Juhannuksen aikaan täällä ei poltettu vain kokkoa, vaan puhuttiin myös kirjoista. Etupäässä keskustelimme Johanna Venhon romaanista Ensimmäinen nainen Eeva-Liisan kanssa. Sehän kertoo hänen tädistään Sylvi Kekkosesta, ja hän minulle kirjaa suositteli. Aihe on meille molemmille sikäli läheinen, että kirjoitin Helsingin Kaupunginteatteriin 2011 näytelmän Sylvi ja Anita, jossa Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään hyvällä menestyksellä, Heidi Herala oli Anita Hallama.
Johanna Venho on kirjoittanut romaanin kahden monologin muotoon. (Sama tekniikka oli muuten tuossa näytelmässänikin.) Pidin Sylvi Kekkosen sisäistä puhetta romaanissa hyvinkin aidon tuntuisena. Siinä epävarmuus, syrjään vetäytymisen halu ja toisaalta uhmakas itsetietoisuus hyvin vuorottelevat. Sylvin ja Urhon rakastuminen, nuoruuden tunnelmat ja sitten seurannut eroottinen etääntyminen tulevat kauniisti ja uskottavasti esiin. Heidän jatkuva henkinen siteensä ja älyllinen ystävyytensä kuvataan oikein hyvin.
Sen sijaan harppasin nopeammin ohi Essi Renvallin osuuksien. Ymmärrän hänen mukana olonsa sikäli, että Sylvi tarvitsee siinä toisen naisen, peilin, taiteilijan luoman taustakuvan, jotta hänen kuvansa saa lisää sävyjä. Se ei kuitenkaan tunnu ihan välttämättömältä. Renvallin puheissa on tiettyä turskia särmää. Vähän teennäisempiä, anteeksi vain, olivat mielestäni Marja-Liisa Vartiolle osoitetut Sylvin muistelevat puheenvuorot. Olikohan edesmennyt kirjailija ihan noin läheinen Sylville?
Yksi kiinnostava kohtaaminen kirjassa tavataan. Kirjailijan oivallus on nostaa Olavi Paavolainen näinkin vakavaksi ihastukseksi yksinäiselle Sylville. Olen kirjoittanut Paavolaisen elämäkerran Tulisoihtu pimeään (2014), mutta en sitä tehdessäni huomannut tätä yhteyttä, jota kuulemma Sylvin aiemmissa elämäkerroissa sivutaan. Venho luonnehtii osuvasti Paavolaista ja samoin Sylvin hyvin varovaista suhdetta potentiaaliseen rakastajaan. Aivan viattomalle tasolle tapaamiset jäävät, mutta suhteen mahdollisuuskin kutkuttaa. Olisihan Sylville suonut vastapainon Urhon naissuhteiden oheen.
Omassa kirjassani otan esiin kyllä sen, että Sylvi Kekkonen yllytti sotien jälkeen Paavolaista kirjoittamaan kirjansa Neuvostoliitosta, joka ei koskaan valmistunut. Vain osia ja luonnoksia olemme voineet lukea myöhemmin Ville Laamasen ja Hannu K. Riikosen toimittamasta teoksesta. Nyt he ovat julkaisseet lisää Paavolaisen esseitä ja arvosteluja, joten suuri esteetikko ja poliittinen tuuliviiri ei vieläkään jätä jälkipolvia rauhaan.
Kekustelimme myös intialaisen tutkijan Sanalin kanssa kalevalaisesta mytologiasta vertaillen sitä intialaiseen. Lipunnoston aikaan tuli esiin sekin, että meidän lyhyt itsenäisyytemme on sentään miltei puolta pitempi kuin Intian. Kehuimme kumpikin Collinsin ja Lapierren mahtavaa teosta Vapaus tulee keskiyöllä (suom. 1976), joka kuvaa loistavasti yhtä maailmanhistorian verisintä draamaa – Intian itsenäistymistä brittien komennosta. Kannattaisi lukea uudelleen. Sanal on perehtynyt erityisesti intialaiseen taikauskoon ja sen vaikutukseen kansan ja valtion elämään.
Kuvassa Eeva-Liisa lausuu Manneria ja Sanal dokumentoi. Kokko vas. vielä polttamatta. No juhannuksesta siis selvittiin hyvinkin eritasoisesti, eivätkä vieraamme pitäneet ollenkaan pahana pieniä dramaattisia välikohtauksia, sillä pahempiin on totuttu varsinkin Intiassa. Tulipa ainakin muisteltavaa. Juuri sain ystävällisen kutsun vierailla Ikaalisten poliisiasemalla…
Ehdinpä nähdä toissapäivänä Pelimannin ensi-illankin Heiskan kesäteatterissa. Leppoisa, puhdashenkinen laulunäytelmä kansanpelimanni Huugo Värälän elämästä. Hieman loiva, elämän arkisuutta korostava esitys ilman erityisiä nousukohtia, mutta paljon lauluja innokkaasti esitettyinä. Näyttelijät viihtyivät rooleissaan, lapset varsinkin. Kun olen teatterin ”asiantuntijajäsen”, en tohdi sitä tässä syvemmin arvioida. Poikkeaa kuitenkin edukseen kaikkialle levineestä pakollisesta naurattamisvimmasta. Halpoja keinoja ei käytetä (vain jotkut ylinäyttelemiset ja naamanvääntelyt ihmetyttivät).
Jussi Snellman selvisi kertojan osuuksistaan hienosti vain muutamalla unohduksella, muita Värälöitä ovat Eliel Kärkkäinen ja Raimo Mäensivu, kaikki rooleissa kohdallaan. Huugon vaimona Virpi Muikku on sirkeä ja eloisa ilmestys. Käsikirjoitus ja ohjaus Johanna Reilinin.
28.6. 2019