Kuuntelin pihatöiden viihdykkeeksi radiosta Kulttuuriykkösen keskustelua autofiktiosta. Olen lukenut Knausgårdin romaanimöhkäleestä puolet, vähän enemmän kuin ohjelman toimittaja Kylmälä. Sehän on raastavaa ja mukaansa tempaavaa, välistä uuvuttavan junnaavaa, rosoista, heittäytyvää, kaikkiaan epätasaista kerrontaa. Nyt sitä tulee jopa kuunnelmana, mikä voi olla helpompi muoto sulatella norjalaisen itseriittoista vimmaa.
Keskustelussa oli mukana pari Knausgårdin hyvää tuntijaa, fani ja kuunnelman sovittaja, joten näkökulmia löytyi. Yhteen tai kahteen kiinnitin huomioni. Siinä mainittiin rinnakkaisia esimerkkejä Hitleristä (Taisteluni) Marcel Proustiin, Hamsunista Ovidiukseen, mutta ei kertaakaan kotimaisia autofiktion uranuurtajia. Kiannon Pyhä viha ja Avioliitto ja monet muut tunnustukset avasivat tietä jo sata vuotta sitten. Intellektuaalisessa yhteydessä kukaan ei vieläkään kehtaa mainita Päätaloa, joka lienee kaikkein ilmeisin Knausgårdin verrokki.
Autofiktio tarkoittaa kai kaunokirjallisuuden rajoja ylittävää omakohtaisuutta kerronnassa, mikä ei sekään ole uusi keksintö. Knausgård on vain edeltäjiä häikäilemättömämpi käyttäessään läheisistään ja muista oikeita nimiä. Päätalo on häntä monin verroin perusteellisempi itsetunnustaja, mutta verhosi henkilöitä harkintansa mukaan keksityillä, oikeita muistuttavilla nimillä. Verraten helppoa Ritva Ylösen on ollut elämäkerrassaan seurata massiivisen Iijoki-sarjan johtolankoja ja verrata niitä jotakuinkin tunnettuun todellisuuteen.
Olenhan minäkin syyllistynyt pieneltä osaltani autofiktioon parissa kirjassani, seurauksena railakkaita haukkuja. Kirjallista tasoa ei ole moitittu, vaan nimenomaan aiheita. Oli vielä 1990-luvulla ikävää, jos kirjoitti oikeista ja läheisistä henkilöistä kovin intiimisti. Kun kirjoitin toisesta avioliitostani pienen lämpimän muistelman 2013, sain taas vaimoa suojelevat moralistit niskaani. Arto Nyberg ja Harry Harkimo höykyttivät olan takaa minua tv-ohjelmissaan tunnetun laulajattaren häpäisystä.
Karl Ove Knausgård on ainakin rysäyttämällä kaatanut raja-aitoja, joita hienovaraisuus ennen pystytti. Hänen jälkeensä on entistä helpompi kirjoittaa suorasukaisesti omasta ja muidenkin elämästä. On silti muistettava, että kirjoituksilla on seurauksensa. Knausgård kävi käräjien porteilla. Minä koin paljon vaatimattomampia väristyksiä, mutta läheisiä suhteita kieltämättä vaurioitui. Se täytyy vaan pateettisesti sanoen kirjoittajan kestää. Toistenkin elämäkertoja kirjoittaessaan törmää jatkuvasti kipupisteisiin, joista kohteen omaiset ja muut osalliset loukkaantuvat.
Eikö ainoa puolustus ole Jeesuksen sana, että totuus on teidät vapauttava. Kunhan vain totuudessa pysytään. Somehulluuden ja valeuutisten keskellä se on entistä vaikeampaa ja myös vaativampaa. Sekin on kestettävä: kirjoitat vain sen, minkä varmasti oikeaksi tiedät ja tunnet. Mikä taas johtaa subjektiivisuuden ja sen oikeuksien pohdintaan. Tästä voisi jatkaa autofiktion olemuksen määritelmiin, jotka radiokeskustelussa jäivät puolitiehen. Yliopistoajoiltani muistan sellaisenkin väitteen, että jo kirjaan pantu sana – vaikka ’tuoli’ – tekee siitä fiktiota. Se ei ole enää todellinen tuoli, kun se on kirjoitettu. OIiko Descartes, joka ei varmuudella uskonut tuolin enää edes olevan huoneessa sen jälkeen, kun hän oli sulkenut oven ulkopuolelta.
Joten on syytä jättää liian visaisen ilmiön pohdintayritys sikseen, varsinkin näin ihmeen kauniina kevätpäivänä. Paratiisillista on kaataa ja pilkkoa puita, raivata takarinnettä, koota ja polttaa pääsiäiskokkoja. Tauno on tasannut tietä, Järvelin muokannut maita. Katiskat vaanivat rannan tuntumassa, ja Marja on valmistanut maittavan kalasopan kevään ensimmäisestä saaliista. Elämästä ei puutu juuri nyt mitään paitsi voimia, jotka iän myötä vääjäämättä vähenevät.
Valtiopäivien avajaiset tuntuvat täältä katsoen kaukaiselta kevätjuhlalta, uudet edustajat kuin onnellisen jännittyneiltä ekaluokkalaisilta. Presidentti vaati sitoutumista ja moraalia, Antti Rinne ilahdutti vahingoniloisia tipauttamalla papereitaan. Eletään kommentaattorien juhlaviikkoja. Seuraamme pian hallituksen muodostelua kuin tv:n pudotuspeliä. Fiktio ja todellisuus sekoittuvat siinäkin. Kaiken keskellä maailman onnellisin ja toiseksi sananvapain kansakunta saa iloita ennätyksellisen huumaavasta huhtikuusta. Jospa koko elämä onkin yhtä suurta autofiktiota, kullakin omanlaistaan.
26.4. 2019