulkoministeri Pekka Haavisto avasi tapahtumaviikon kertomalla matkakokemuksistaan Pariisissa. Rennolta ja hyväntuuliselta vaikutti väliajalla, eikä EU-johtajuus tuntunut miestä painavan. Kanttori Upin kanssa haastelimme myös, hän kertoi uskollisista tervapääskyistään ja pihansa kasvustosta. Löysivät Marjan kanssa yhteisen sävelen: kasvien ystävä jättää pihan hallitusti hoitamatta.

Ilta oli ihmeellinen ja maisema hivelevä; jo matka päätieltä mutkittelevaa hiekkatietä kirkolle on elämys. Suosittelemme konsertteja, jotka jatkuvat  ”Rakkauden Pariisi” teemalla koko viikon.

Heti seuraavana iltana kävelimme Heinijärvelle tuttuun Rauhamäkeen kuulemaan Bellmania. Mika Härkänen avaa hirsitalonsa (aikoinaan Sillanpään Seuran omistaman) toisinaan yleisötilaisuuksiin, ja mikäs sen mukavampaa: perinteet jatkuvat samojen seinien sisällä, missä monet joulukahvit on juotu.

Nyt Pentti Hildén esitti luutun säestyksellä Carl Mikael Bellmanin ohjelmistoa, Fredmanin Epistoloita ja lauluja. Ranskalaispohjainen linja jatkui. Jälleen uhmasimme lähestyvän haudan kauhuja kuvitelmilla ryypyistä ja elämän nautinnoista, ja yhteislauluunkin ylsimme Gubben Noachin ja Isä Movitzin säkein. Mainio tilaisuus, trubaduuri Hildén oli hyvässä vedossa ja yleisöä pieni mutta laadukas pirtillinen.

Konsertin väliajalla Matti Huusari kertoi kirjan välistä pudonneesta lehtileikkeestä, missä Erkki Mäkis-vainaja kuvailee haltioituneesti kävelymatkaa Laitilan ristiltä meille joskus anno dazumal. Kuvaus teki Mattiin niin suuren vaikutuksen, että hän käveli seuraavana päivänä saman reitin ja tupsahti meille juttusille. Näin toimii kulttuurihenkilö, Sillanpään Seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Menneitä muistelimme tuolla saunan siimeksessä, missä olin lämmittelypuuhissa. Heinäkuinen hellepäivä oli huumaava, mesiangervot ja horsmat loistivat ja tuoksuivat.

Aino valmisti hienon ahvenlounaan Huvituksessa, illalla saunoimme tyttärien kanssa ja minä savustin seitsemän pulleaa lahnaa, jotka joukolla olivat rientäneet verkkoon. Marjan hankkima uusi savustuslaatikko täytti tehtävänsä, nuotio loi tunnelmaa ja ilta himmeni hiljaa kohti lämpöistä keskiyötä Kozel-oluen herkistämänä. Voiko ihminen nyt enempää onneltaan pyytää?

21.7. 2019

 

Nyt on näillä nurkilla menossa kampanja paperilehtien tilaamista vastaan. Muuten ei voi ymmärtää aamun lehtijakelun heikkenemistä. Näen juuri ikkunastani, kuinka Tauno palaa kolmannen kerran (!) postilaatikolta kädet tyhjinä. Kello tulee pian 9 eikä vieläkään Aamulehteä. Muutama vuosi sitten lehdet tulivat nakutettuina viimeistään kuudelta. Kuka vielä väittää, että ennen kaikki ei ollut paremmin.

Kun ei tule lehtiä, sopii lueskella kirjoja. Minulla on meneillään suuri Runeberg-kesä, ja eilen sain tarkistaen luetuksi pienen kirjani Yrjö Jylhän traagisista vaiheista, joka ilmestyy syksymmällä. Jylhä suunnitteli Vänrikki Stoolin tarinoiden veroista yhteiseeposta talvi- ja jatkosodasta, mutta kokoamatta jäi. Aineistoa olisi ollut Kiirastulesta ja Vuoksen vartiosta alkaen, mutta niiden ja muiden kokoamiseen ei Jylhällä ollut enää voimia.

Ihan näin sotaisissa merkeissä ei viileä heinäkuuni sentään ole vierinyt. Toukokuisen Prahan matkan jälkeen iskeydyin Milan Kunderan tuotantoon. Olen hänen romaanejaan lukenut tietysti nuoruudessani, mutta nyt ne tuntuivat saavan enemmän syvyyttä ja taustaa. Esikoisteos Tsekkiläinen pila (alkukielellä pelkkä Pila 1967) taisi jäädä miehen parhaaksi, kuten usein käy. Se on kipeästi, osin raadollisesti rakennettu ylipitkä vitsi opiskelijan lähettämän, varomattoman postikortin seurauksista. Nuoren miehen koko maailma kääntyy pysyvästi ylösalaisin, kun hän törmää kivenkovaan poliittiseen järjestelmään, joka ei ymmärrä irtoheittoja saati satiiria.

Euroopassa ei ihan tällaista yksilön vainoa enää tapahdu, vaikka sananvapaus kuristuu itärintaman maissa. Prahassa yritetään massiivisilla mielenosoituksilla kaataa istuvaa pääministeri Babišia. Neljännesmiljoona tsekkiä hilluu kaduilla. Kuinka havainnollisesti Kundera kuvaa tunnetuimmassa romaanissaan Olemisen sietämäötn keveys (1983) Prahan kevättä ja sitten paljon rajumpaa ja traagisempaa liikehdintää vuonna 1968. Kansa käytti kekseliäästi kaikki keinot tehdäkseen miehittäjän toimet mahdollisimman tukaliksi, mutta alistuttava oli lopulta. Seuranneen normalisoinnin romaani kuvaa neljän henkilön kautta vihlovasti, myös mustaa huumoria käyttäen.

Yllättävää kuinka vähän nyt muistin tuostakin aikanaan kohutusta romaanista. Vanhan kirjan voi lukea kuin uutena. Philip Kaufmanin elokuvan (1988)  muistavat monet varmaan paremmin. Kulttihahmona siitä jäi elämään Lena Olinin Sabina, alaston rakastajatar knalli päässä. Miltähän elokuva näyttäisi nyt? Onko sen terä jo tylstynyt. Romaani elää edelleen täysillä, vaikka sitä rasittaa tietty kerronnallinen keikarointi ja ylen runsas filosofointi. Mainio kesäkirja kaikesta huolimatta. Olemisen keveyttä on täällä nytkin tuntuvilla, ja sen sietää kyllä varsin hyvin.

Kunderan tekniikka lomittaa seksiä ja politiikkaa tehokkaasti. Tuohon aikaan vapauden haavetta totalitarismista saattoi toivorikkaasti kuvittaa erotiikan vapauttamisella. Miehen promiskuiteetti on Kunderan kuvaamassa maailmassa itsestään selvää ja esteetöntä. Naisille jää reagointi, joka sekin saattaa olla omapäistä ja temperamenttista. Tätä lukee nyt kuin kadonnutta maailmaa, aikanaan kapinallista ja sitten kukistettua. Vaikka järjestelmä vapautui, yleinen moraali ahtautui.

Kummallekin edellä hipaistulle romaanille antaa ikään kuin laveamman poliittisen perustan Kunderan Elämä on toisaalla (1973), joka näyttää runoilijan elämäkerran kautta 1940-luvun vallankumouksen seurauksineen. Eroottisen sekoilun sijaan on tullut sitkeä äiti-poika suhde kaikkine vivahteineen. Senkin allegorian mahdollisuuksia jää miettimään. Kundera on lankojen sekoittaja, monen pallon pompottelija, joka lavataiturin tavoin saa pallot pysymään ilmassa, kunnes lakaisee suhteet ja rakenteet lattian rakoon. Hänessä on kerronnan jonglööri ja kyyninen pessimisti, nautintojen ja pettymysten yhtaikainen kuvaaja. Liisa Saariluoma väittää häntä tutkielmassaan viimeiseksi modernistiksi. On kai jokunen tullut jälkeenkin.

Lukjijan pettymys on melkoinen, kun tarttuu Kunderan Ranskan kauden filosofisiin romaaneihin kuten vaikkapa tähän Identiteettiin (1988). Tekijän taito on tallella jo rutiiniksi muuttuneena, filosofiaa putoilee, mutta ihmiskuvat ohenevat ja elämänilma haihtuu. Mitä puuttuu? Tietysti se raskas ja kipeä poliittis-yhteiskunnallinen murros, joka ryhdisti ja piti elossa edellisiä teoksia. Kundera tarvitsi Tsekin jyrkkiä muutoksia ja kivenkovaa todellisuutta siinä kuin Vaclav Havel näytelmissään. Kun samettivallankumous koitti, kumpikin menetti kaikupohjansa. Kunderasta tuli entistä kevyempi kokeilija ja Havelista kompuroiva presidentti. Unelma oli kaataa vanha kauhea järjestelmä, mutta vapaus tuottikin yllätyksiä ja liian ammottavia mahdollisuuksia, joista ei enää saanut otetta.

Jos kaarrun kauniisti alkuaiheisiin, mitä olisivat Runeberg ja Jylhä ilman rankkaa sodan taustaa. Ilman kansan vapaushaaveita ja kamppailua. Mistä heidät muistettaisiin?  Kumpikin oli säetaituri pienissäkin runoissaan, mutta vasta veres murhenäytelmä ja unelma vapaudesta, kansan alistaminen tai sen sankarillinen puolustautuminen, tekivät heistä suuria runoilijoita. Mitä tästä voisi oppia? Taiteilija voi taiteilla hyvässä rauhassa ja onnellisissa oloissa, mutta kuolemattomuuden hän ansaitsee vasta murheen, romahduksen ja trauman läheisyydessä.

Fredrikan päivänä 18.7. 2019

Olemme vieläkin vähän pyörryksissä. Palasimme Tallinnasta eilen pää kaikuen virolaista kuorolaulua. Olen aiemmin kuullut hehkuvia kuvauksia näistä juhlista ja toivonut joskus niille pääseväni. Oma kokemus Tuglas-seuran matkalla ylitti kaikki odotukset.

Mistä aloittaisin. Heti ensimmäisenä iltana tanssijuhlat (tantsupidu) löi meidät ällikällä. Kalevin stadikalla esiintyi yli 10 000 tanssijaa esittäen mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia kuvioita ruohomatolla. Heidän pukunsa muodostivat jo oman väriloistonsa. Kaikki tanssit vietiin täsmällisesti ja rytmikkäästi. Monissa kerrottiin joku tarina. Tämä ei totisesti ollut mitään Pispalan sottiisia (sitäkään väheksymättä), vaan laavanomaista kansantanssin taidonnäytöstä.

Sääkin suosi, sillä uhkaavan sateen rako löytyi juuri tanssi-illaksi ja mustat pilvet purjehtivat ohi. Istuin Raimo Jussilan vieressä, joka on juhlien veteraani, toista kertaa matkassa. Hän tiesi varoittaa lopun kiitosseremonioista, jotka jatkuivat yli puoli tuntia. Sitä ennen oli tanssittu jo viitisen tuntia. Ja kun viimein poistuimme kentältä, ne eivät saaneet poikki vaan jatkoivat vapaamuotoista tanssia vielä ties kuinka kauan.

Ja tämä oli vasta alkua perjantai-iltana. Lauantaina seurasimme loputonta kulkuetta vapauden aukiolta laulukentälle. Kuinka pieneen maahan voi mahtua sellainen määrä kuoroja ja soittokuntia! Ikähaitaria oli alakoululaisista vanhuksiin. Koko iltapäivän he marssivat, lauloivat, huusivat ja hihkuivat ja yleisö vastasi kannustaen laulajien riemua. Kaikilla kauniit kansallispuvut ja maakuntien tunnukset, plakaatit ja iskulauseet. Mikä kansallinen ylpeys ja isänmaallinen innostus!

Kun seurasimme kulkuetta Viru-hotellin edustalla, muodostui siitä kirpaiseva historiallis-ironinen kontrasti. Taustalla neuvostoaikojen hämähäkkimäinen valvonta-asema, sen edustalla kulki vainojen taakoista vapauteen purskahtanut kansallinen elämänilo. Liikuttava elämys.

Virolaista kuorolaulua olemme nyt kuunnelleet laulupidussa yhteensä 14 tuntia, lauantain konsertissa 5 ja sunnuntain pääkonsertissa 9 tuntia. Luulisi sen riittävän joksikin aikaa. Kun juhlat ovat vain joka viides vuosi, niissä ei säästellä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat jalkeilla, silti kuoroissa on kova karsinta (Suomestakin mukana 9 kuoroa) ja liput loppuivat kesken. Kuuluisalle lavalle kertyi parhaimmillaan yhtaikaa 670 kuoroa ja yli 22 000 laulajaa ja lähemmäs 100 000 katsojaa. Ja silti kuorot vetivät kaikki samaa laulua äänissä ja iskuissa. Mykistävää, tainnuttavaa.

Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Latvia on ainoa, joka käy kilpasille. Silmiin pisti suurenmoinen järjestys ja rauhallinen tungos. Roskia ei näy missään kuten rokkifestareilla. Kovilla puupenkeillä istuimme laulut läpi ja hyvin kestimme, välillä saattoi kävellä ja käydä syömässä ja vessajonotkin vetivät ripeästi.. Tyttäret Aino ja Heidi tavattiin, haukottiin yhdessä henkeä ja piirakkaa. Heillä oli yhteinen ystävä mukana jossakin kuorossa, joka oli harjoitellut edellisenä päivänä 6 tuntia, kunnes sade keskeytti.

Samalla matkalla juhlimme Marjan kanssa silkkihääpäiväämme. Ei parempia puitteita voisi olla. Tuglas-seuran rutinoitunut johto hoiti järjestelyt erinomaisesti. (Jopa niin, että Marjakin pääsi mukaan häämatkalle, vaikka olin unohtanut hänet ilmoittaa listaan! Löytyy joustoa ja ylimääräisiä lippuja, kun järjestellään.) Parina aamupäivänä seurasin Tapio Mäkeläistä kaupunkilenkeille ja opin paljon uutta Tallinnan historiasta ja nykyisyydestä.

Ei lauluista voi sanoa enempää kuin että niiden isänmaallinen hartaus hämmästytti, vaikka sitä tiesi odottaa. Täällä isamaa on todella aru ja ilus. Tunteessa ei ole paatosta eikä pinnistystä, vaan se tuntuu lähtevän suoraan sydämistä. Kun tunnettu rokkari veti solistina täysin palkein  ”Ilus oled isamaa”, ei sellaista voi tapahtua missään muualla maailmassa, ei ainakaan Suomessa. Vai voisiko… ajat muuttuvat. Eesti on jäljessä ja samalla vuosia edellä.

Huipentumana oli tietysti Gustav Ernesaksin legendaarinen ”Mu isamaa on minu arm”, mutta monia muita laulettiin kahdesti. Suurin osa päätöskonsertin lauluista oli uusia, näihin juhliin sävellettyjä. Korvaan jäi soimaan huippusuosittu ”Üksi pole keegi” – yksi ei ole mikään. Valtaisa onnellinen yhteisyys leimasi juhlia. Kiitoksia sateli taas kaikille mahdollisille tahoille ja lehväseppeleitä ripusteltiin kymmeniin kauloihin. Virolaiset ovat valtavan anteliasta kansaa.

Samalla tuli pohtineeksi, mitä eroa on tällä syvästä kokemuksesta nousevalla, aidolla isänmaallisuudella ja meidän uudesti henkiin puhalletulla perussuomalaisella kansallismielisyydellä. Mutta se onkin jo liian monihaarainen kysymys yhdessä jutussa selviteltäväksi.

Hei, viiden vuoden päästä on seuraavat laulujuhlat. Pitäkää varanne.

9.7. 2019

Ruovedellä on tehty hyvä päätös kunnostaa vanha lähde, jonka pintaa J. L. Runebergin arvellaan muinoin ihailleen.

Tosin Lauri Viljasen mukaan on epätodennäköistä, että Runeberg olisi koskaan lähdettä nähnytkään, koska se on tiettävästi muodostunut vasta sen jälkeen, kun nuori runoilija oli jo kaukana näiltä seuduilta.

Runeberg hankki opiskelurahoja kotiopettajana kapteeni af Enehjelmin omistamassa Ritoniemen kartanossa kesällä 1825. Siellä hän tutustui Suomen kansaan ja maaseutuun ja saattoi hyvin käydä jollakin lähteellä, joten kannattaa pitää legendaa elossa. On hienoa, että levää ja bakteereja kasvava lähde kirkastetaan. Se on paikallisten ja matkailijoiden suosiossa ja osoitus Runebergiä kohtaan tunnetusta palvonnasta.

Olen käynyt lähteellä ja kuullut professori Teivas Oksalan laulavan Runebergin ”Vid källan” (Lähteellä) -runoa sen partaalla latinaksi! Kuulijoiden joukossa oli mm. Runebergin tutkijat Matti Klinge ja Johan Wrede ja tapahtuma-aika runoilijan 200-vuotisjuhlaseminaari kesällä 2004. Eikö tämäkin ole jo syy lähteen kunnossapitoon!

On Runeberg sen kalvosta itseään peilannut tai ei, lähteen valjastaminen matkailuun on joka tapauksessa jonkun nokkela innovaatio. Näin elävöitetään tarinoita, tässä tapauksessa kaunista runoa. Siinä pilven varjot vaeltavat levottomasti kuin ihmisen mieli, eikä rauhaa ole luvassa kummallekaan. Yrjö Hirn jo kehotti lukemaan koko runon tarkkaan: siinä on Narkissos-myytin pohjalle luotu nuoren runoilijan sydämenhistoria läikkyvänä ja todistusvoimaisena. Kotiopettaja kohtasi matkoillaan vaihtuvia ihastuksia, jotka jättivät jälkiä hänen tuotantoonsa.

Viljasen luonnehdinnan mukaan Runeberg oli ”elämäntunteessaan voimakas, terve erootikko”, josta Runojen toinen kokoelma muutenkin kertoo. Hänen puolisonsa Fredrika on tunnustanut, että Johan Ludvig oli ”intohimoinen rakastaja”. Hän lisäsi hivenen alakuloisemmin, mutta viisaasti ystävättärelleen Augusta Lundahlille:

”Minä olen nyt kerta kaikkiaan saanut sellaisen miehen, joka pitää nuorista tytöistä ja kaipailee heitä, ja niinpä minä en voi menetellä paremmin kuin auttaa häntä pitämään heistä ja kaipailemaan heitä.”

Onnellinen Runeberg! Katupeilien takana riitti kuiskuttelua, mutta runoilija kulki levollisen ylväästi omaa romanttista polkuaan pikkusieluista piittaamatta.

”Lähteellä” on Runebergin tunnetuimpia runoja, se on käännetty ja sävellettykin moneen kertaan. Ensimmäisenä sen käänsi itse Lönnrot ja sävelsi F. A. Ehrström. Sitä on painettu ja esitetty enemmän kuin mitään muuta Runebergin runoa ”Maamme” -laulun jälkeen.

Oli Runebergillakin kompastuksensa, niistä pahin yliopiston piirissä. Hän ei saanut hakemaansa kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaa, vaan joutui lähtemään Helsingistä Porvooseen kimnaasin latinanopettajaksi. Tämä koitui sitten onneksi Suomen runoudelle. Hänellä oli yliopistossa kyllä tukijoita, yksi heistä lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, joka ehdotti estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden viran perustamista Runebergille. Oppituoli perustettiin pari vuosikymmentä myöhemmin Fredrik Cygnaeukselle. Ilmoni esiintyy Aulis Aarnion uudessa romaanissa Väsynyt vaeltaja, hän oli taiteilija Einar Ilmonin isoisä.

Runeberg on lähteensä ansainnut Ruovedellä. Hämeenkyrössä olisi voitu hyvin perustein keksiä Siljan ja Armaan lähde, josta he Nuorena nukkuneessa kantavat vettä kohtalokkain seuraamuksin. Kyröläinen mielikuvitus ei ole tällaiseen kuitenkaan yltänyt. Sillanpään luontopolkukin on jo rämettynyt. Hei, nythän olisi tyhjä vapaa vuosi panna toimeksi. Hihat heilumaan, hyviä kohteita löytyy Vanajan kylästä.

Me sen sijaan lähdemme Tallinnaan laulujuhlille emmekä pääse viettämään edes Töllinmäen kesäpäivää, missä tutkaillaan pihapiirin kasveja. Sillanpää harrasti botaniikkaa yhtä luontevasti kuin vanhempi kollegansa Runeberg. Molemmille luonto oli syvä elimellinen kokemus eikä vain maisemallinen rekvisiitta, kuten monille aikalaisillee

n (puhumattakaan jälkeen tulevista). Sitä paitsi huomenna on jo Den femte juli  eli ”Heinäkuun viides”, kannattaa lukea hieno runo heti aamusta ääneen läheisilleen!

4.7. 2019