Kolme Tšehovia, kolme erilaista esitystä. Millaisessa kuosissa nuoruuteni suuri suosikki nyt elää?
Oikeastaan olen jäävi arvioimaan Tšehov-esityksiä. Olen auttamatta Eino Kaliman ohjausten kasvatti. En hevin pääse niistä yli enkä haluakaan. Näin ne 60-luvun kultaisina päivinä eivätkä ne koskaan haihdu mielestä.
Kansallisteatteri on oikea Tšehov-näyttämö, ei voi mitään. Siispä Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama Kolme sisarta herätti suuria odotuksia. Kehuttukin sitä on aivan tappiin. Se taas herättää epäileviä aatoksia.
Tekniikka on suurenmoinen asia, mutta täytyykö sen nousta teatteriesityksen hallitsevaksi elementiksi? Kolmen sisaren alku on Kansallisessa digitekniikan ilotulitusta siinä määrin, että henkilöistä ja tapahtumista ei tahdo syntyä käsitystä. Videoiden käytössä ei ehkä teatterissa päästä tämän pitemmälle, mutta mitä sitten? Näkökulmien vaihtelut sujuvat taiturimaisesti, siinä kaikki. Lavastus ja leikkaukset juhlivat ihmiskuvauksen kustannuksella.
Onneksi laiteinto laantuu jälkipuoliskolla, ja itse näytelmä henkilöineen pääsee vähitellen näkyville. Tšehov saa sittenkin näyttää taitonsa ja surumielisyytensä. Näyttelijätkin, erityisesti itse sisaret, syvenevät riipaiseviksi ihmiskohtaloiksi.
Yksi seikka jää ihmetyttämään. Miksi ihmeessä henkilöt eivät saa puhua Kaliman veljesten kaunista suomennosta, vaan latelevat banaalia nykykatusuomea? Huolimaton puhekieli ei ole yhtä ilmaisevaa eikä vivahteikasta kuin alkuperäinen. Tietty sivistyneen vanhahtava sävy sopii Tšehovin maailmaan eikä taatusti vieroita näytelmän ytimestä, vaan lähentää sitä kohti. Kun paroni Tuzenbach tiuskaisee ”Mitä vittua?”, yleisö hörähtää kiitollisena. Vittu on muutenkin sovituksen suosima välimerkki. Eikö se ole jo aika kulunutta kosiskelua.
Mutta nykykeinot näyttävät tehoavan: katsomo täynnä nuorehkoa yleisöä. Näillä mennään. Ei ilta heiltä suinkaan hukkaan mene, jotakin Tšehov aina jättää hengen evääksi, väkivalloin modernisoitunakin.
Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarha noudattaa sentään Martti Anhavan suomennosta tunnontarkasti. (Kansallinen ei edes ilmoita suomentajaa.) Vain kohtausten järjestystä ohjaaja Lauri Maijala on mielensä mukaan muutellut. Ehkä Anton Pavlovitš ei osannut panna niitä ihan parhaaseen malliin, joten nykyohjaajan on häntä autettava. Toisaalta ohjaaja on tietysti oma luova yksikkönsä eikä vain kirjailijan teoksen palvelija. Kun Tšehov nyt on vähän verkkainen ja mietiskelevä dramaatikko, Maijala panee häneen vauhtia: esityksessä hytkytään, tanssitaan, juoksennellaan ja sätkytellään mielin määrin. Lisäksi näyttelijät kiljuvat ja karjuvat kamalasti. Pahimmin väärin oli käsitetty Gajevin raivoiluksi mennyt rooli, jossa menetettiin muun ohessa hieno monologi kaapille (sekin pieni ja surkea).
On myös hyviä hetkiä. Heidi Herala on upea ilmestys ja saa sieluakin esiin touhun keskellä. Jotain jännää arvoitusta on Emilia Sinisalon Varjassa, joskin Lopahinin kiitollinen kosimattomuuskohtaus menetetään. Aitoa venäläisyyttä on niin tilanomistaja Pištšikissa (Jouko Klemettilä) kuin ikuisessa ylioppilaassa Trofimovissa (Tommi Eronen). Seppo Maijala on aivan erinomainen Firs. Esitys vain ei tahdo loppua millään, vaan laahaa ja venyttää lähtöä sietämättömiin ennen kuin Firs viimein pääsee sen sinetöimään.
Alkupuolen rivakka rytmi katoaa lopppuoliskolla, näkemyskin näyttää hajoavan erillisiksi keksinnöiksi ja kohtauksiksi. Kvartetin soitto on kaunista, mutta ei tue esitystä, kuten näytelmän parenteesiin merkityn juutalaisorkesterin kaiketi pitäisi toimia. Ei tansseissakaan sen puoleen ole erityisen pariisilaista henkeä. Aito hienostus on tietysti pannassa nykyteatterissa.
Kahden melko koettelevan Tšehov-istunnon jälkeen voi lohdukseen kaivaa muistista liettualaisten tulkinnan Lokista, joka vieraili syksyllä Espoossa. Miten häkellyttävää, että Tšehovia voi esittää niin paljaasti, niin pelkistetysti vain tekstin ja näyttelijöiden varassa kuin siinä tapahtui – ilman yhtään teknistä tai esineellistä tai visuaalista tai äänellistä krumeluuria. Puhdistettua ihmiskuvausta! Kuin mustaa leipää kaikkien leivosten keskellä.
Jospa kerran vielä näkisi oikean Kirsikkapuiston tämän paremman runollisen nimensä veroisena tulkintana ilman yhtään ilmapalloa tai pomppupalloa, ilman yhtään tulirengasta ja laskeutuvaa kattokuruunua, ilman lattialla kiemurtelua, potkuttelua ja karmivia karjahduksia. Pelkkinä ihmiskuvina, runoutena, mielen ja maailman luotauksena.
Marja ei lähtenyt toista kertaa pitkästymään Kolmen sisaren jälkeen. ”Tässä nyt ei ollut yhtään vittua”, ilmoitin Kirsikkatarhasta kotiutuessani. ”Mitä”, hän ihmetteli, ”vaikka se on Tšehovia.”. Niinpä niin, Anton Pavlovitš, ajat muuttuvat ja sinun tekstisi niiden mukana.
4.5. 2019