Panu Rajala

Joko tulee kiekkohuuma ulos silmistä ja korvista? Leijonat (joita ei Suomen metsissä paljon ole) leiskuvat uuden kansanhurmion sytyttäjinä. Sankaritarun opetukset tulevat käyttöön pian kaikilla elämänaloilla.  On taas ihmeen hienoa olla suomalainen, yhtenä tätä suurta kokonaisuutta (aikamme poliittinen iskusana).

Mutta eikö yltyvä kansallishenki jo herätä oikeaoppisten huolestuneisuutta? Mauno Koivisto aikanaan varoitti, että urheiluvoitot lisäävät nationalismia. Hän kehotti jopa luopumaan kansallisista tunnuksista. Vaaleissa puolestaan populistit ja kansallismieliset (sanaa ei saisi kuulemma käyttää yhden ryhmän tunnuksena) etenevät. Jospa ihmeellinen jääkiekkoyllätys lisääkin puhuria väärämielisten palkeisiin.

Toistaiseksi puhutaan yhteisyyden merkityksestä ja yhteispelin voitollisuudesta, jossa yksilöt palvelevat koko joukkueen menestystä. Mutta entäs kun joukkueet päihittävät toisia joukkueita, toisten kansallismielisten tunnuksilla pelaavia. Eikö siinä juuri nationalistiseen tapaan nuijita muita, alisteta surutta toisheimoisia, rusikoida vieraiden tunnusten alla pelaavia ja riemuita estottomasti heidän tappioistaan. Jospa oppi leviääkin poliittiselle, tulenherkälle tantereelle. Millaisin seurauksin?

Toisaalta ainahan on urheiltu ja aina on kamppailtu oman kansan, omien kannattajien, myös kiihkofanittajien puolesta. Eikä malli ole urheiluareenoita kauemmaksi levinnyt, mitä nyt jotkut futisfanit ovat kaduilla kahinoineet.  Huligaaneja esiintyy kaikissa joukoissa ja yhteisöissä. Huoli saattaa olla turha ja teoreettinen.

Se tuli kuitenkin mieleen, kun katseli kuinka oikeaoppiset EU-vaalien jälkeen röykyttivät väärämielisä eli populisteja eli kiihkokansallismielisiä. Jotka meillä ovat ainakin toistaiseksi kovin sävyisää ja asiallista joukkoa. Johtajana Jussi Halla-aho on omaksunut jopa ääriasiallisen keskustelutyylin, josta on karsittu kaikki värikylläiset ainekset. Ihme kun hän uskalsi luonnehtia Isis-vaimoja ”käveleviksi aikapommeiksi”. Nykyisin vähänkin tehovoimaiset ilmaisut on julistettu pannaan, jos ne viittaavat ihmisiin tai kansanryhmiin. Kotimaisia juristejakaan ei saa nimitellä perustuslakitalebaaneiksi, koska he siitä pahoittavat mielensä. Kekkosella myllykirjeineen ei olisi asiaa tämän päivän pelikentille.

Teuvo Hakkarainen erehtyi kiittämään Unkarin presidentin kolmea ohjelmakohtaa eilen a-studiossa. Kohta olivat kaikki neljä keskustelukumppania hänen kimpussaan opastamassa, että lauseiden takana tapahtuvat teot ovat tärkeämpiä kuin kauniit lauseet. Kuinkahan Teuvo pärjää Brysselissä, hän kun on sanojensa mukaan vain ”tavallinen suomalainen jätkä”. No siellä tulee tueksi toisia samanmoisia ja niitähän riittää, ryhmä on kasvanut. Teuvoa kannustetaan pian ranskaksi ja italiaksi, ehkä unkariksikin, perästä kuuluu.

Laura Huhtasaari käytti aamulla sanaa isänmaallinen koskien omaa ryhmäänsä, ja taas tuli räntää niskaan. Äänikuningas Heinäluoma ylinnä neuvoi, ettei kallista sanaa saa omia vain omalle porukalle. Isänmaa kuuluu kaikille. On näissä persuissa vielä paljon opastamista. Kun he kohtaavat lisää aatetovereita siellä Rysälän perällä, voivat villiintyä ja sukeutua ihan oikeiksi nationalisteiksi. Kuka heitä sitten jaksaa täällä suitsia?

Mörkö Anttila on uusi kansallinen johtohahmo, jonka nimiin vielä vannotaan ja vedotaan. Hienosti on mies tähän saakka käyttäytynyt ja näyttänyt esimerkkiä (kuten koko joukkue) tälle eripuraiselle kansakunnalle. Kunpa ei nousisi maine korkealla kuohuvaan päähänsä. Hän voisi hyvin näyttää, millaista on reilu, kohtelias, toiset huomioon ottava mutta myös vastustajia surutta ja voitollisesti roimiva kansallishenki.

Emme Marjan kanssa seuraa yleensä kovin tiiviisti lätkää, mutta MM-kisat valloittivat meidätkin taas täydelleen. Siinä on niin paljon pelissä ja areena kansainväinen, jolla kunkin maan kansalliset arvot hyvin konkreettisesti punnitaan ja testataan. Viimeiset kolme Suomen peliä olivat parasta ja jännittävintä viihdettä, aivan hiuksia nostattavaa. Katharttiset voitot tuottivat onnen tunteita, jollaisia enää aniharvat yksityiset elämykset pystyvät synnyttämään. Kun Suomi voitti, tuntui ihan helkkarin hyvältä. Olkoon se sitten nationalismia, patriotisimia, populismia taikka mitä ismiä hyvänsä, joka tapauksessa se on parasta terapoivaa trillerismiä.

28.5. 2019

Meillä oli kolmen hengen kisakatsomo hyvissä ajoin vireessä ja lisävoimia haettiin puhelimella. Ihmeellinen ilta siitä koostuikin.

Oli aina välillä puikittava Bratislavasta vaalituloksiin ja kiireesti takaisin. Yhteys Eurooppaan värisi virtuaalisen välittömästi. Mantereen tietoyhteisö hengitti samoin sydämeniskuin. Jääkiekko yhdisti maanosaa siinä kuin vaalitkin. Meillä on lupa liioitella jääkiekon yleistä merkitystä.

Sillä olihan finaali aivan – tähän sopisi sana mahtava, ellei sitä olisi kaikissa viihdeohjelmissa jauhettu rikki. Mutta tämä juttu tosissaan oli mahtava,

Sopisi miettiä mitä Marjakin sanoi: tästä joukkueesta on hyvin helppo pitää. Tässä nuorekkuudessa ja hillittömässä yrityksessä on jotain ainutkertaista. Tämä kokemattomien kokoonliittymä onnistui yllättämään kaikki ja eniten kai itsensä.

Jälkihiki keskusteli ansiokkaasti ottelusta, mutta unohti voiton tärkeimmän takaajan eli maalivahti Kevin Lankisen. Eipä ole nähty hänen veroistaan vartijaa, vaikka monia on nähty. Hymyilevä kaveri piti luukun kiinni unenomaisella varmuudella, mihinkään hötkyilemättä. Rento ja iloinen, loistosuoritus.

Tietysti maalejakin tarvitaan. Poikani muisteli Marko Anttilaa, joka oli vuosia sitten Ilveksessä vielä jonkinlainen honkkeli, mutta on sittemmin kehittynyt huimasti. Nyt hän johti joukkueen kultaan omilla maaleillaan. Enempää ei voi toivoa. Urheilu on täynnä satumaisia tarinoita.

Hauska oli kuunnella äsken erikoislähetyksessä Anttilan junioriaikojen valmentajan Pekka Honkosen muistoja Lempäälästä. Sielläkin oli kuulemma täydet torihulinat eilen illalla. Sankareista muodostuu pikavauhtia legendoja. Iltapäivällä heidät otetaan vastaan lentokentällä ja illalla kai vanhaan tapaan Kauppatorilla. Yleisöennätys tulossa, arvaan ma.

Henkinen puoli, peli-ilo ja kova yhteisyys näyttivät taas voimansa. Nyt on enää kyse, kummasta tulee seuraava presidentti, Jukka Jalosesta vai Mörkö Anttilasta – mikäli sosiaaliseen mediaan on uskominen.

Samalla EU-vaalit himmenivät taka-alalle eikä niissä ihmeempiä yllätyksiä tullutkaan.  Vanhat pitivät jokseenkin asemansa. Joku uusi sentään. Voisiko superpäivän merkityksen tiivistää Taunon sanoihin, kun aamulla osuimme yhteen lehdenhakureissulla: ”Mörkö iski sisään, mutta Hakkarainen meni itse sisään!” Jos vähän törttöilee, niin kansa sen kun palkitsee äänillä.

Aamulehdestä oli etusivullaan tullut Kultalehti. Ja kotikatsomomme jäsen, lankoni Artsi uhkasi vetää leijonapaidan lipputankoon – saas nähdä onnistuiko.

Kuinkahan tästäkin taas toivutaan. Ehkä pikkuhiljaa voi yrittää tapailla tavallisia töitä. Mutta nautitaan nyt niin kauan kuin tätä tämmöistä koohotusta kestää – kaiketi loppuvuoden.

27.5. 2019

Kilkuttelemme vanhalla ratikalla Malá Stranan kujia kuin myös Staré Mêston leveämpiä katuja. Maalaukselliset näkymät vaihtelevat. Matkan viihtyvyyttä lisää konduktööri, joka tarjoilee kuohuviiniä ja olutta kohteliain ottein. Puhumaton ilmeikäs mies univormussaan ja koppalakissaan on kuin suoraan kävellyt Milos Formanin elokuvasta.

Ajelu ei kuulunut Prahan normaaliin liikenteeseen, vaan oli tulokierros Aku Ahjolinnan ja Pekka Lapinlammen kekseliäästi ideoimalla erikoismatkalla. Mitä kaikkea seurasi pitkän viikonlopun mittaan ei ehkä mahdu yhteen juttuun. Olin kuudennen kerran Prahassa, ja silti tuntui kuin kaupunki näytti uudet kasvot ja avautui entistä värikkäämmin.

Alkuun ihailimme Strahovin luostarin ainutlaatuista kirjastoa, sen arvoteoksia ja filosofista ja teologista salia. Luostarissa oli myös mainio keittiö, josta kannettiin ensimmäiset kuohuvat oluet ja leipien sisään duunattua gulaššikeittoa. Tästä autuus aukeni.

Sergei Prokofjevin ooppera Rakkaus kolmeen appelsiiniin on aika pöhkö teos (nähty Suomessa 1970), mutta kun se pannaan hyvään ohjaukseen Kansallisteatterin suurelle lavalle ja artistit osaavat asiansa, katseleehan sitä.  Prokofjevin musiikki rämäytteli aikansa avantgardea. Teatteri itsessään on upea, pelkästä salongista jo nauttii. Käsiohjelmassa on dramaturgin Ondrej Hucinin tiheä 30-sivuinen (!) essee teoksesta, joten jos joskus haluan todella tietää mistä ooppera kertoo, lukaisenpa sen.

Kansallisteatterin kyljessä majailee nykyisin kuuluisa Laterna Magika moderneissa tiloissaan, mutta on selvästi menettänyt suuren osan alkuaikojensa magiikasta. Jo vuodesta 1977 periytyvä Kouzelny (ihmeellinen) Cirkus on huipputaidoissaankin harmiton turistipyydys. Teknisesti taiturimainen esitys on vailla sitä salaisuuden kosketusta, joka vielä menneinä vuosikymmeninä katsojia villitsi. Kuulimme silloin mukana tanssineen taiteilijattaren haikeita muistoja tästä ihmeiden teatterista.

Iltaohjelmien ehdoton huipennus oli Prahan festivaalien konsertti Kaupungintalon Smetana-salissa. Olenko koskaan kuullut yhtä jumalaista viulunsoittoa kuin Lisa Batiashvilin solistoima Bartókin viulukonsertto no 1? Kun viulisti veti ylimääräisenä tšekkien rakkaimman kansallismelodian, yleisö suorastaan itki ja hurrasi. Antonio Poppanon johtama Rooman Kansallisen Akatemian (di Santa Cecilia) orkesteri soitti komeasti ja voimallisesti Musorgskia ja Rimsky-Korsakovin Šeherazáden op. 35.  Muistettava ilta, kohottava kokemus.

Kun olen aina asunut isäntien valitsemissa hotelleissa vanhan keskustan vaiheilla, oli virkistävää tutustua Malá Stranan pittoreskimpaan puoleen ja varsinkin kodikkaaseen Hotelli Kampaan. Sieltä tein yksinäisen vaelluksen katukylteista rikkaan Nerudovon laelle ja löysin Jan Nerudan asuman talon. Tämä Aleksis Kiven aikalainen on kirjoittanut hupaisia Prahalaistarinoita, joita luin matkalla Eero Balkin suomennoksena. Kirjailijoita Tšekissä kunnioitetaan kuten muitakin taiteilijoita; Nerudan talon seinässä oli neliömetrin kokoinen kyltti miehestä muistuttamassa.

Samalla kävelyllä poikkesin Kafka-museoon ja haikailin taas Helsingin puuttuvia kirjailijamuseoita – kunhan nyt saataisiin pian edes se Waltarin koti katsottavaksi. Pimeään yläkerrokseen nykyteknisin keinoin luotu museo on tunnelmaltaan aidosti kafkalainen. Marja tutustui samaan aikaan ryhmän mukana upeaan Musiikkimuseoon ja riemastui saadessaan arvokasta lisätietoa Polyphon-musiikkilaitteesta jollainen meillä on kotonakin, äitini rakastama perintöesine. Lintujen loputon konsertti kukkivissa puistoissa ilahdutti häntä bonuksena kaiken päälle.

Balettikoulutusta ja Muchan taidetta seurueellemme esiteltiin myös, mutta yliveto oli Velcopopovitšin perinteikäs olutpanimo maistiaisineen – uskoimme hyvinkin, että sieltä virtaa ulos maailman parasta olutta. Sen sijaan käynti legendaarisessa Barrandovin filmistudiossa oli pettymys, sillä esittelivät tilojaan hyvin nirkosesti. Mutta saimmehan hengittää samoja käytäviä, joilla Milos Forman ja Jiri Menzel ovat harpponeet. Puvustosta saimme kokeilla joitain filmiasuja, kuten kuvasta nähdään (Marja ja Aku).

Ihmeen paljon mahtuu neljään päivään, kun ohjelma taidokkaasti kootaan. Kiireen tuntua ei tullut ja sääkin lämpeni viikonlopun mittaan. Jokiristeilyllä jo aurinko kuumotti, ja oppaamme Pekka esitteli rannan rakennuksia. .Iltayöt hurahtivat ellei muualla niin ”Seitsemännessä taivaassa”, joka oli valmiiksi koeteltu vapaamuotoinen jatkopaikka. Kävin myös verestämässä Kultaisen Prahan tv-festivaalimuistoja (MTV 1984)  Hotelli Alcronin loisteliaaksi puleeratussa baarissa yhden gin tonicin verran. Enemmänkin Becherovka meitä suuresti virkisti ja vatsan iloja lopettelimme hevostalliin luodussa maalaiskapakassa lähellä lentokenttää.

Riemukas reissu, ole tervehditty sinä Kultainen Praha, emme sua unhoita poijes.

21.5. 2019

Todella toimelias kevättöiden viikko takana Hämeenkyrössä. Paluu Helsinkiin keskelle muita tapahtumia. Kävelen kirkkaassa auringonpaisteessa Albertinkatua, kun tulee soitto ja suruviesti: Anna-Kaisa Hermunen on kuollut.

Kuvat lähtivät kulkemaan, muistui mieleen repäiseviä kohtaamisia tv-studiossa ja Laukaassa Kuusaan kosken partaalla. Hän se räiskyi, en minä. Hänellä oli haltuunsa ottava tyyli. Hän jakeli elämänohjeita, haukkui sopivan määrän julkisuuden henkilöitä ja valitti omaa osaansa. Hän tunsi itsensä syrjään heitetyksi viime vuosina. Yksinäinen hän oli mökissään. Toivottavasti hän näkee iltapäivälehdet ja lööpit pilven reunalle. Viimeinen isku julkisuuteen! Narsisti nousee vielä kerran.

Huokaisin joskus, että taas Hermunen… Nyt jään kaipaamaan hänen päällekäyviä soittojaan. Aina hänellä joku juju oli mielessään. Hän ei hyväksynyt ensin Marjaa, mutta suli pian. Hän saunotti meidät sitten lempeästi pienessä saunassaan hirsimökkinsä maastossa. Aina on haikeaa menettää ystävä, olkoon että tämä oli vähän tikkuinenkin. Ainakin hänessä oli spiritiä vaikka muille jakaa.  Outoa sinänsä, että rautaiset osaajat kuten Hermunen ja Taanila oli varaa heittää ulos työstä, jota he intohimoisesti rakastivat.

Ikätoverien kuolintapauksia on ollut jo liikaa, sopisi päättyä kesäksi. Tämä on suurten kuolemien kevät, alkaen Matti Nykäsestä ja Lasse Pöystistä. Persoonallisuuksien osalta maailma tyhjenee. Jäljelle jää onnellisia pintaliitäjiä jos kohta oikeitakin ihmisiä.

Lohdutussanomaa kuultiin sunnuntaina kirkossa, kun Hämeenkyrö sai uuden kirkkoherran. Teologian tohtori Jorma Pitkänen tuntuu miltei liian pätevältä, pitkä komea mies ja saarnasi hyvin. Ehkä hän tuli odottelemaan piispan paikkaa, kun Matti Repo jää eläkkeelle. Kirkossa oli väkeä melkein yhtä paljon kuin Waltteri Torikan konserteissa. Katselmus vuosikymmenten taakse, tervaskannot paikalla Hannu Lehtipuusta ja Tuomo Linnainmaasta alkaen.

Samassa kirkossa minutkin vihittiin ensi kerran yli 40 vuotta sitten, ja seillä vaimoni siunattiin viimeiselle matkalle. Kuinka monet hautajaiset senkin jälkeen. Viimeksi saateltiin kulttuuriaktivisti Anja Aarniota Kangasalla, eikä loppua näy.

Helsingissä on ihana kevät, sitä silmäilin, kun istahdin Strindbergin terassille lasilliselle. Silti valmistelemme pientä kevätmatkaa Prahaan, siitä myöhemmin.

15.5. 2019

Miten yksinkertaista! Biografinen kirjallisuudentutkimus on harpannut dnan avulla jättiharppauksen eteenpäin. Vanhat kiistakysymykset ratkeavat vaikkapa tv:n viihdeohjelmassa. Puoli seitsemän teki historiaa paljastaessaan, että Aleksis Kivi olikin puhdasta suomalaista syntyjuurta.

Stenvallin perheen yhteyksistä Raalan kartanon Adlercreutzeihin on tihkunut vihjeitä paitsi suullisessa perimätiedossa myös V. Tarkiaisen (1915) ja Rafael Koskimiehen (1974) auktorisoiduissa elämäkerroissa. Vuonna 1979 ilmestyi Jaakko Puokan kirja Paloon Stenvallit, jossa esitettiin vakavasti otettava teoria siitä, että Aleksis Kiven oikea isoisä olisi ollut kartanon isäntä Carl Henrik Adlercreutz.  Puokka otaksui myös, että Kiven syntymäkoti Palojoella oli Adlercreutzien häälahja hänen isälleen, räätälimestari Erik Stenvallille.

Tästä roihahti jonkun verran keskustelua. Olin paikalla Aleksis Kiven Seuran kokouksessa Hotelli Helsingissä, missä teoria päättäväisesti tyrmättiin. Tosin kuului myös epäileviä ja Puokkaa ymmärtäviä ääniä. Monet yksityiskohdat tuntuivat tukevan hänen teoriaansa. Kokouksessa suunniteltiin samalla retkeä Hämeenkyröön Frans Emil Cedercreutzin maisemiin, kuten Timo Tiusanen vitsaili.

Aikaa on kulunut, ja arvelut Kiven osaksi aatelisesta syntyperästä ovat eläneet. Perusteellisimmin Kiven elämään perehtynyt Hannes Sihvo käsittelee aihetta muhkeassa kirjassaan Elävä Kivi (2002) yhdentoista tiheän aukeaman verran. Hänen henkilöluettelossaan esiintyy kaikkiaan 25 Adlercreutzia! Hän löysi paljon mielestään merkillisiä yhteensattumia kummankin suvun yhteyksistä. Jotakin todellista hän uumoili huhujen takana olevan. Sihvo kävi jopa Raalan kartanon salissa peräämässä totuutta, turhaan. Hän otti kysymyksen vähintään vakavasti, mutta ei löytänyt teorialle kirjallisia todisteita.. Asia jäi edelleen auki.

Esko Rahikainen on hänkin seikkaillut paljon Kiven jalanjäljissä ja suhtautunut syntyperän arvailuihin epäillen tai suoraan kielteisesti. Veijo Meri oli taipuvaisempi uskomaan tarinoiden tositaustaan. Viimeksi Temu Keskisarja otti uudessa kirjassaan Saapasnahkatorni viime syksynä Adlercreutzin isoisyyden esiin melko keyvesti, vain otaksumana, josta ei hänen mukaansa koitunut pahoja seuraamuksia kenellekään.

Ja nyt sitten, kaikkien spekulaatioiden, tutkimusten, väitteiden ja epäilyjen jälkeen kysymys ratkeaakin yhdellä iskulla tv:n Puoli seitsemän ohjelmassa! Yksi dna-testi valtameren yli, ja asia on sillä selvä. Ei löydy Kiven jälkeläisen dnasta osumia Adlercreutzeihin, vaan ainoastaan Stenvallin omaan sukuun. DNA locuta, causa finita!  (DNA on puhunut, tapaus ratkaistu.)

Miten tämä nyt vaikuttaa tulevaan tutkimukseen? Helpotus on suuri, totesi Teemu Keskisarja äsken aamutv:ssä. Hänestä tuntui kuin Kivi olisi pudonnut sydämeltä. A. Kivi onkin puhdasta suomalaista peruskalliota ”eikä ruotsalainen aatelisveri ole päässyt sitä saastuttamaan”. Suoraa puhetta. Mitä näkymiä dna avaakaan eri tutkimusaloille. Nyt oikeat isyydet selville! Keskisarja viittaili äpärälasten yleisyyteen historian saatossa ja myös keskiajan ammottaviin aukkoihin, joita dnan avulla voidaan ryhtyä täyttämään. Mahdollisuudet ovat moninaiset, lähes rajattomat, muillakin kuin syntyperän selvittämisen tasoilla.

Kuinka ratkaisu auttaa tai vaikuttaa Kiven teosten tulkintoihin? Luultavasti ei mitenkään. Teokset pysyvät, spekulaatiot haihtuvat. Kiven kieltä tutkitaan ja selitetään massiivisella, hitaasti varttuvalla teossarjalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huomassa. Kuinka äkkiä siihen verrattuna selvisikään viimein kirjailijan verenperintö, kuin kädenkäänteessä. Tässähän jäivät toukokuun päivänä Rinteen hallitusneuvottelutkin jalkoihin. Kyllä kirjallisuudentutkimus on ihmeellistä ellei suorastaan jännittävää.

9.5. 2019

Kolme Tšehovia, kolme erilaista esitystä. Millaisessa kuosissa nuoruuteni suuri suosikki nyt elää?

Oikeastaan olen jäävi arvioimaan Tšehov-esityksiä. Olen auttamatta Eino Kaliman ohjausten kasvatti. En hevin pääse niistä yli enkä haluakaan. Näin ne 60-luvun kultaisina päivinä eivätkä ne koskaan haihdu mielestä.

Kansallisteatteri on oikea Tšehov-näyttämö, ei voi mitään. Siispä Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama Kolme sisarta herätti suuria odotuksia. Kehuttukin sitä on aivan tappiin. Se taas herättää epäileviä aatoksia.

Tekniikka on suurenmoinen asia, mutta täytyykö sen nousta teatteriesityksen hallitsevaksi elementiksi? Kolmen sisaren alku on Kansallisessa digitekniikan ilotulitusta siinä määrin, että henkilöistä ja tapahtumista ei tahdo syntyä käsitystä. Videoiden käytössä ei ehkä teatterissa päästä tämän pitemmälle, mutta mitä sitten? Näkökulmien vaihtelut sujuvat taiturimaisesti, siinä kaikki. Lavastus ja leikkaukset juhlivat ihmiskuvauksen kustannuksella.

Onneksi laiteinto laantuu jälkipuoliskolla, ja itse näytelmä henkilöineen pääsee vähitellen näkyville. Tšehov saa sittenkin näyttää taitonsa ja surumielisyytensä. Näyttelijätkin, erityisesti itse sisaret, syvenevät riipaiseviksi ihmiskohtaloiksi.

Yksi seikka jää ihmetyttämään. Miksi ihmeessä henkilöt eivät saa puhua Kaliman veljesten kaunista suomennosta, vaan latelevat banaalia nykykatusuomea? Huolimaton puhekieli ei ole yhtä ilmaisevaa eikä vivahteikasta kuin alkuperäinen. Tietty sivistyneen vanhahtava sävy sopii Tšehovin maailmaan eikä taatusti vieroita näytelmän ytimestä, vaan lähentää sitä kohti.  Kun paroni Tuzenbach tiuskaisee ”Mitä vittua?”, yleisö hörähtää kiitollisena. Vittu on muutenkin sovituksen suosima välimerkki. Eikö se ole jo aika kulunutta kosiskelua.

Mutta nykykeinot näyttävät tehoavan: katsomo täynnä nuorehkoa yleisöä. Näillä mennään. Ei ilta heiltä suinkaan hukkaan mene, jotakin Tšehov aina jättää hengen evääksi, väkivalloin modernisoitunakin.

Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarha noudattaa sentään Martti Anhavan suomennosta tunnontarkasti. (Kansallinen ei edes ilmoita suomentajaa.) Vain kohtausten järjestystä ohjaaja Lauri Maijala on mielensä mukaan muutellut. Ehkä Anton Pavlovitš ei osannut panna niitä ihan parhaaseen malliin, joten nykyohjaajan on häntä autettava. Toisaalta ohjaaja on tietysti oma luova yksikkönsä eikä vain kirjailijan teoksen palvelija. Kun Tšehov nyt on vähän verkkainen ja mietiskelevä dramaatikko, Maijala panee häneen vauhtia: esityksessä hytkytään, tanssitaan, juoksennellaan ja sätkytellään mielin määrin. Lisäksi näyttelijät kiljuvat ja karjuvat kamalasti. Pahimmin väärin oli käsitetty Gajevin raivoiluksi mennyt rooli, jossa menetettiin muun ohessa hieno monologi kaapille (sekin pieni ja surkea).

On myös hyviä hetkiä. Heidi Herala on upea ilmestys ja saa sieluakin esiin touhun keskellä. Jotain jännää arvoitusta on Emilia Sinisalon Varjassa, joskin Lopahinin kiitollinen kosimattomuuskohtaus menetetään. Aitoa venäläisyyttä on niin tilanomistaja Pištšikissa (Jouko Klemettilä) kuin ikuisessa ylioppilaassa Trofimovissa (Tommi Eronen). Seppo Maijala on aivan erinomainen Firs. Esitys vain ei tahdo loppua millään, vaan laahaa ja venyttää lähtöä sietämättömiin ennen kuin Firs viimein pääsee sen sinetöimään.

Alkupuolen rivakka rytmi katoaa lopppuoliskolla, näkemyskin näyttää hajoavan erillisiksi keksinnöiksi ja kohtauksiksi. Kvartetin soitto on kaunista, mutta ei tue esitystä, kuten näytelmän parenteesiin merkityn juutalaisorkesterin kaiketi pitäisi toimia. Ei tansseissakaan sen puoleen ole erityisen pariisilaista henkeä. Aito hienostus on tietysti pannassa nykyteatterissa.

Kahden melko koettelevan Tšehov-istunnon jälkeen voi lohdukseen kaivaa muistista liettualaisten tulkinnan Lokista, joka vieraili syksyllä Espoossa. Miten häkellyttävää, että Tšehovia voi esittää niin paljaasti, niin pelkistetysti vain tekstin ja näyttelijöiden varassa kuin siinä tapahtui – ilman yhtään teknistä tai esineellistä tai visuaalista tai äänellistä krumeluuria. Puhdistettua ihmiskuvausta! Kuin mustaa leipää kaikkien leivosten keskellä.

Jospa kerran vielä näkisi oikean Kirsikkapuiston tämän paremman runollisen nimensä veroisena tulkintana ilman yhtään ilmapalloa tai pomppupalloa, ilman yhtään tulirengasta ja laskeutuvaa kattokuruunua, ilman lattialla kiemurtelua, potkuttelua ja karmivia karjahduksia. Pelkkinä ihmiskuvina, runoutena, mielen ja maailman luotauksena.

Marja ei lähtenyt toista kertaa pitkästymään Kolmen sisaren jälkeen. ”Tässä nyt ei ollut yhtään vittua”, ilmoitin Kirsikkatarhasta kotiutuessani. ”Mitä”, hän ihmetteli, ”vaikka se on Tšehovia.”. Niinpä niin, Anton Pavlovitš, ajat muuttuvat ja sinun tekstisi niiden mukana.

4.5. 2019

Parikymmentä vuotta sitten edesmennyt kirjailija Erkki Mäkinen piti näytelmissään esikuvana suomalaista pöhlöteatteria. Se tarkoitti karkeata, tahallisen hölmöä, vapaasti huitelevaa, rehevän kansanomaista ja älyttömällä tavalla hauskaa tyylilajia, joka on sukua kesäteatterin puskafarsseille ja koululaisnäytelmille.

Mikä harmi, että Mäkinen kuoli niin varhain! Näinä päivinä hän voisi kohdata alan ehdottoman mestarin Juha Hurmeen. Hän on nyt ominut tuon kallisarvoisen genren ja juhlii sen ylittämättömänä, hullunrohkeana  taitajana.

Hurmeen uusin teos, Making of Lea, toteuttaa KOM-teatterissa konseptia, joka on tullut tutuksi Kansallisteatterin 1800-luvulta periytyvien aiheiden reippailevista uustulkinnoista. Hän tekee poskettomasta parodiaa ja koskettavasta komediaa. Kiven Lean tekemisestä lohkeaa sekä fennomaanista että teatterihistoriallista sekoilua, jossa monet teemat ja langat nivoutuvat samaan suruttomaan sekamelskaan. Silti Hurme tutkii taustat eikä juuri erehdy faktoissa. Jos niin käy, vahinko on tahallinen.

Tietoisia anakronismeja Hurme harrastaa olan takaa, ja tämän päivän katukieli tuo mukaan huvittavia jos myös dorkia törmäyksiä. Hurme panee Agathon Meurmanin arvostelemaan Emilie Bergbomia siitä, että tämä ei luovuttanut aviollista pilluaan suurmies Snellmanille, kun tämä kosi häntä. Tällaiset hörähdyttävät yleisöä takuuvarmasti, ja Hurme tietää sen. Hän on sekä spontaani hutunkeittäjä että laskelmallinen kosiskelija. Nuori polvi hurraa hänen hervottomille keksinnöilleen.

Voimme tietysti kuvitella, että näin myös Shakespeare ja Molière toimivat omissa puitteissaan. Teatteri on aina ollut rivoa, naurettavaa ja epäpuhdasta – mutta on se myös ollut ylevää, kohottavaa ja taiteellista. Mitä jos Kiven Lean ensi-esitys 1869 olikin oikeasti ylevä tapaus ja sen nostattama isänmaallinen innostus fennomaanien leirissä täysin aitoa ja vilpitöntä? Kuinka sitten suu pantaisiin? Mitään sellaista ei nykyaikana voisi missään esittää, tahaton komiikka iskisi heti takaisin.

Esityksessä on hauskat hetkensä, ja Hurme on selvästi opiskellut Chaplinia. Kun samaa uhria lyödään monta kertaa, se naurattaa joka kerta, niin tässäkin. Toiseksi kielen vääntely on taattu keino. Oli hyvä oivallus antaa Lean,Sara Mellerin, esittää kuuluisa loppumonologi kahdesti, ensin hassusti harjoituksissa ja sitten kirkkaammin esityksessä. Kyllä tästä esityksestä teatterihistoriaakin oppii, mutta tietämättömille voi jäädä jokunen kumma käsitys.

Hurme on ainakin aktivoiva. Kotona tartuin Kiven Koottuihin ja luin Lean vähän uusin silmin. Hurme antaa Kiven esittäjän näytelmässä tuomita tekeleensä epäaitona, vain ylempien piirien mielistelyyn tähtäävänä. Tähän en ihan usko. Leassa pilkottaa vahvasti Kiven lapsuudenusko, Taaborin kirkon aikainen idealismi. Vapahtaja esiintyy puheissa armon ja valon tuojana. Varmasti Kivellä oli syynsä palata uskontoon elämänsä kriisivuotena. Seitsemän veljeksen tulevaa kohtaloa näytelmässä kuljetetaan taustalla. Lea on taiten kirjoitettu yksinäytöksinen, Kihlauksen vakavampi isosisar. Mistä Kivi oppi näytelmän teon, kun kotimaisia esikuvia ei ollut. Kaiketi lukemalla Shakespearea ja Holbergia ja luottamalla intuitioon.

Kivi tulee antaneeksi juutalaisista kliseenomaisen ja kielteisen kuvan. Siihen liittyy saituus, oman edun pyynti, ahneus, kateus, väkivalta ja uskonnon sääntöjen kaavamainen noudattaminen. Kaikkihan sulaa lopun sovintoon, mutta tänä päivänä yhden kansanryhmän leimaaminen herättäisi vakavaa keskustelua. Hussein Al-Taee kärsii parastaikaa paljon lievemmistä kommenteista. Minusta häntä roimitaan kohtuuttomasti. Jos kaveri on pakolaispojasta rakentanut sellaisen karriäärin kuin hän, on tyhmää takertua joihinkin vanhoihin kömmähdyksiin, joita kiivas nuorukainen on tullut kirjoittaneeksi. Kuka ei joskus erehdy? Käsi pystyyn. Ihminen voi myös kehittyä, ihan oikeasti.

Yhtä vähän ymmärrän edelleenkään sitä, että kun Karjalan lennoston komentaja käyttää harjoituksissa perinteistä sotilaskieltä ja nauttii yli viivan perinteisiä upseerijuomia, hänet kiskotaan oikeuteen! Mitään fyysistä tai muuta vahinkoa hän ei ole tuottanut alaisilleen, vain pahaa mieltä ja vahingoniloa. Tämäkö on nykyisin rikos? Muistutus, varoitus, määräaikainen jäähy tuntuisivat näin reservin luutnantin mielestä riittäviltä seurauksilta. Lisäbonuksena on Markus Päiviön nauttima mittava julkisuus, siinäkin rangaistusta kylliksi.

Sananvapauden päivänä ihmetyttää kaiken aikaa yltyvä vainoherkkyys tarttua löysään sanaan, mitä jo Jukolan Juhani piti väärämielisenä. Kyllä sai Kivikin tuntea nahoissaan väärien ilmausten  tuottamat tuomiot, eivätkä toiselta puolen säästelleet Ahlqvist ja Meurmankaan sanojaan hänen tuotteitaan rusikoidessaan.  Sanojen maailmassa elämme ja niistä maksamme, vapaista sanoista nautimme ja vääristä rankaisemme. Sillä sellainen on ihmisen luonto ja mailman meno, totesi iso Aleksikin aikanaan.

3.5. 2019

Ylioppilaat Ullanlinnan kentällä näyttivät onnellisilta. Sitä me olimmekin, ainakin tämän yhden Vapun päivän. Hauskempaa siellä oli kuin Pariisissa. Ranskassa kuulemma asiat ovat huonommin kuin koskaan.  Sitä ei hevin uskoisi, kun katselee tv-sarjaa Kurjat. Heikompiakin aikoja on Pariisissa eletty.

Meillä siis menee hyvin, auringon kilossa olimme autuaita. YL kajautti perinteistä ohjelmistoa, samoin Retuperän WBK. Oli huumaavaa olla taas Ullanlinnassa ja tavata yhtäkkiä  vaikka Jyrki Nummi ja Kristiina Kaihari. Majoittuneita ja piknik-joukkueita on entistä laajemmalla alalla. Siellä ilmeisesti nautiskellaan iltaan saakka.

Muistan kuinka lapsena Ullanlinnan lakkimeri tuntui aivan rannattomalta, kun siellä vanhempieni kanssa tepastelin. Silti väkeä oli varmasti puolta vähemmän kuin nykyään. Ihmettelin jo silloin, kuinka aikuiset käyttäytyivät niin epäaikuismaisesti. Nyt osaamme sen itsekin.

Vetäydyimme silti hyvissä ajoin Uunisaaren lounaspöytään, johon saapuivat virkeät serkkuni Ulla ja Kaija, tyttäret Aino ja Heidi sekä uusi tuttavuus Intiasta, tohtori Sanal Edamaruku  tyttöystävänsä Teijan saattelemana. Kuulimme että toukokuun ensimmäinen on Intiassa työväen taistelujuhla eikä mikään hilpeä karnevaali. Niin oli Lontoossakin 1986, kun siellä asuin. Nyt se on varmaan suuri brexit-taistelun päivä.

Mieluisin juoma toukokuun ensimmäisenä Intiassa on whisky, brittien tuomaa sekin. Toivat teetä Intiasta ja palauttivat näitä jalompia juomiaan. Me tyydyimme kuohu- ja valkoviiniin. Ravintolassa oli hulppea tunnelma, pöydissä laulettiin. Meidän rullaatimme sai ansaitut aplodit.

Mikä on vapun syvempi merkitys? Se on ainoa kunnon kaupunkifestivaali, joka läväyttää kansan vallattomana kaduille ja puistoihin ja rannoille. Se on, kuten todettu, kaupunkilaisten juhla. Sain tervehdyksenä kuvan vappuilosta Hämeenkyrön Kurjenmäellä: kyllähän se näyttää hiljaiselta kyläkokoukselta verrattuna Ullanlinnan hyrskyiseen hulinaan.

Vappu on myös täydellinen pannunpuhdistuspäivä. Yhtään työasiaa ei tule mielen vierellekään. Tämä kollektiivinen imaisu on varmasti terveellinen ellei suorastaan terapeuttinen. Yhden päivän kuulut hölisevään, kilisevään, iloisesti kippistelevään joukkoon etkä muuta kaipaakaan. Aurinko pilvettömältä taivaalta siunaa vapaasuuntaisesti hapuilevat askeleesi.

Uunisaaren ongelmista on huhuttu, kaupungin pienevästä avustuksesta alueelle, mutta nyt ainakin kaikki toimi tutussa paikassa erinomaisesti. Marja täällä tavallisesti lintuja tähystää, nytpä johti laulua. Tarjoilu oli runsasta ja huolettoman ystävällisesti vappuhenkistä.

Illalla katsoimme ne Kurjat areenalta loppuun, karmea ja kouraisevasti toteutettu kuvaus aina seestyvän onnelliseen loppuunsa saakka. Kun harva jaksaa enää lukea romaania edes lyhennettynä (1000 sivua) laitoksena, BBC tekee ison palveluksen tarjoamalla kyllin kattavan sovituksen tästä mahtavasta sosiaalieepoksesta kaikkine pateettisine käänteineen. Kun kaikki tehdään sumeilematta pohjaan saakka ja kyllin totisin, yksinkertaisin ottein, kritiikin vikinät katoavat. Sama vaikutus kuin Linnan Pohjantähdellä: ei estetiikkaa, vaan väkevää yhteiskuntakuvausta. Hugon teema: hyvät teot peittoavat lopulta ihmisten pahuuden. Voisiko se toimia tänä aikana?

2.5. 2019

¨¨